Pääsiäistuntoja nr.2

Minun meditaationi, rukoukseni, on uutta oivallusta tuottavaa sisäistä dialektiikkaa, kasvotusten ja olemista Toisen kanssa. Dialektiikalla tarkoitan tässä yhteydessä tajuntani esineellistettyjen muotojen, mielentilojeni, välisiä keskusteluja, joissa joskus tavoitan näitä kummallisia pyhältä tuntuvia hetkiä. Epifaninen hetki on alunperin James Joycen luoma, symboliseen intearktionismiin liittyvä käsite. Symbolisen interaktionismin mukaan ihminen saavuttaa uutta oivallusta itsestään, kun hän oppii tarkastelemaan itseään muitten näkökulmista. Sisäinen eheytymisprosessini oli tavallaan symbolista interaktionismia, mutta kirkastin maailmankatsomustani, omien introjektioitteni (esim. sisäistetyt vanhemmat), erilaisten roolieni  ja mahdollisten roolieni kautta. Itseyteni kirkastaminen oli leikkiä tiedostamattoman osani kanssa. Tällaisenä erilaisten symbolisten näkökulmien vuorovaikutus voi tuottaa näitä epifaneja, mystiseltä tuntuvia kokemuksia.

Liitän epifaniset hetket dialogiseen filosofiaan sekä ihmisten identiteettinarratiivien epäennustettavuuteen, salaperäisyyteen ja arvoituksellisuuteen. Narratiivisen näkemyksen mukaan olemme se tarina (=identiteettitarina), jota itsestämme kerromme. Kuulenko näinä epifanisina hetkinä aidon Jumalan äänen? Näin koen joskus henkilökohtaisessa sisäisessä maailmassani tapahtuvan. Usko on minulle siis henkilökohtainen, ei tieteellinen, totuus. Jokainen on oman subjektiivisen totuutensa luoja. Objektiivisessa sisäavaruuteni ulkopuolisessa maailmassa uskon, että Jumalan äänen pitäisi monikulttuurisena kuulua ja näkyä eniten marginalisoitujen, syrjittyjen, köyhien, väkivallan kohteeksi joutuneitten ihmisten äänissä ja raiskaamamme luonnon hätähuudoissa.

Perenniaalisen filosofan mukaan muiden uskontojen pyhien kirjojen ohella Raamatussa on valtava määrä viisautta, josta ihminen voi ammentaa itselleen merkityksiä omaan yksilöitymisprosessiinsa. Kuten jo Pääsiäistunnoissa nr. 1 toin esille, Kristus edustaa minulle täydellisen rakkaudellisen ihmisen mallia, Jumalihmistä, joka oli pystynyt hyvin varhaisessa vaiheessa käymään läpi oman yksilöitymisprosessinsa. Tässä prosessissaan Jeesus pääsi sellaiselle tasolle, johon vain ehkä Buddha ja myöhemmin Islam pääsivät.

Merkitysmaailmani on jatkuvan muutoksen alainen prosessi. Minulle yksilöityminen merkitsee tällä hetkellä sitä, että ihminen palaa paratiisiin. Lasten on taivasten valtakunta. Tämä käytännössä tarkoittaa sitä, että ihminen ikään kuin tekee tekemättömäksi asioita, joita hänen yhteisönsä ja kulttuurinsa on tehnyt ihmiselle itselleen (Rachel Remen). Me olemme olleet joskus eheitä. Eheytemme ei ole minnekään kadonnut. Me olemme vain unohtaneet sen. Tämä tekemättömäksi tekeminen ja uudelleen muistaminen voi tapahtua monella eri tavalla, muun muassa peilaavan eheytymisen kautta.  Omassa mielikuvituksellisessa sisäisessä teatterissani loin itselleni hahmot, joiden avulla edistin eheytymistäni. Toisilla puolestaan tekemättömäksi tekeminen tapahtuu ikään kuin tiedostamattomasti, pala palalta, pikkuhiljaa, ikään kuin itsestään. Kun yksilöidymme saatamme huomata, että ne piirteet, joita olemme joskus inhonneet itsessämme, ovatkin juuri niitä, jotka auttavat meitä yksilöitymisessämme kaikkein eniten. Se kivi, joka aikaisemmin heitettiin syrjään, onkin yhtä äkkiä uuden rakennuksemme kulmakivi.

Toivon, että jonakin päivänä ihmiskunta saavuttaa emansipoitumistason, jossa yksilöitymiskysymykset kiinnostavat ihmistä enemmän kuin julkkisjuorut. Emansipoitumisella tarkoitan juuri tätä yksilöitymisprosessia, jossa ihmisestä tulee yhä enemmän itseohjautuva. Raamatun retoriikka on vanhakantaista, ja siksi se saattaa monia vierastuttaa. Perimmiltään sen hengelliset totuudet ovat kuitenkin tulkinnallisia, ja ne voivat omilla henkilökohtaisilla tulkinnoillamme avautua meille tavoitettavaan muotoon. Otakaamme esimerkiksi vaikkapa tämä tylsä vanha sana ”synti”. Näen synnin kierkegaardilaisittain ja jungilaisittain neurooseina, jossa ihminen pakenee itseään erinäisiin sijaistoimintoihin, kuten kaikenlaiseen elämys- ja materiahuumaan, jottei hänen täytyisi vain kohdata omaa itseään ja Toiseutta. Syntinen ihminen pakenee jatkuvasti  omaa itseään, eikä kuuntele sitä tietoisuutensa ulkopuoleta lähtevää voimaa, joka olisi hänen käytössään ja ohjaamassa hänen yksilöitymisprosessiaan, mikäli hän vain malttaisi pysähtyä sitä kuuntelemaan.

Ennen olin muukalainen omassa elämässäni, koska elin toisen katseen ohjaamaa elämää. Kun lähdin ohjaamaan omaa elämääni kuuntelemalla aitoa sisäistä ääntäni, huomasin myönteisiä, joskus synkroniseltakin tuntuvia asioita alkavan tapahtumaan elämässäni. Synnin kohde on tulkintani mukaan siis oma itseys: Mielennäyttämöllämme on pahoja minuuksia, jotka mellastavat ja aiheuttavat ahdistusta meissä. Pahimmassa tapauksessa niiden tuhoisa käyttäytyminen voi tuhota myös muita.

Samaan tapaan kuin lapsi eriytyy vanhemmistaan, täytyy aikuisen myös irtaantua kollektiivisesta massamielisyydeestä. Ainoastaan eriytymisen kautta ihminen voi aidosti liittyä taas yhteisöönsä. Jos ihminen vain kulkee tahdottomasti laumansa mukana, irtaantumatta, ei hän pysty kuulemaan sisäistä yliyksilöllistä ääntään.Tämä on nykyisten talouskasvulle rakentuvien tehokkuusdemokratioiden perimmäinen ongelma. Ihmisellä ei ole aikaa enää pysähtyä kuuntelemaan omaa yliyksilöllistä sisäistä ääntään.

Remen, Rachel Naomi, Kitchen Table Wisdom

Transpersonaalisesta psykologiasta tietoa:    http://www.psychosynthesisonline.com/

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s