Syöpä ja tunneilmaisu

Jotkut tutkijat väittävät, että tunneilmaisukyvyttömät ihmiset sairastuvat helpommin syöpään kuin itsensä ilmaisuun kykenevät. Tunteiden tukahduttamisella näyttäisi olevan joidenkin ihmisten kohdalla rooli joidenkin syöpätyyppien puhkeamisessa ja etenemisessä. Toki syöpä on aina monen asian yhteistulos, joten toisella saattaa kysymyksessä olla puhtaasti huono tuuri ja huonot geenit, tai monet eri tekijät, kuten kemikaalit esim. alkoholi voi olla emootioiden lisäksi mukana syövän taustatekijöissä.

On olemassa alustavaa näyttöä siitä, että tunneilmaisulla, esimerkiksi kirjoittaen, on rooli myös ihmisen toipumisessa ja sopeutumisessa sairauden jälkeiseen elämään (The Writing Cure 2009). Itseilmaisullinen kirjoittaminen tuotti selvästi myönteistä kehitystä henkilön sairaustarinoissa, se edisti puolustusmekanismeja ja lisäsi hyvänolon tunnetta sekä auttoi sosiaalista sopeutumista, kuten paluuta työelämään.

En tiedä, kuinka kirjoittaminen on vaikuttanut omaan toipumiseeni, mutta kuten olen jo aikaisemmin tuonut esille, nautin elämästäni tällä hetkellä enemmän kuin ennen sairauttani. Työniloni on palannut ja itseilmaisullinen kirjoittaminen kuuluu päivittäisiin rutiineihini. Olen oivaltanut, että vaikka nuorena luulin olevani tunneihminen, kyseessä oli vain pohjaton rakkauden ja hyväksynnän nälkä. Kyseessä oli juuri tämä samainen neuroottinen nälkä, jota elokuvat ja saippuasarjat meille myyvät. Odotin prinssiä, joka pelastaa elämäni. Kerjäsin siis vuosikaudet romanttista läheisriippuvaista rakkautta, saadakseni sen hyväksynnän, jota itse en itselleni kyennyt antamaan. Itseäni en niihin aikoihin osannut ilmaista. Kirjoitin koulussa ja opiskeluaikana kaikki aineeni asia-aiheista. Uskon, että hypnoterapialla ja itseilmaisullisella reflektiivisellä kirjoittamisella on ollut keskeinen merkitys eheytymisessäni.

Kun sairastuin, ja minulla oli kuolemanpelkoa ja elämä tuntui hetkittäin todella kaaottiselta. Tunsin olevani räsynukke, jota revitään kappaleiksi. Syöpälääkäri Remen väittää, että monet hänen syöpäpotilaistaan ovat kertoneet eläneensä sisäisesti yksinäistä elämää. Lisäksi he ovat usein olleet ihmisiä, jotka ovat kerjänneet hyväksyntää sitä kautta, mitä he tekevät, eivätkä he ole tunteneet tulevansa hyväksytyksi sellaisena kuin ovat. Minulla on ollut nuoruudessa ja pitkään keski-iässäkin vielä sellaisia pohjattoman yksinäisyyden ahdistavia kokemuksia, joissa olen tuntenut olevani osa jotain pimeää suurta tarkoituksettomuutta. Ajattelin monesti menneen sairauteni aikana, että koko oma elämäni ei ole ollut mitään muuta kuin naurettava episodi paikallishistoriassa. Yritin ansaita arvostusta läheiseltäni suorittamalla. Ainoat todelliset arvokkaat saavutukseni koin olevan kolmessa pojassani. Sairastuessani minulla oli tunne, että elämänkaareni oli surkeasti keskeneräinen.

Remen väittää, että paradoksaalisesti monet ihmiset lähtevät paranemaan syöpänsä kautta tästä yksinäisyydestään. He alkavat tuntemaan kuuluvansa johonkin ja he alkavat tuntea olevansa osa yhteistä elämän verkostoa. Minun kohdallani tämä pitää paikkansa. En enää elää eristyneenä, enkä näe elämääni pessimistisesti vaan olen löytänyt yhteyteni muihin luontokappaleisiin ja tarinaani toivon. Toivoni on poliittista. Tarkoitan tällä sitä, tunneilmaisuni lisäksi en voi olla ilmaisematta yhteiskunnallista kritiikkiäni. Uskon, että ilmaisematon yhteiskunnallinen pahoinvointi voi tuottaa yksilössä ahdistusta. Tällöin yhteisöllisestä ongelmasta alkaa tulla yksilöllistä. Ehkä tämä on eräs masennuksen lisääntymisen syy?

Yhteyden tunteen muihin ihmisiin, juurevuuteni, huomaan tulleen elämääni sitä kautta, että tällä hetkellä nautin siitä, kun kylillä jo tunnetaan minua. Kun vien auton korjattavaksi, lukee päiväkirjassa ”Katin auto”. Kun kävelen töihin, vastaantuleva alkaa jututtamaan ja kysyy, että ”Ai, sinäkö olet se Kati Kuumusta”. Kaupassa tulee vastaan rouva, joka kehaisee, että hän tapasi poikani kuntosalilla poikani, ja kylläpä siinä oli sitten mukava nuori mies. Olen mukana Kuhmon mielenterveysseurassa ja Kuhmon yrittäjissä. Tunnen ensi kertaa elämässäni kuuluvani johonkin. En enää ole irrallinen. Tunnen olevani osa suurempaa olemisen verkostoa. Toiset ihmiset saattaisivat tuntea olonsa epämiellyttäväksi tällaisessa ilmapiirissä, mutta minä nautin täysin siemauksin tästä tunteesta. Asia on todennäköisesti niin, että kenestäkään ei puhuta pelkkää hyvää, mutta tällä hetkellä koen olevani niin sinut itseni kanssa, että en viitsi tällaisten ajatusten häiritä tasapainoani.

Remen väittää, että eheytymiseen tarvitaan tunnetta johonkin kuulumisesta sellaisena kuin olet itsenäsi, ilman ansioita. Ja juuri tällainen yhteydentunne parantaa haavoja. Kun ihminen oppii olemaan itselleen anteeksiantava, myötätuntoinen ja rakastava, pystyy hän olemaan sitä myös toiselle ihmiselle. Lähes kaikissa uskonnoissa kärsimys liitetään osaksi ihmisen eheytymistä. Remenin mukaan tämä ei ole pelkästään hengellinen uskomus vaan hänen mielestään se on pikemminkin luonnon laki. Näin kai se on, että meidän yksinomaan mielihyvää ja onnellisuutta tavoitteleva kulttuurimme ei auta ihmistä oivaltamaan, että ei ole valoa ilman varjoja.

Mielestäni on hienoa, että Syöpäjärjestöt harjoittavat tätä eheyttävää jälkihoitoa mm. netissä on nykyään syöpäryhmiä, joissa ihmiset voivat peilata tunteitaan ja ajatuksiaan. Toisaalta uskon, että ihmiset voisivat hyötyä vielä enemmän kirjoittamisesta, jos se tapahtuisi ohjatusti, siten että sairastunutta autettaisiin rakentamaan sairaudestaan ja toipumisesta eheää joskus jopa muodonmuutoksen tuottavaa tarinaa. En tiedä, ehkä tätä tehdään jo jossain päin Suomea?

Jos jonakin päivänä sairastun uudelleen, koen kokemukseni kautta päässeeni eteenpäin omassa elämänkaarityössäni, joten elämäni ei enää näytä niin naurettavalta kuin se minulle näytti muutama vuosi sitten. Minä toivoisin omalta osaltani, että jo kouluissa opetettaisiin oppilaille pienestä pitäen itseilmaisua ja ongelmanratkaisutaitoja. Mielestäni ihmisen tulevaisuuden kannalta nämä taidot ovat erittäin tärkeitä, itse asiassa tärkeempiä kuin faktatieto. Ihmisen elämänlaadun, aidon yhteisöllisyyden ja itseymmärryksen kannalta nämä kuitenkin ovat selvästi olennaisempia asioita kuin tekninen kaupallisesti hyödynnettävä tieto. Meidän täytyy rakentaa järjestelmä, jossa ihmiset lakkaavat siirtämästä vihantunteitaan itseensä tai lähimmäisiinsä. Tämä on erityisen tärkeää tässä globaalin yhteiskunnallisen kehityksen vaiheessa, jossa meidän täytyisi löytää mielekäs rauhanomainen yhteiselo, samalla haaskaamatta luonnon voimavaroja.

The Writing Cure, How Expressive Writing Promotes Health and Emotional Well-Being, edited by Stephen J. Lepore and Joshua M. Smyth, 2009

Kitchen Table Wisdom, Storeis That Heal, Rachel Naomi Remen, M.D. 2006

Advertisements

Yksi kommentti artikkeliin ”Syöpä ja tunneilmaisu

  1. Kirjoitat tosi osuvista ja mielenkiintoisista aiheista. Tämäkin kirjoitus on Asiaa, erityisesti näin tunneilmaisultaan vielä(kin) vajaan naisen näkökulmasta. En ihmettele, jos syöpäkin saa puhtia tunteiden tukahduttamisesta, koska kyllähän se tunteiden tukahduttaminen tuo huonoa oloa, joka taas vaikuttaa koko kehoon.

    Mukava lukea, miten olet löytänyt mieluisamman tavan elää hieman syrjässä ja olet pystynyt hyväksymään itsesi omana itsenäsi. Minä opettelen itseni hyväksymistä ja siinä sivussa olen huomannut, että ihmisten näyttäisi keskimäärin olevan varsin vaikeaa hyväksyä toinen ihminen ihan omana itsenään. Mistähän lie johtuu… mutta luulen myös tuon vaikeuttavan sitä, että pystyisi hyväksymään itsensä aidosti.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s