Henryk Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr. 2

Juuri Englannin reissunsa aikoihin Skolimowski tajusi opiskelemansa analyyttisen filosofian kapea-alaisuuden ja oikeastaan sen sisältämän typeryydenkin. Lontoossa oleillessaan hän kävi Karl Popperin luennoilla, joka oli hänelle vapauttava kokemus. Sittemmin Thomas Kuhn (kts. tieteellinen vallankumous) on jalostanut Popperin ajatuksia. Skolimowski oivalsi näihin aikoihin myös, että länsimaisessa tieteessä oli jotakin pahasti vinossa. Oxfordista Skolimowski palasi Puolaan, jonka poliittinen järjestelmä näytti paluun jälkeen entistä absurdimmalta. 1960-luvulla Skolimowski opetti Los Angelesissa Etelä-Kalifornian yliopistossa. Siellä hän sai tutustua hippikauden elämää.

Silloin kun Skolimowski oli kukittamassa Los Angelesissa hippejä, minä elin lapsuuttani ja kävin kansakoulua. Sittemmin 70-luvun alkupuolella teininä tunsin suurta viehätystä juuri tähän hippiaikaan ja sosialistisen aatteen altruistiseen puoleen. Hurmokseni oli hyvin pinnallista. Minulla oli tapiolalaisen porvarillisperheeni riemuksi rinnuksissani Leninin-nappeja ja huoneeni seinällä oli mustapunainen, mielestäni niin seksikäs baskeripäinen Che Quevara. Lukion jälkeen kävin läpi hammaslääketieteellisen koulutukseni. Ala ei oikeastaan etukäteen kiehtonut minua mitenkään – jostain syystä vain ajauduin sinne. Tunsin itseni aina ahdistuneeksi ja muukalaiseksi kyseisessä hierarkkisessa konservatiivisessa laitoksessa. Koin koko ajan sisimmässäni, että oppilaitoksessani jätettiin jotakin olennaista ja tärkeää opettamatta. Opettajat, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, vaikuttivat olevan kotoisin eri planeetalta kuin meikäläinen. Samaan aikaan elin masentuneen ihmisen epävakaata ja levotonta elämää addiktioineen ja bilettämisineen. Jälkeenpäin olen tajunnut, että koulutuksen räikeä puute oli se, että meille ei opetettu minkäänlaisia eväitä toisen ihmisen kohtaamiseen. Hampaiden ympärillä oleva hahmo, ihminen, oli pikemminkin kiusallinen ylimääräinen suunympärillä oleva vastoinkäyminen tai joskus ilo. Koin, että hammasklinikka oli empiirisanalyyttisen esineellistävän tieteen kirkko ja Hammaslääkärilehti sen äänitorvi.

Kiinnostukseni potilaan ja (hammas)lääkärin väliseen vuorovaikutukseen vei minut vähitellen filosofian harrastukseni pariin sekä NLP- ja ratkaisukeskeisiin koulutuksiin. Sittemmin lisäkoulutin itseäni Tampereen Yliopiston hypnoterapeuttikoulutuksessa, jossa tein lopputyöni integratiivisesta hypnoterapiasta. Oivalsin uuden tietämykseni kautta, että taitava hammaslääkäri ja lääkäri osaavat integroida poikkitieteellista ja arjen kokemuksiin perustuvaa kokemusperäistä tietoa omaan vuorovaikutukseensa. Tajusin myös, että empiirisanalyyttinen tiede on hyvin rajoittunutta ja kapea-alaista, silloin kun kyseessä on sellainen ilmiö kuin ihmisten välinen vuorovaikutus. Tulin tietoiseksi määrällisen tutkimuksen rajoista ja opin suhteellistamaan oman tieteenperinteeni paikan tiedon maantieteessä. Minua alkoivat kiinnostamaan sellaiset filosofiset suuntaukset kuin fenomenologia ja hermeneutiikka sekä jungilainen maailma unineen, alkemioineen ja myytteineen. Tajusin pikkuhiljaa oman totuuden etsimiseni hengellisin luoneen.

Karl Popper vapautti Skolimowskin siitä ajattelumallista, että ihmismieli on ainoastaan hänen rationaalisen ja kognitiivisen neocortexinsa toimintaa ja että hänen älykkyytensä, on tämän elimen abstraktin ajattelun tuote. Sittemmin hän vapautti itsensä myös Popperin dogmeista. Oma vapautuminen analyyttisempiirisen tieteen ikeestä tapahtui tutustumalla näihin edellä mainittuihin täysin toisenlaisiin ajattelutapoihin, joita erilaiset psykoterapeuttiset suuntaukset edustavat. Muun muassa Fjodor Dostojevsky, Leo Tolstoi, Carl Jung, Roberto Assagioli, Martin Buber, Emmanuel Levinas, Martin Heiddeger, Simone Weil, Georg von Wright, Lauri Rauhala ja Ken Wilber olivat peileinäni kirjoittamisprosessissani, jossa vapautin itseni yksipuolisen luonnontieteen rationaalisesta ajattelusta.

Voiko objektiivisuus objektiivisesti ottaen olla objektiivista?

Skolimowskin mukaan tieteen ja teknologian objektiivisessa maailmassa meillä täytyy olla objektiiviset perustelut kaikelle ajattelullemme ja mitä ajattelemme. Jotta oikeutat ajatuksesi, täytyy niiden olla siis rationaalisia ja objektiivisia. Sinun täytyy pystyä perustelemaan ajattelusi faktoilla. Mutta mitä sitten on tämä hienoimmista hienoin tieteellinen objektiivisuus? Skolimowski lähti pohtimaan objektiivisuuden ja sen rationaalisuuden perusteita. Minkälaista maailmankuvaa edustavat nämä valkotakkiset totuuden saarnaajat, jotka hyväksyvät tieteen tulokset yleisinä uusina gospeleina? Miten objektiivisuus ilmaisee itsensä tietojärjestelmissämme, ja kuinka ne toimivat elämässämme, silloin kun olemme juurettomasti kiinnittyneitä vain objektiiviseen tietoon.

Kuinka objektiivinen on tämä objektiivisuuden periaate itsessään? Onko se kenties joku luonnonlaki? Ei, ei se ole luonnon laki, kirjoittaa Skolimowski. Se on ihmisten mielten rakentama periaate. Kun vaadimme objektiivisuutta, vaadimme samalla sitä, että suosimme joidenkin yksittäisten ihmisten mielten rakentamaa erästä mallia. Vaadimme, että ihmisen ajattelu pysyy tämän suljetun tiettyjen yksilöiden luoman totuusjärjestelmän sisällä. Luonnossa ei ole olemassa mitään luonnonlakia saatikka varmaa tietoa siitä, joka oikeuttaisi meidät hyväksymään tämän objektiivisuuden periaatteen. Ainoa mikä meidät voi saada hyväksymään sen luonnon periaatteena on alistuminen sosiaaliseen konformisuuteen – pelko siitä, että meitä paheksutaan, koska kieltäydymme hyväksymästä maailmankatsomukseksemme, ainoaksi ajattelumalliksemme tätä niin monien korkea-arvoisten tiedemiesten uskomaa ajattelutapaa

Skolimowski menee kirjassaan niin pitkälle, että hän jopa väittää, että objektiivisuuden ihanteelle rakentuva tieteellinen eetos väärinkäyttää järkeä ja tieteellistä tietoa tieteellisissä yhteisöissään. Hänen mukaansa ei siis ole olemassa objektiivista ihmistä, koska me kaikki filtteröimme ja prosessoimme kaiken ympäriltämme saamamme informaation. Elämme yhteistoiminnallisessa maailmankaikkeudessa, emme suinkaan missään objektiivisessa todellisuudessa. Yksikään luova tiedemies ei pitäydy objektiivisessa ajattelussa vaan luovan ihmisen ajattelu on aina hyvin persoonallista, idiosynkraattista. Uutta tietoa tai taidetta luova ihminen ei ole objektiivinen, vaan hän on inhimillinen ja välillä hyvin sekavakin. Esimerkkinä tällaisesta luovan ihmisen ajattelun toiminnasta Henryk Skolimowski suosittelee Crickin ja Watsonin kirjan ”Kaksoiskierre” lukemista.

Jos haluamme olla henkisesti vapaita, täytyy meidän vapauttaa itsemme kaikista pakkopaidoista – sekä uskonnollisista dogmeista että objektiivisuuden dogmeista. Juuri näin koin tekeväni omassa sisäisessä teatterissani. Vapautin itseni Tuomaan, rationaalisen skeptikko-mielenosani monologista. Tajusin, kuten Skolimowski, että tullakseni autenttiseksi ihmiseksi, en voi pitäytyä yhdessäkään varmana pidetyssä näkökulmassa vääristämättä pahasti todellisuuden luonnetta. Sen sijaan, että opiskelisin jotain irrallista faktatietoa, on minun kyettävä henkilökohtaiseen moninäkökulmaiseen tiedon reflektioon, jolloin  tietoisuuteni, ymmärtämykseni elämän luonteesta,  voi koko ajan syventyä.  Ludwig Wittgenstein ajatusta lainatakseni, tunsin itseni epämukavaksi jos katselin maailmaa vain koko ajan yhdestä näkökulmasta. Tällöin oloni tuntui samalta kuin että seisoisin yhdellä jalalla liian pitkään. Ihminen voi seistä, istua, maata ja seistä päällään, jolloin maailma joka kerta  näyttää erilaiselta.

Huomasin siis hyötyväni sellaisesta ajattelutavasta, jossa pirston itseni erimielisiksi mielntiloikseni. Kun minulla on monta erimielistä mielenosaa, kykeneen paremmin tavoittamaan  todellisuuden monimerkityksellistä luonnetta. Rakensin siis  spontaanisti mielikuvitukseni avulla itselleni kuusitoista erillistä mielentilaa, tai altertiloiksi tai osapersooniksikin heitä voi kutsua.  Aistin ilmeisesti jo nuoruudessani Helsingin hammaslääketieteellisessä tiedekunnassa, vaikken silloin osannutkaan sitä sanoiksi pukea, että minua yritetään ”aivopestä” yhteen hienoon, ainoaan ja oikeaan hierarkkiseen tapaan jäsentää todellisuutta. Kokemus oli ahdistava. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että todellisuus on aivan liian moniulotteinen ja rikas, jotta sen voisi typistää yhteen tieteelliseen näkökulmaan. Kummasti psyykeenikin alkoi voimaan paremmin, kun lähdin kyseenalaistamaan kulttuurisia itsestäänselvyyksiä. Tämän todellisuuden moniulotteisuuden olen myös tajunnut myös hammaslääkärin ja hypnoterapeutin työssäni. Kun teen hammaslääketieteellistä diagnoosia juurenpääntulehduksesta, on valitsemani näkökulma toinen kuin käydessäni terapeuttisia keskusteluja asiakkaani kanssa. Minun on siis joka kerta mietittävä, kun tutkin jotain ilmiötä, mikä on perusluonteeltaan se ilmiö jota tutkin tai jonka kanssa olen vuorovaikutuksessa ja valittava siihen sitten sopivat näkökulmat. Joskus valitsen tieteelliset metodit ja joskus päädyn ”vähemmän tieteellisiin”, sisäisen intuitioni, luovan ajatteluni ja mielikuvitukseni tuottamiin metodeihin. Kun tutkin omaa mieltäni, omaa sisäistä todellisuuttani mielenteatterissani, löysin suurimmat oivallukseni saduista, myyteistä, tarinoista, uskonnoista ja filosofiasta.

Mikään ei siis oikeuta meitä ajattelemaan, että länsimainen Francis Baconista, Galileo Galileista ja René Descartesista juontava empiirisanalyyttinen ajattelu olisi jotenkin suurenmoisempaa kuin muiden kulttuurien tai yhteisöjen ajattelutavat. Toki tämä perinne on tuottanut paljon hyvää, mutta samalla se on tuottanut myös paljon pahaa ekologista ja inhimillistä vahinkoa. Se on luonut pohjan katastrofaaliselle tilanteelle, jossa kulutamme puolitoista kertaa enemmän maapallon uusiutuvia luonnonvaroja, kuin se tuottaa. En aio mennä siihen sudenkuoppaan, että vetäisin sanani takaisin siksi, ettei neutraali tiede muka ole tuottanut mitään pahaa, vaan ihmiset, jotka käyttävät tietoa. Myös tämä niin kutsuttu neutraalisuus on moraalinen kannanotto. Se edustaa välinpitämätöntä ylimielistä suhdetta ympäristöön ja toisiin ihmisiin. Matematiikan, fysiikan ja biologian luoma runko elämästä on pelkkä luuranko, siinä ei ole elävää ja tuntevaa ihmistä ympärillänsä.

Skolimowksi sanoo, ettei vääristyneen maailmankatsomuksemme syy ole tähdissä vaan filosofeissamme. He ovat vastuullisia siitä, että länsimaisen ihmisen todellisuuden kuvassa on niin paljon lyhytnäköisyyttä ja vääristymiä. Minä hiukan kyllä puolustaisin filosofejamme. Mielestäni länsimaissa on suuri määrä merkittäviä filosofeja, jotka ovat kyseenalaistaneet ajattelumme jo vuosisatojen ajan, lähtien kirjailijafilosofista Dostojevskistä, Kierkegaardiin, Emersoniin, Buberiin, Weiliin, Georg von Wrightiin ja Skolimowskiin itseensä. Emme ole vain halunneet kuunnella heidän sanomaansa. Olemme valinneet mielummin aineellisesti tuhlailevan elämäntapamme ja vapaa-ehtoisesti tietoisesti tai tyhmyyttämme elämme harhaisessa todellisuudessamme. Ehkäpä siksi emme ole kuunnelleet näitä ajattelijoita. Heidän ajatteluansa kun ei ole voitu valjastaa kulttuurissamme vallitsevaa taloudellista tuottavuutta palvelevien järjestelmien tukipilareiksi. Kenties juuri siksi, olemme heidät mieluiten olankohautuksilla sivuttaneet.

Luonnontiede on talouselämän koulutettu koira, näinhän se hävytön Georg von Wright jo vuosikymmenet sitten kirjoitti. Fjodor Dostojevskin kellarissa asuva ihminen kysyy jo 1800-luvulla, että mitä järki tietää? Järki tietää vain sen, minkä on ehtinyt saada selville (joitakin asioita se ei taida saada selville koskaan, ja vaikkei se olekaan mikään lohdutus, niin miksipä emme lausuisi julki sitäkin?), kun taas ihmisen luonto toimii kokonaisuudessaan, kaikkineen, koko sisällöllään, tietoisesti ja tiedostamattomasti, ja vaikka se valehteleekin, se elää. Näin se vaan on, että meillä on käsittämätön määrä elämänviisautta kirjallisuudessa ja filosofiassa. Kysymys on vain siitä, haluammeko elää asiantuntijoiden luomassa yksipuolisessa todellisuudessa vai tahdommeko uskaltaa henkilökohtaisesti katsoa totuutta silmästä silmään, muistakin näkökulmista kuin luonnontieteellisten määrällisten mittausten näkökulmasta  käsin.

Advertisements

Yksi kommentti artikkeliin ”Henryk Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr. 2

  1. Ajatus nykyisestä elämänfilosofian kyseenalaistamisesta ja siitä että elämä voi myös olla luova prosesessi on vapauttava ja voimia antava. Tiede on muuttanut käsityksiä ajan saatossa puoleen jos toiseen, vaikka tietenkin se on vienyt maailmaa eteenpäin (onko sekään nyt niin tarpeellista). Ihmset ovat liian vähän kuunnelleet itseään ja omia vaistojaan odottaen kaiken tulevan jostain ulkopuolelta. Dostojevskin kirjoituksista huomaa, ettei ihmisen ajatusmaailma koskaaan muutu. Ympäröivä maailma muuttuu ja me sopeudumme aivan muiden intressien vietäväksi kuin mitä todella itse sisimmässämme olemme ja haluamme. Itsensä tutkiskelu ja löytäminen on vaikeaa tällä rytmillä ja sykkeellä. Pysähtyminen kannattaa ja aloittaa myös toisten ihmisten erillaisten ajatusten hyväksyminen, niin huomaamme elämän paljon rikkaammaksi löytäessämme herkkyyden niin luonnon kuin ihmisten välisten kanssakäymisen suhteen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s