Kaksoisolennot mielentilojeni rinnakkaisolioita?

Onnistuin viime viikolla lukemaan toisenkin venäläisen kirjallisuuden helmen, luin Dostojevskin Kaksoisolennon. Ajatus kirjan sisältämästä mahdollisesta useammasta minuudesta kiinnosti jo etukäteen. Ehkäpä tämä kirja auttaisi minua lisää analysoimaan omaa prosessiani?  Siinähän pirstoin ristiriitaiset osani kuudeksitoista mielentilakseni. Aavistelin, että ehkä jotain sielujen sukulaisuutta löytäisin tämän kirjan päähenkilöstä, Goljatkininista. Ja, totta tosiaan, näin teinkin! Tolstoin kepeämpään ja ironiseen Ivan Iljitsiin kuolemaan verrattuna tämä kirja oli minulle raskas kokemus lukea.

Jakov Petrovits Goljatkinilla oli eri mielentiloja samaan tapaan kuin minullakin. Dostojevskin Kaksoisolennon pääsankarille kävi kuitenkin onnettomammin kuin minulle, koska mielenpirstoutuminen hänen kohdallansa johti henkiseen hajoamiseen. Minun prosessini kun johti, ainakin subjektiivisesti arvioiden, oman itseyteni eheytymisen edistymiseen. Ainakin työniloni on palannut, ja kirjoittelen enemmän tai vähemmän selväpäisiä ajatuksia blogiini enkä ole vielä joutunut psykiatriselle osastolle. Goljatkin -ystävämme sen sijaan kärrätään lopussa hoitoon.

Mikä erottaa Goljaktinin ja minut toisistamme? Goljatkinilla oli kirjassa ainoastaan yksi keskeinen ylimääräinen mielentila, tämä nuorempi Jakov Petrovits. Mikäli oikein tulkitsen tarinaa, tämä Jakov Petrovits on oikeasti juuri tämä nuorempi Jakov Petrovits, mutta hän näkee koko ajan itsensä ikään kuin ulkopuolelta, toisen kaksoisolentona. Nuoremmalla Goljatkinilla tuntui olevan enemmän variaatioita identiteetissään. Hän kokeni monpuolisiin roolinottoihin. Ehkä siis nuoremmalla Goljatkinilla oli useampia mielentiloja?  Hän kykeni selviämään taitavasti erilaisista sosiaalisista tilanteista. Vaikutaisi siltä, että tämä identiteetin pirstominen oli Goljatkinilla jonkinlainen selvitysmekanismi, jonka kautta hän kesti sen häpeän, että hän joutuu olemaan toisten ihmisten arvostelun kohteena. Mieleni pirstominen oli myös minulle selvitymistapa. Goljatkinilla – niin kuin minullakin aikaisemmin – kului suuri määrä energiaa siihen, että hän miellytti toisia ihmisiä ja tunsi itsensä sosiaalisesti hyväksytyksi. Sekä minä että Goljatkin siis kerjäsimme toisilta ihmisiltä sitä hyväksyntää ja armoa, jota emme kyenneet itse itsellemme tarjoamaan.

Joissakin kohtauksissa käy ilmi, että muitakin mielentiloja Goljatkinilla on. Niitä vaikutti esiintyvän juuri kaaottisessa unen ja valveilla olon rajatilassa. ”Koko yön hän vietti jonkinlaisessa puoliunessa, puolivalveilla, kääntyen tuon tuostakin sivulta toiselle, kyljeltä kyljelle, voihkaillen, ähkien, nukahtaen tuokioksi, herätäkseen hetken kuluttua jälleen, ja tätä myötäilivät outo tuska, hämärät muisto, sekavat näyt – lyhyesti sanoen kaikki se, mikä tuntuu varsin epämiellyttävältä…Häpeissään ja epätoivoissaan rehellinen herra Goljatkin syöksyi taholle, mihin hänen silmänsä sattuivat katsomaan, antautuakseen itse kohtalon huomaan, yhdentekevää mihin joutuisi. Jokaisella hänen askeleellaan, jokaisella jalaniskulla katukäytävän graniittikiveen hypähteli aivan kuin maan alta ja tarkalleen samalla tavoin täysin samankaltaisina iljettävässä sydämen turmeltuneisuudessaan uusia herra Goljatkineja. Ja kaikki nämä täysin samankaltaiset Goljatkinit syöksyivät heti ilmestymisensä jälkeen juoksemaan toinen toistensa kannoilla pitkänä rivistönä kuin hanhijono…” Dostojevsky kuvaa ahdistavan taitavasti masentuneen, ristiriitoja täynnä olevan ihmisen psyykettä. Melkeinpä teki pahaa lukea joitakin kohtauksia tästä kirjasta, koska tunnelma ahdistuneen ihmisen kaaottisessa mielessä tuntui liian tutulta. Kaksoisolentoa lukiessa muistuu mieleeni ne oman elämäni ne vaiheet, joissa oman minuuteni rajat ovat olleet epäselvät ja tällainen rajattoman toisen minuuden kohtaaminen veti omaa itseyttäni lyhyeksi hetkeksi tähän samaan synkkämieliseen tunnelmaan. Kaipa tämä vahvistaa sitä väitettä, että masennus on sosiaalisesti tarttuva sairaus. Goljatkinin yölliset vatvomiset kuljettavat oman mieleni pintaan niitä monia menneisyydessä itseeni kohdistuneita inhon tunteita, hetkiä, joissa olisin halunut painua häpeästä maan uumeniin. Goljatkinin itseyden ja ulkoisen maailman rajat menevät tyystin sekaisin. Siksi hän tunkeutuu pyytämättömänä vieraana erinäisiin sosiaalisiin tilanteisiin käyttäytyen epäkorrektisti. Pääsääntöisti vanhempi Goljatkinin mokailee ja tämä nuorempi Jakov Petrovits toimii taitavammin erinäisissä tilanteissa sosiaalisesti taitavammin. Väistämättä käy mielessä, että tämä teloituksen viime sekunneilla välttänyt, Siperiassa vuosikaudet vankeudessa ollut Fjodor Dostojevski, oli kokenut joskus jotain sen kaltaista, mistä kirjoitti. Dissosioituminen – traumatisoituneitten vieraitten osien syntyminen – tapahtuu yleensä juuri vaikeissa elämän kokemuksissa.

Goljatkin siis pirstoi itseensä, jolloin hän kykeni siirtämään tunteensa eri minuuksiinsa siten, että samalla osa häntä kykeni säilyttämään itsekunnioituksensa. Eroan hänestä siinä mielessä, että minä en ole koskaan luullut ristiriitoja ulkoistettuja tunteitten siirtojeni kohteita, mielentilojani, oikeiksi toiseksi Kateiksi. Osani ovat aina ollut vain eri tilojani. Aikaisemmin en vain osannut kommunikoida heidän kansaan. Olen siis vapaaehtoisesti ja suurta tyydytystä tuottaen pirstonut itseni mielentiloiksi, löytänyt kadonneita osiani ja näiden avulla olen pystynyt työskentelmään kirkastaakseni aitoa omaa itseyttäni. Minun eri osani siis kommunikoivat keskenään tällä hetkellä hyvin, ja he muodostavat suhteellisen eheän kokonaisuuden. Ajattelen, että itseyteni toteutuu eri osieni välisessä vuorovaikutuksessa. Olennaista ihmisen eheyden kannalta on siis, että hänen mielentilansa kommunikoivat hyvin keskenään. Goljatkinin mielentilat eivät sitä tehneet.

Aikamoisen mielenkiintoinen yksityiskohta on, että nimi Goljatkin tarkoittaa alastonta. Jakov Petrovits oli alaston, koska hän ei kyennyt puolustamaan oman identiteettinsä rajoja. Mietin tätä omaa itseyteni kirkastusprosessiani, niin koen kirjassani riisuneeni identiteettini alastomaksi toisten ihmisten arvostelevan katseen kohteeksi. Tällä hetkellä koen kuitenkin, että minulla on aikuisia häpeämättömän rohkeita osia, jotka auttavat minua ylläpitämään itseyteni kannalta tärkeimpiä rajojani. Miksi julkaisen tällaisen ekshibitionistisen kirjan, jossa näyttäydyn ”goljatkina” ? Ehkä siksi, että toivon voivani tarjota toisille ihmisille kokemuksestani apua oman pirstoutuneen identiteetin rakentamiseen ja olen halunnut tuoda ääneen julki ne eettiset ulottuvuudet, joita oma maailmankuvani edustaa. Vaikeneminen on yksi sosiaalisia epäterveitä rakenteita tukeva kannanotto.

Kaksoisolento alkaa muuten mielenkiintoisesta tilanteesta, jossa Jakov Petrovits aloittaa päivänsä katsomalla kylpyhuoneen peiliin, jotta hän näkisi, mitä hänelle kuuluu. Ei kai tämän päivän länsimainen ihminen vain tee juuri tätä samaa? Otaksun, että tavoitamme melko kapean kuvan psyykeestämme, mikäli luulemme tavoittavamme jotain olennaista itsestämme katsomalla itseämme kylpyhuoneen peilistä. Eikö maailma olisi huomattavan paljon parempi paikka, jos ihmiset oppisivat katsomaan omaan sisäiseen peiliinsä, jonka avulla he kykenevät kirkastamaan omaa itseyttään ja sen rikasta sielunmaisemaa. Armollisuus toista ihmistä kohtaan rakentuu oman itseyden eikä pelkästään oman kuoren hyväksynnälle.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s