Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr. 6

Uskosta

Skolimowskin mukaan monet pitävät tänä päivänä uskoa primitiivisenä olemisen tapana, mutta sitä se ei suinkaan häneen mielestään ole. Päin vastoin usko tarjoaa meille ontologisen olemisemme perustan. Inhimillisellä tasolla me olemme osa valtavaa verkostoa, joka sisältää sosiaaliset ja moraaliset ihanteemme, ja symbolimme ja käsitykset kulttuuristamme. Usko on tämän merkitysjärjestelmän kulmakivi.

Rationaalisen mystiikan näkökulmasta uskonnolliset symbolit edustavat jotakin transrationaalista. Mielenteatterini näkökulmasta transrationaalisuus on sama kuin teatterini eri roolien esittäjien eli mielentilojeni yhteinen rationaalisuus. Tämä dialektinen prosessi – mielentilojeni keskustelut –  tapahtuu välitilassa, minuuden ja toiseuden keskellä. Prosessi ikään kuin työntää osiani uuteen oivallukseen siten, että ristiriitaisena ryhmäitseytenä kykenemme ylittämään vanhaa tietoisuuttamme. Tämä symbolisoiva prosessimme ei ole pelkästään passiivinen, vaan me synnytämme prosessisamme yhteisiä uusia symbolisia merkityksiä, mikä puolestaan edelleen ohjaa ja edistää meitä omassa prosessissamme.

Ajattelen Winnicotin tavoin, että indoktrinoiva materialistinen maailmankatsomus tai fundamentalistinen uskonnollisuus painostavat meitä ottamaan vastaan valmiit illusiot todellisuudesta ominamme, mikä edes auttaa olemisesta vieraantuneen itseyden ja kollektiivisen itseyden syntyä. Suurin tämän päivän ongelma on, että ihmiset eivät pääse kypsymään ihmisinä, jolloin he eivät ravitse  toisiaan ja luontoa.  Esineellistävä Minä-Se suhde on tuhoisaa ekologian ja ”egologian” kannalta. Terve persoona osaa hyväksyä oman subjektiivisuuden ja objektiivisuuden ristiriidan sekä hyväksyy jatkuvat  epäilynsä osana elämää. Ainoastaan terveiden itsestään vieraantumattomien yksilöiden muodostamat yhteistöt ovat terveitä ja aidosti yhteisöllisiä. Yksilöitymättömien yksilöiden muodostamat yhteisöt eivät voi olla aidon yhteisöllisiä. Vieraantuneiden ihmisten yhteisöllisyysretoriikka jää pelkäksi tyhjäksi retoriikaksi.

Uskomme sisältää transpersonaaliset, yliyksilölliset kollektiiviset symboliset koodit, joihin elämämme merkitys suhteutuu ja tulee ilmaistuksi. Skolimowski väittää, että kun usko puuttuu katoaa elämältä merkitys. Kun siis ihmiseltä romahtaa usko, hajoaa yleensä hänen elämänsä. Henkilökohtaisesti täydentäisin sitä, että ajatuksella, että usko on osa ihmisen viisautta ja viisaus puolestaan sitä, että ymmärrämme ne korkeimmat periaatteet, jotka ohjaavat meitä elämään esimerkillistä elämää. Mielestäni tämän päivän ongelma on se, että teoreettinen tieto on lisääntynyt valtavasti, mutta ihmisen viisaus ei, vaan pikemminkin voisi väittää, että tässä suhteessa olemme taantuneet. Nykyistä massojen viihdekulttuuria ja statuskilpailua ei voi millään muotoa väittää ihmisen kypsymistä edistäväksi.

Omassa prosessissani ajattelen tapahtuneen muutoksen, jossa oma ateleologisuuteni, siis elämän päämäärättömyyteni, on muuttunut siten, että elämästäni on tullut päämääräsuuntautunutta eli se on muuttunut teleologiseksi prosessiksi. Tätä prosessia ei ohjaa perinteinen kristillinen Jumal-kuva, vaan oma henkilökohtainen dialektinen horisontaalinen yhteistyö mielentilojeni ja muiden ihmisten kanssa, jossa tulkintani Hänestä saa koko ajan uusia muotoja. Hienosti filosofisin käsittein ilmaistuna voisin väittää, että prosessini on osa intohimoista subjektiivista Minän ja Sinän välitilassa tapahtuvaa jumalaista hermeneutiikkaa. Prosessissani on sanoutunut irti kaikista maallisista tieteellistä ja uskonnollisista auktoriteeteista, mutta monesta sellaisesta on muodostunut peilejäni. Sen tärkeinpiä symbolisia peilejä on Kristus – arkkityyppinen rakkauden symboli ja  Jumalan poika. Rukoiluni on tätä dialektiikkaa, jossa kirkastan minussa olevaa Hänen olemustaan, sitä kaikille meille syntymälahjana annettua jumalaista kipinää.

Tunnen siis psykologisen prosessini olevan sama kuin uskoni. Tässä prosessissani huomaan laajentaneeni sekä horisontaalista, että vertikaalista tietoisuuttani. Tämä horisontaalinen tietoisuuden laajenemiseni tapahtuu kahdella tavalla. Ensinnäkin se tapahtuu olemalla dialogissa muiden reaalisten ihmisten kanssa. Esimerkiksi hypnoterapeuttikoulutuksessa opettajani ja muut ryhmäläiset olivat tärkeitä peilejäni. Näiden elävien peilien lisäksi käytän näitä ikuisesti eläviä peilejä, kuten Carl Jungia, Sören Kierkegaardia, Martin Buberia, joiden ajatuksia olen sisäistänyt itselleni ja lainannut niitä sitten mielentilojeni ajatteluksi jne. Näiden mahdollisista minuuksista luomieni mielentilojen  lisäksi lisäksi käytin hyväkseni omia historiallisia traumaattisia ja arkkityyppisiä osiani peileinäni. Tässä peilityöskentelyssä tietoisuuteni laajenee koko ajan dialogisessa välitilassa, tilassa joka ei ole siis minua eikä myöskään toista. Päämääräsuuntautunut uskoni syntyi ja kirkastui siis ikään kuin aktiivisen dialektisen työskentelyni passiivisena emergenttinä sivutuotteena. Sisälleni syntyi spontaanisti mielikuvitukseni avulla entistä integroituneempia mielentiloja: Synnytin yhä uusia mielentiloja mahdollisista minuuksistani. Näin siis oma sisäinen systeemini käy läpi evoluutiotaan, ja siitä  tulee koko ajan monimuotoisempaa, mikä puolestaan mahdollistaa emergenssin. Tietoisuuden laajeneminen vertikaalisuuntaan on koen tapahtuneen teleologisen voiman ohjaamana, juuri tämän, jota omassa prosessissani kutsun Jumalaksi. Koen siis, että uskon prosessini on kahden suuntainen: Toisaalta sisäiset keskusteluni vapauttavat energiaa, joka työntää minua eteenpäin ja toisaalta Jumala muodostaa jonkinlaisen teleologisen päämäärän, johon kurottautumalla voin ylittää itseäni.

Carl Jungista kerrotaan eräässä televisiohaastattelussa vastanneen kysymykseen hänen Jumalaan uskomisesta ”Ei, en usko, vaan tiedän”. Minulla on oikeastaan samanlainen sisäinen tunne. Mielestäni elämän tarkoituksen löytyminen vaatii Jumalan, mutta tämä Jumalan valitseminen elämän merkityksellisyyden lähtökohdaksi ei ole suinkaan millään lailla epärationaalista. Jotkut uskonnot puhuvat enemmän Itsen löytäämisestä ja meidän kristinusko Jumalasta.  Hengellisyys on ainoastaan silloin epärationaalista, jos rationaalisuuden haluaa nähdä pelkästään luonnontieteellisenä empiirisanalyyttinen rationaalisuutena. Minusta tälläsen rationaalisuuden valinta ainoaksi rationaalisuudeksi on hyvin epärationaalista.  Minulle kristinuskon Jumala ei ole millään lailla yliluonnollinen vaan henkilökohtainen elämänfilosofinen välttämättömyys, jotta voin kokea eläväni mielekästä elämää.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s