Minä ja Skolimowski – kahden mielenteatterin ohjaajan ajatuksia nr. 16

Tämänhetkisen kulttuurimme ”huippu” näyttäisi olevan inhimillisestä näkökulmasta säälittävä, itsensä esineeksi esineellistävä, suorittamiseen ja ekologisesti vahingolliseen kuluttamiseen itsensä hukuttava Merkki-Maija. Eikä tämä ole mielestäni tyhmien ihmisten vika, vaan syy on yhteiskunnallisessa ilmapiirissä, joka pitää tällaista käyttäytymistä ”normaalina”. Uskon, että moni ”terve” herkkä ihminen voi pahoin tällaisessa kulttuurissa. Sillä oma hyvinvointi rakentuu itseohjautuvuudelle ja sisäisyydelleen. Ainoastaan itsensä tunteva ihminen voi olla aidosti armollinen toista ihmistä kohtaan. Ilman tätä armoa emme voi hyvin ja tuppaamme projisoimaan omat ongelmamme muihin ihmisiin ja ihmisryhmiin.

Mainokset

Kärsimyksen ja sairauden oireiden  lievittämiseen löytyy apua myös tarinoista ja sekä monille elämän hengellisistä merkityksistä. Toki hengelliset merkitykset ovat henkilökohtaisia syvällisiä identiteettitason merkityksiä, eikä terveydenhuollon ammattilaisen kuulu niitä tyrkyttää asiakkaalleen. Jos tilanne on kuitenkin sellainen, että asiakas tuo esille hengelliset kysymykset, mielestäni on hyvä, jos terveydenhuollon ammattilaisella on valmiudet keskustella myös näistä asioista.

Omat vastoinkäymiseni, äitini kuolema ja oma sairauteni, muuttivat enemmän todellisuuskuvaani kuin mikään muu kokemus aikaisemmin. Mikä oudointa, vaikka tässä prosessissa oli paljon mukana surua, toivat kärsimyksen kokemukseni mielelleni samalla kiitollisuutta, levollisuutta ja tyytyväisyyttä. On kummallista, miten joskus saatamme tarvita oman haavoittavuuden ja katoavaisuudenkokemuksemme, jotta kykenemme näkemään elämän arvokkuuden. Maailma on täynnä mittaamattoman arvokkaita ilmaisia asioita.  Uskon, että terveydenhuollon ammattilaisen jatkuva oman itsensä peilaustoiminta esimerkiksi erilaisin työnohjauksillisin menetelmin ( kirjallisuus, kirjoittaminen, työnohjaukselliset keskusteluryhmät, oma terapia) lisäävät narratiivista ymmärtämystä.

Mainitsin jo aikaisemmin hitaan lääketieteen. Mitä sillä voitaisiin tarkoittaa? Mielestäni narratiivinen lääketiede on viitekehys, joka tarjoaa meille hyvän pohjan hitaalle lääketieteelle. Uskon, että nykyinen terveydenhuoltojärjestelmä osana materialistista maailmankatsomusta ei pelkästään hoida sairauksia, vaan se samanaikaisesti tuottaa psykofyysissosiaalista pahoinvointia. Ihmisen osiksi paloittelulla on hintansa.

Kun narratiivinen hoito onnistuu, voimme auttaa asiakastamme editoimaan itselleen eheyttävää tarinaa, jossa lääketiede on mukana tarjoamassa erästä hyödynnettävää näkökulmaa. Narratiivinen asenne vaatii terveydenhuollon ammattilaiselta rohkeutta irrottautua hetkeksi empiirisanalyyttisestä tieteellisestä näkökulmasta. Voi olla pelottavaa pistää koko persoonansa peliin, varsinkin silloin, kun siihen ei anneta juurikaan eväitä koulutuksesa. Toiset ihmiset pystyvät tähän ilman minkäänlaista koulutusta.  Niin kuin aikaisemmin olen tuonut esille,  ihmisen ymmärtämys on jotakin paljon laajempaa ja moniuloitteisempaa kuin empiirisanalyyttinen tieto. Kun ihminen roikkuu kiinni yhdessä materialistisessa tieteellisessä metodissa, jossa jokainen ajatus täytyy olla ”oikeaksi todistettu viittauksiin”, roikkuu hän ihmisen tietoisuuden evoluution kannalta kuolleessa hallinnan viitekehyksessä. Leikki on elämän tarinallisuuden ytimessä.  Me emme voi hallita elämää, mutta voimme käyttää hyväksemme mileikuvitustamme, jolloin voimme olla oman elämämme ohjaajia. Kun vuorovaikutuksessa uskalletaan irrottautua leikkimään erilaisilla näkökulmilla, olemme mukana luovassa prosesissa, joka voi edistää molempien osapuolien kokonaisvaltaista hyvinvointia. Mitä muuta oma sisäinen teatterini olikaan kuin leikkimistä erilaisilla näkökulmilla?

Hammaslääkärit ja lääkärit tekevät tilastojen mukaan paljon itsemurhia. Henkilökohtaisesti koin tiedekuntani tarjoaman koulutuksen omana aikanani hyvin kapea-alaiseksi, ja epäilen, että se oli eräs tekijä, joka lisäsi omaa henkilökohtaista ahdistustani. Kun tieto on leikattu irti tietäjästä, ei se suinkaan aina jalostu viisaudeksi. Amerikkalainen syöpälääkäri ja vuorovaikutustaitojen opettaja Rachel Naomi Remen kirjoittaa (The Kitchen Table Wisdom), että häneltä meni kymmenen vuotta siihen, että hän toipui kaiken esineellistävästä lääkärikoulutuksestaan. Hän oli nopea toipuja. Minulta meni pitempään. Toiset eivät toivu koskaan. Työ muuttuu huomattavan paljon mielekkäämmäksi, kun ei tarvi pukea päälleen vierasta roolia, vaan ihminen voi olla vapaasti oma itsensä.  On upeaa voida ilmaista itseään kirjoittamalla siten, ettei tarvitsi joka lauseen jälkeen laittaa viittausta johonkin. Minä saan itse rakentaa päässäni omia  ajatuksia ja leikkiä ajatuksilla.  Meidät lääkäriraukat on kasvatettu vankilaelämään eli  siihen, ettei mitään muuta saisi sanoa, kuin sellaista, joka on tieteellisesti oikeasti todistettu. Miten mahtavalta tuntuu, kuin voin rakentaa itselleni vapaasti itselleni soveltuvan elämänfilosofian. Voin kulkea omaa hengellistä polkuani, ja hyödyntää historiallisia ja monikulttuurisia tarinoita. Ihmisen elämä eikä myöskään toisen ihmisen  hoitaminen ole pelkkää lääketieteen sovellutusta, vaikka lääketiede tarjoaakin tärkeimmän työkalun lääkärille. Tämän työkalun kehittäminen on kurinalaista tieteellisen metodin soveltamista.

Hitaan lääketieteen tavoite voisi olla mahdollisimman itse-ohjautuva asiakas sekä itseohjautuva terveydenhuollonammattilainen. Tämä ei synny siten, että terveydenhuoltojärjestelmä hoitaa mahdollisimman tehokkaasti mahdollisimman paljon potilaita. Ihmiset eivät ole huollettavia koneita, vaan kokonaisvaltainen eheytyminen tapahtuu vastavuoroisen reflektion kautta. Mikäli ajattelemme potilsta vain biologisena deterministisenä lihankappaleena, mitätöimme ihmisluontoa. Narratiivisen lääketieteen harjoittajalta vaaditaan tarinan kuuntelu- ja peilaustaitoja.

Kun ihminen ikääntyy siten, että yksilöityminen, tai toisin sanoin kokonaisvaltainen eheytyminen edistyy, kykenee hän elämään tarkoituksellista elämää sairauksistaan huolimatta. Myös rikkinäinen koti voi olla viihtyisä. Joskus liian sliipattu koti voi olla steriili ja kylmä. Hidas lääketiede merkitsee myös sitä, että ymmärrämme olevamme toisistamme ja luonnosta riippuvainen vuorovaikutusverkosto. Joskus voi asiakkaamme perhe voi tarvita tukea. Joskus voi potilaan terveyttä eniten edistää hänen ympäristönsä muutos. Omalla kohdallani muutos kiireisestä ja stressavasta työyhteisöstä hitaaseen elämään, oli ratkaisevaa hyvinvointini kannalta.

Otanpa erään esimerkin hammaslääketieteen puolelta: Kun meille tulee potilas, jonka hampaisto on surkeassa kunnossa, ei hänen ensisijainen ongelmansa yleensä ole lääketieteellinen. Sensijaan takana saattaa olla esimerkiksi masennus ja pitkäaikainen työttömyys. Tällöin on aika toivoton urakka yrittää korjata hampaisto, mikäli samalla potilaan sosiaalinen ja psyykkinen tilanne ei korjaannu. Me hammaslääkärit voimme omalla pienellä panoksellamme terapeuttisen vuorovaikutuksen keinoin olla edistämässä asiakkaamme kokonaisvaltaista hyvinvointia. Meillä on jo silloin hyvä terapeuttinen suhde potilaaseemme, kun normaalin lääketieteellisen hoidon lisäksi kuuntelemme potilaan tarinaa. Ehdimme olla hetken myös heidän peilejänsä. Kun omat resurssimme eivät riitä potilaan kokonaisvaltaiseen hoitamiseen, voi olennainen osa hammashoitoa olla hänen masennuksensa hoitaminen tai hänen sosiaalisen tilanteensa korjaaminen yhteistyössä psykologien ja sosiaalialan ihmisten kanssa.

Meidän lääkärien helmasynti on ollut kaikkien ilmiöitten medikalisaatio. Tänä päivänä tarvitsemme tieteiden integraatiota ja poikkitieteellistä yhteistyötä,jossa kykenemme hahmottamaan oman tieteen perinteemme paikaan tiedon kokonaiskentässä. Tarvitsemme integratiivisen hoitamisen osaajia sekä eri erityistieteiden välistä kiinteää yhteistyötä. Meidän on koottava eheäksi, se minkä olemme rikkoneet. Ihannetilanteessa voimme olla me kaikki terveydenhuollon ammattilaiset mukana synkronistisesti auttamassa lähimmäistämme kohti terveempää ja harmoonisempaa elämää. Joskus emme kykene parantamaan potilasta lääketietellisesti, mutta voimme olla auttamassa häntä löytämään kärsimykselleen merkityksen, jolloin se kokemuksena muuttuu. Ihminen saattaa oppia elämään mielekästä elämää kivustaan huolimatta. Myös kuolema voi olla joskus ystävämme.

Tiedän, että tällä hetkellä tällainen maalaamani visio lääketieteestä on idealistinen. Esimerkiksi muutaman viikon kuluttua olen ainut työssä oleva hammasläääkäri koko Kuhmossa (9000 paikallista asukasta + kamarimusiikkivieraat).  Uskon kuitenkin, että meillä täytyy olla visioita, jotta voimme muuttaa todellisuutta. En halua olla osana sellaista kultuuria, joka rakentaa visioita  valistusajan tieteelliselle esineellistäville näkökulmille. Haluan olla osa uudenlaista eri tieteenperinteistä yhdistävää, integratiivista, ajattelua.

Uskon, että materialistinen maailmankatsomuksemme on vieraannuttanut liian monet ihmiset itsestään, jolloin heiltä on kadonnut esimerkiksi työn itsessään tuottama ilo. Työ on suorituskeskeistä. Harva pääsee toteuttamaan itseään. Ja harva jaksaa raskaan työn jälkeen toteuttaa itseään edes vapaa-aikanaan. Olen samaa mieltä Georg von Wrightin kanssa siitä, että on hyvin kyseenalaista, voidaanko tätä nykyistä kulttuuriamme kutsua edistyksen kulttuuriksi. Toki tieteellistekninen tietämyksemme on lisääntynyt, mutta onko samalla lisääntynyt viisautemme? Mielestäni tämän päivän lääketieteen tulisi entistä enmmän olla sellaista, että se pyrkii tukemaan ihmistä elämään eheää elämänkaarta. Keskeinen viisauden tapa on  yhdistää yksilöitymiprosessissa toisiinsa erilaisista keskenään ristiriitaisista viitekehyksistä tietoa. Näin tapahtui mielenteatterissani ja näin tapahtuu integratiivisessa tieteessä.

Epäilen, tuottaako tämä toimenpiteiden lukumäärän maksimointiin pyrkivä keikkalääkärikulttuuri paljonkaan eheyttä ihmisten elämään. Se voi tuottaa onnistuneita biologisia interventioita, mutta läheskään aina se ei lisää elämänlaatua. Kokonaisvaltainen eheytyminen vaatii sitä, että kykenemme yhdistelmään terveyttä edistävää tietoaa erilaisista viitekehyksistä käsin.  Itseasiassa olen päivä päivältä entistä vakuuttununeempi, että tällainen silloin kun lääketiede on pelkkää esineellistävää ”käypähoitojen” soveltamista, vieraantuu sekä potilaat, että lääkärit itsestään.

Kehomme pitäisi olla kotimme. Tällä hetkellä se on kuitenkin esineellistetty, brändätyksi näyttelytuotteksi muokattu. Lääketiede on osa tätä kulttuuria.  Tämä  ulkoisille muodoille perustuva esineellistävä kulttuuri on huipuussaan kosmeettisessa kirurgiassa. Esimerkkinä voisi olla vaikkapa leikkaukset, joissa kavennetaan jalkoja sellaisiksi, että niihin mahtuu sirot kengät. Fredrik Svaenaus, ruotsalainen filosofian professori väittää, että tämä kehon muokkaaminen tapahtuu länsimaisten rasististen ihanteiden ehdoilla. Tämänhetkisen kulttuurimme ”huippu” näyttäisi olevan inhimillisestä näkökulmasta säälittävä, itsensä esineeksi esineellistävä, suorittamiseen ja ekologisesti vahingolliseen kuluttamiseen itsensä hukuttava Merkki-Maija. Eikä tämä ole mielestäni tyhmien ihmisten vika, vaan syy on yhteiskunnallisessa ilmapiirissä, joka pitää tällaista käyttäytymistä ”normaalina”. Uskon, että moni ”terve” herkkä ihminen voi pahoin tällaisessa kulttuurissa. Sillä oma hyvinvointi rakentuu itseohjautuvuudelle ja sisäisyydelleen. Ainoastaan itsensä tunteva ihminen voi olla aidosti armollinen toista ihmistä kohtaan. Ilman tätä armoa emme voi hyvin ja tuppaamme projisoimaan omat ongelmamme muihin ihmisiin ja ihmisryhmiin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s