Narratiivinen käänne tieteellisteknisten hierakioiden purkajana

Kuten olen aikaisemmin jo maininnut narratiivinen etiikka lähtee liikkeelle siitä ajatuksesta, että lääketieteellisen tiedon lisäksi on myös muita viisauden muotoja, kuten tarinat, kirjallisuus, myytit ja filosofia. Valituksen järjen ohjaamalle tiedeuskovaiselle käy helposti samalla tavalla kuin fundamentalistiuskovaiselle, hän ei osaa katsoa maailmaansa muista näkökulmista kuin oman ”faktoihin” rakentuvan käsitejärjestelmänsä sisältä käsin.

Narratiivinen etiikka lääketieteessä tarkoittaa sitä, että lääketieteen asiantuntijat astuvat alas jumalallisista asiantuntijatorneistaan ja dialogisesti tuetaan ihmisen itseohjautuvaksi tulemista. Tällaista muutosta olen ollut haistavanani jo vuosikaudet lääkärien ja hammaslääkärien kliinisessä työssä. Itseasiassa eikö käytännön työssään taitavat lääkärit ovat kautta aikojen älynneet, että ihmisen vaivoista suuri osa on psykosomaattisia? Tällaisella lääkärillä on ollut aina itsetuntemusta ja terapeuttisia taitoja. Kunnioittava, aidosti kuunteleva hyväksyvä asenne asiakkaaseen, on hyvä lähtökohta onnistuneelle molempia osapuolia eheyttävälle vuorovaikutussuhteelle.

Kun potilas tulee vastaanotolle, täytyy lääketieteilijän siis ymmärtää myös sairauden symbolinen ulottuvuus. Rita Charon (2008) väittää, että kehomme antamilla tulkinnallisilla vihjeillä, on yhtä rikas kieli kuin Shakespearilla tai Raamatulla. Kehomielemme vaivat kertovat intohimomme, katkeruutemme ja vihamme. Emotionaaliset ja keholliset oireemme sulautuvat erottamattomaksi verkostonoituneiksi kausaalisiksi selityssuhteiksi, joista asiakas onnistuneessa vuorovaikutussuhteessa voi rakentaa omaa elämänkaarta vahvistavaa sairaustarinaansa.

Samoin kuin psykoanalyysissä, myös narratiivisessa lääketieteessä on keskiössä terveydenhuollon ammattilaisen ja asiakkaan välinen vuorovaikutussuhde. Elämän tarinallisuus on oikeastaan vastalääkettä yleistävälle tieteellistekniselle biolääketieteelle. Narratiivisuus nostaa keskiöön asiakkaan yksilöllisen eheytymistarinan ja samalla se kieltää sen, että jokainen lääkäri voi hoitaa jokaista potilasta samalla tavoin käypähoito-ohjeitten mukaan. Jokainen ihminen on yksilöllisen tarinan arvoinen.

Narratiivista lääketiedettä soveltavassa lääkärissä yhdistyy sekä terapeutin että lääkärin taidot. Perinteinen, valistuksen ajan empiirisanalyyttinen ihmiskuva, rakentuu esineellistävälle konemetaforalle ihmisestä, joka on mukana ylläpitämässä tieteellisteknistä hierakiaa. Tieteellisteknisen robottinäkemyksen yksipuolisuuden voi eheyttää esimerkiksi dialogisella suhteella ja taidemetaforalla: Elämä muodostuu meitä eheyttävistä ja vahingollisista improvisoiduista kohtaamisista.

Me emme ole sosiaalisesta ja luontoympäristöstämme irrallisia kehoja ja mieliä, vaan olemme sosiaalisia kehomieliä muiden luotokappaleiden joukossa. Sillä merkityksellä, jonka annan omalle sairaudelleni, voin vaikuttaa myös ympäristööni.

Syöpäni on ollut paras opettajistani. Se merkitys, jonka sairaudelleni olen antanut, on lähtenyt luovuudestani ja dialogisesta suhteesta toisten ihmisten merkityksiin. Perinteinen biolääketiede asettaa kylmästi tarinan muodon sen sisällön edelle. Narratiivisessa lääketieteessä puolestaan suunnataan huomio siihen, että juuri yksilöllisten tarinoiden kautta muokkaamme omaa identiteettiämme ja kokemuksellista todellisuuttamme. Sekä lääkäri että potilas ovat aktiivisia tarinanrakentajia ja -kertojia. Lääkäri ei tutustu siis pelkästään asiakkaansa kehon vaivoihin häntä kiinnostaa myös potilaan sosiaalinen kehomielitarina. Me elämme kertomuksiamme ja kertomuksissamme.

Rachel Naomi Remen kirjoittaa:

Lääkärinä minua opetettiin olemaan ottamatta osaa potilaani pettymyksiin tai toiveisiin. Minut opetettiin objektiiviseksi, seisomaan elämästä sivussa. Usein tällaisen asenteen hinta on korkea.” Rachel Naomi Remen kertoo, että häneltä meni kymmenkunta vuotta siihen, että hän opetteli uuden asenteen hoitotyöhönsä. Minulla meni pitempään. Vuosikaudet kärsin sisäisistä ristiriidoista siksi, että minun piti esittää ”asiallista ja esineellistävää” asiantuntijaa. Keskeinen selittävä tekijä medikalisoivan asenteen muutoksessa on ollut sekä Remenillä että minulla, oma sairaus – siis oman haavoittuvuuden ja epätaäydellisyyden myöntäminen ja kohtaaminen. Olisipa hienoa, jos tämä ”ivaniljitsiläiseen” muutokseen kaikki eivät tarvisisi sairautta!

Ehdotamme, että otamme oppia historiastamme ja uskonnoistamme: Hyväksyvä caritas-rakkaus asiakkaan kohtaamisessa on se asenne, joka mahdollistaa asiakkaan tarinaan myönteisen muodonmuutoksen. Tätä rakkautta voisi parhaiten kuvata sellaisena hyväksyvänä rakkautena, jota esimerkiksi Sonja antoi Raskolnikoville ”Rikoksessa ja rangaistuksessa” miehen tunnontuskien keskellä. Tämä rakastava ja anteeksiantava asenne, ei tarkoita sitä, etteikö tarpeen tullen lääkäri/hammmaslääkäri voi sanoa suoraan ikäviä asioita, sillä asiallinen tieto on tärkeä osa eräs asiakkaan eheän tarinan syntymisen mahdollistaja. Suorasanaisuus voi olla osa välittämistä. Rakastaminen ei tarkoita myöskään sitä, että meidän täytyy hyväksyvästi suhtautua asiakkaamme tai itsemme epäeettisiin tekoihin. On pidettävä mielessä, että ihmisen identiteetti ja hänen tekonsa ovat kaksi eri asiaa. Hyväksyvä rakkaus voi kohdistua pelkästään identiteettiin.

Narratiivinen käänne merkitsee minulle sitä, että olen tiedostanut lääketieteellisen analyyttisempiirisen tieteenperinteen paikan tiedon maantieteessä. Olen tajunnut sen, että se on ollut eräs keskeinen tekijä, joka on ollut edistämässä valkoisen miehen arvoille rakentuvaa materialistista epäinhimillistävää maailmankatsomusta ja se on ollut mukana tuottamassa ekologisesti kestämätöntä yhteiskuntaa. Niin kuin Georg von Wright sanoi, tieteellistekninen tiede on ollut materialistisen välineellisen maailmankatsomuksen koira.

Jos tieteellisteknisen tiedon paikkaa ei ymmärrä tiedon maantieteessä, voi lääketieteilijä olla tietämättään mukana tukemassa ja uusintamassa hierarkisia, ekologisesti vahingollisia ja epäoikeudenmukaisia yhteiskunnallisia valtasuhteita. Hyvä vastalääketettä hierakioiden purkamiselle ovat dialogin filosofia ja narratiivinen etiikka. Ja perinteinen arkiviisaus! Näitä taitoja voi alottelija lähteä opettelemaan vaikkapa lukemalla ensimmäiseksi Ivan Illjitsin kuoleman.

Eettistä narratiivista viisautta on mahdollista opetella esimerkiksi kirjallisuuden kautta. Mielestäni humanistiset tieteet olisi nostettava arvoonsa, vaikka niiden tieto ei olekaan samalla tavalla materialistisesti hyödynnettävissä. Ne voivat olla kuitenkin ratkaisevassa asemassa tulevaisuudessa, kun lähdemme hakemaan itsellemme mielekkäämpää ja ekologisesti kestävämpää elämää, vähentämällä materialistisia luontoa kuormittavia kokemuksiamme ja elämyksiämme.

Ehkä lopuksi vielä korostan, että tunnen lukemattoman määrän empaattisia, pyytteettömiä, eettisiä lääkäreitä ja hammaslääkäreitä, jota aidosti haluavat auttaa ihmistä. Kritiikkini ei kohdistu heihin vaan se kohdistuu tieteellisteknisten hierarkisiin valtarakenteisiin sekä niiden yhteiskunnallisiin ja ekologisiin seuraamuksiin.

McIntyre, Alasdair (1984) After Virtue: A Study in Moral Theory. University of Notre Dame Press. Notre Dame, Indiana.

Psychoanalysis and Narrative Medicine (2008), edited by Peter L. Rudnytsky and Rita Charon, State University of New York Press

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s