Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr. 13

Sisäinen teatterini oli siis oikeastaan hermeneuttinen yritys; kokosin pirstoutuneen mieleni uuteen ristiriitaiseen yhteisymmärrykseen. Uskon, että sisäinen ristiriidaton yhteisymmärrys on mahdottomuus. Vein läpi teatterissani vallankumouksen, jossa löytyi uusia hahmoja sisäiseen dialektiikkaani. Leikissäni eritymisvaiheen jälkeen kokosin yhteen vastakkaisia voimia mudostamaan koherentimman ykseyteni. Tämä nykyinen reflektioni, kirjoittaessani tätä blogiani, on seurausta siitä, että olen saavuttanut mielelleni uuden koherentimman integraatioasteen. Sisäisten ristiriitojen raastama mieleni on löytänyt ainakin tilapäisesti harmonisemman tilan. Prosessini on edelleen erilaisten vakaumusten, argumenttien ja erilaisten kokemusmaailmojen leikkiä.

Entisen elämän hallinnan tunteen ja siihen liittyneen näennäisen turvallisuudentunteen sijalle on noussut luova avoimuuden tila, jossa kykenen tuntemaan olevani oman elämäni ohjaaja. Dialektisen mielenteatteri-prosessini kautta löysin yhteyksiä, jotka  auttoivat minua ylittämään vanhan minuuteni. Tämän uuden ymmärtämiseni kautta, pystyy entistä paremmin integroitunut tieto puhumaan kauttani. Hengellisessä ja psykologisessa hermeneuttisessa prosessissani olen keskittynyt siihen, että olen yrittänyt löytää erilaisten tulkintojen leikissä todet ennakkoluuloni vääristä. Tein sen siirtämällä elämänarvojeni ja tavoitteitteni suhteen huonot ennakkoluuloni omaavat mielenosani hetkittäin teatterinäyttämöni takahuoneeseen, jotta kuulisin myös muita sisäisiä osiani. Kesytin myös ikäviä osiani, vaikka heistä varjoni, Herra Arrogantus, on seuraava aina matkaani. Onnistuin saavuttamaan uudella tavalla ymmärtävän tietoisuuteni. Selätin tältä erää pelkoni – eksistentiaalisen ahdistukseni. Jos ahdistus vielä nousee, uskon olevani paremmin varustautunut sen kohtaamiseen kuin aikaisemmin. Löysin tällä haavaa elämäni näytelmään roolihahmot, joiden kanssa tunnen oloni kotoisaksi. Muokkasin joitakin, kuten masentunutta, kyynistä Rouva Otsaryppyäni siedettävämmäksi, joten tulen hänen kanssaan toimeen nykyään. Roolimiehitykseni vaihtuu spontanisti ei-tiedostaen erilaisissa elämäni tilanteissa.

Toisella tavalla voin kuvata sisäistä prosessiani seuraavasti: Sukulaistin sisäisessä teatterissa jotakuinkin jokaisen uuden mielen pintaan löytyneen ajatuksen ja kokemuksen omaan sisäavaruuteeni, henkiseen kosmokseeni, mikä johti entistä integroituneempien mielentilojen ilmaantumiseen. Löysin myllerryksessä uuden keskuksen itseydelleni. Tiedon integroituminen tapahtuu siis subjektiivisen henkilökohtaisen prosessin kautta, jossa tieto integroidaan osaksi uutta ymmärrystä. Ihmisen ja hänen ympäristönsä muutos tapahtuu ihmistietoisuuden sisällä. Uskon, että tämän lisääntyneen ymmärrykseni kautta pystyn ennakoimaan paremmin oikeanlaista elämää itselleni. Kykenen valitsemaan paremmin eettisesti mukavan ja käyttökelpoisen asennon itselleni kussakin elämäntilanteessa. Ymmärrys ja toiminta ovat toisiinsa vastavuoroisessa suhteessa, mutta irrallinen tieto ei sitä tee.

Ajattelen terapeuttisen prosessini olleen myös oppimisprosessi, jossa jäsensin tietoa ymmärtämisyhteyksin, jonka jälkeen nyt pystyn elämään elämää, jona jokaisena iltana kiitän menneestä päivästä.   Kuten Paul Ricoeur tuo esille, meillä voi olla siis myös sekoittunut tai rikkoutunut ontologia, mikä tilanne on mielestäni juuri silloin, kun mukana mielenteatterissa on erilaisilla maailmankuvilla varustettuja roolihenkilöitä. Seuraavassa hieman lisää Paul Ricoeurltä lainattuja, vielä kypsymisasteella sisässäni olevia ajatusaihioita.

Itse teatteriprosessini oli mitä ilmeisemmin yhdistelmä menneisyyspainotteista psykoanalyysiä, joka paljasti halun eksistenssin ja siinä merkitys löydetään takaa päin. Prosessini jatkui hengen fenomenlologiana, jossa merkityksen alkuperä on edessä. Se olisi siis yhdistelmä subjektin arkeologiaa ja teleologiaa. Prosesini oli myös varmaankin tätä Paul Ricoeurin mainitsemaa uskonnonfenomenologian eksegetiikkaa, jolloin pyrin ymmärtämään itseäni myös suhteessa Pyhään.   Paul Ricouer kirjoittaa tiivistettynä hermeneutiikan ytimen, joka mielestäni kuvaa teatteriani: Arkeologian, teleologian ja eskatologian dialektiikassa ilmenee ontologinen rakenne, joka kykenee kokoamaan kielellisellä tasolla riitasointuiset tulkinnat. Mutta tätä koherenttia olevan hahmoa, joka me olemme ja johon kilpailevat tulkinnat sijoittuvat , ei ole annettu muutoin kuin tässä tulkintojen dialektiikassamutta, Mooseksen tapaan, puhuva ja reflektoiva subjekti saavain nähdä luvatun maan ennen kuolemaansa.

Nykyinen kulttuurimme on tieteellisen maailmankuvan newtonilaisen maailmankuvan läpäisemä, atomistinen, deterministinen ja todellisuudesta vieraannuttava. Tällä hetkellä todellisuuskuvamme muodostuu pirstoutuneesta erityistieteitten muodostamasta todellisuuskuvasta, jossa katoaa ilmiöiden välinen yhteys. Jotta ihminen voi pirstoutuneessa maailmassa  hengittää ja kokea elävänsä, täytyy meidän löytää takaisin kiinnostus subjektiiviseen, henkilökohtaiseen ja Pyhään. Materialistinen ontologia on kuollutta ontologiaa. Yksityinen ihminen on juuri se rikas tarina, joka voi yhdistää pirstoutuneen maailman ja samalla hän voi puhaltaa kuolleen todellisuuden elämään. Voidaksemme hyvin, tarvitsemme todellisuuskuviemme integraatiota.  Jos pohdimme kokonaisvaltaista ihmisen, ympäristön ja kulttuurin hyvinvointia, kiinnostavaa ei tule olla pelkästään yleinen vaan myös yksityinen.

Psykiatri Stansilav Grof korostaa, että tietoisuutemme ei ole primaaristi aivojen tuottama tila, vaan se on kaiken olemisen periaate, ja sillä on kriittinen merkitys ulkoisten ilmiöiden muokkaamisessa. Grof korostaa myös sitä, että hengellisyys on yksi tärkeä perinne tieteen rinnalla. Monet uskonnoistamme ovat vuosisatoja pitkien perinteiden tuottamia tutkimusmatkoja ihmisen psyykeeseen ja omaan henkilökohtaiseen tietoisuuteemme. Lisäisin vielä tähän, että tämä hengellinen tieto ja ymmärrys ei rakennu ensisijaisesti materialistiselle ontologialle. Viimeisen sadan vuoden aikana ihminen on tappanut enemmän ihmisiä, kuin maapallolla on aikaisempina vuosisatoina elänyt. Tuhoamme itseämme ja luontoa ennennäkemättömällä nopeudella. Olemme kaikessa liian tehokkaita. Käytännön arkipäivän viisaus on opettanut minulle, että jos joku systeemi ei tilanteessa toimi, kannattaa kokeilla jotakin toista. Materialistinen tieteellinen maailmankuva on luonut ongelmamme, joten se ei niitä yksin muuta. Uskon kuitenkin, että maailma voi muuttua. Ehkäpä näin voi tapahtua vaikka Grofin ohjeita seuraamalla. Hän kehoittaa meitä rakentamaan uuden post-newtonilaisen maailmankuvan noudattaen seuraavia periaatteita:

– Meidän täytyy rakentaa uusi kuva maailmankaikkeudesta, joka rakentuu nykyistä laajemmalle ymmärrykselle ihmistietoisuudesta ja psyykeestä.

–  Meidän täytyy kiinnittää huomiota erityisesti ihmisen henkilökohtaiseen muodonmuutokseen; yksityisen ihmisen tietoisuuden evoluutioon.

– Uutta tietoisuutta voidaan luoda globaalin kriisin kautta.

– Grof kehoittaa meitä hyödyntämään transpersonaalisen psykologian ja tietoisuustutkimusten tuottamaa tietoa.

Uskon Stansilav Grofin tavoin, että aggressiivisuus ei heijasta todellista ihmisen luontoa. Sen sijaan väkivalta on on liittyneenä perinataaliin, ihmisen varhaiimman kehityksen dynamiikkaan, jossa ihminen ei kykene saavuttamaan yhteyttä omaan syvimpään identiteettinsä osaan. Lisäisin tähän väkivallan rinnalle vielä materialistisen ahneuden. Mielestäni kyseessä on projektiivinen sisäisten tarpeiden tyydyttämättä jättäminen, sisäinen kuolema (Jumala on kuollut!) ja niiden korvaaminen ulkoisilla vaurauden symboleilla. Kysymyksessä on globaali ja erityisesti länsimainen, kollektiivinen materialistinen luonnehäiriö, jota imperialistisesti yritämme siirtää muihin kulttuureihin.

Skolimowoski ja Grof eivät näytä uskovan, kuten en minäkään, että myöskään fundamentalistiset autoritaariset uskonnot toisivat yksilölle jotakin hyvään. Sekä skientismi että fundamentalistinen uskonnollisuus ovat suljettuja järjestelmiä. Sen sijaan henkilökohtainen hengellisyys on tietoisuuttaa laajentavaa avoimen järjestelmän evolutiivista toimintaa, jossa saavutetaan yhteys sekä itseen, toiseen ihmiseen ja luontoon. Se on siis perimmiltään aina sekä humaania että ekologista. Korostan tätä jo aikaisemmin esiin tuomaani asiaa, että ekologisen muutoksen lähtökohta on ”egologiassa” eli ihmisluonnonsuojelussa. Sen ontologia voi olla esimerkiksi hermeneuttinen, sekoittunut ontologia tai Skolimowskin subjektiivinen-objektiivinen ontologia, jossa mieli ja todellisuus ovat osa toisiaan.

Vaikka materialistinen maailmankatsomus on tuottanut paljon hyviä asioita, on sen jyrä tuottanut samalla myös paljon vahinkoa luonnolle ja ihmisluonnolle.  Samoin fundamentalistinen hengellisyys vahingoittaa sielua.  Meidän on aika lisätä kunnioittavaa monikulttuurista, monitieteellistä  ja -uskonnollista yhteistyötä, ja myöntää, että meillä on paljon opittavaa muilta. En usko muuten, että Skolimowskin ja minun näkökulmat teattereittemme ontologioista ovat ristiriitaisia, vaan ne täydentävät toisiaan. Hänen ajatuksensa  auttavat minua löytämään tietäni uusille tietoisuuden tasoille.

Advertisements

2 kommenttia artikkeliin ”Skolimowski ja minä – kahden mielenteatterin ohjaajan mietteitä nr. 13

  1. Minä yritän tehdä töitä tämän eteen :D! Uudessa valmisteilla olevassa kirjassani (Sisäinen teatteri – aktiivinen mielikuvitus tietoisuustaitona) tuon esille transmodernin aikakauden. Onko sulla muuten hyviä linkkejä takataskussasi aiheesta? Olen silloin tällöin kyllä googlannut asiaa!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s