Ekofeministi vierailee Siirtolassa

Siirtolan emäntä sai  eilen illalla yllätysvieraan metsätilallensa. Kylään tuli vanha topakka feministiystäväni, Mielikki Mäntykangas (entinen Riitta Kettunen), edelleen yhtä kärkeväkielinen ja voimakkaan aatteellinen kuin yhteisen villin nuoruutemme aikoihin. Silloin joskus. Ystävätär oli hieman pulskistunut kasvissyönnistään huolimatta, mutta niinhän on emäntäkin. Pukeutumistyyli molemmalla ”nuorella” neitokaisella on edelleen tätä vanhaa kunnon hippityyliä. Martta oli pitänyt parastaan. Pirtin pöydällä oli muikkukukkoa, rönttösiä ja Kainuun juustoleipää.

Kun kysyin Mielikin feminismistä, hän sanoi: ”Minä en ole enää feministi…” sanoi hän, ”… olen nykyään ekofeministi. Se on paljon trendikkäämpää!” hän aloitti nauraen. Pyysin Mielikkiä kertomaan lyhyesti, mitä tämä ekofeminismi on. ”No, oma ekofeminismini rakentuu sille ajatukselle, että sekä luonnon että naisen alistamisessa on kysymys samaa perustavaa laatua olevasta partriarkan ylläpitämästä valheellisesta maailmankuvasta, jota länsimaiden valtarakenteet ja media yhä pääsääntöisesti edustavat. Mies haluaa alistaa ja raiskata hedelmällisen naisen ja maan. Tällä hetkellä valta on maapallollamme epätasaisesti jakaantunutta, mutta meidän ekofeministien iloksi sitä parhaillaan uudelleen jaetaan. Oletko, Anna,  huomannut, että elämme hiljaisen vallankumouksen aikoja? Tuleva valta ei ole patriarkan hallinnan valtaa, vaan se on yhteistoiminnallista, horisontaalista valtaa, jossa yhtä lailla köyhän kehitysmaan naisen kun yritysjohtajien ääntä kuunnellaan.”

”Ajatusmallisi ovat tuttuja!” sanoi Siirtolan emäntä. Sisimmässään hän kuitenkin mietti, että miksi ihmeessä sukupuoli täytyy aina sekoittaa joka asiaan. Hänen feminisminsä on haaste, lempeä kutsu tasa-arvoiseen dialogiin. Vaikka toisaalta fakta on, että kehitysmaissa naiset ovat edelleen maailman köyhimpiä ihmisiä. Mielikin aggressiivinen tapa esittää asioita kuitenkin ärsytti.

Siirtolan emäntä päätti kuitenkin jatkaa keskustelua: ” Identiteettimme osa, joka saa mielihyvää ostamisesta ja omistamisesta on vallannut liian monen länsimaisen ihmisen sisäisen näyttämön. Ihminen määrittelee itsensä ostamisen, omistamisen ja rahan avulla toteutettujen elämysten kautta.”

Tämän puheenvuoron jälkeen jäi tavallisesti suulas Siirtolan emäntä hiljaiseksi. Nyt alkoi nimittäin vieraan paatoksellinen esitelmä. Hän kertoi, kuinka elämme patriarkan luoman konsumerismin aikaa. Nykyihmisen keskeisin arjen toimintaa  ja yhteisöllistä elämää määräävä tekijä on kuluttaminen, ja tätä kuluttamiselle rakentuvaa harhaa yritetään ylläpitää poliittisen maskuliinisen eliitin keinoin. Ekofeministisellä retoriikalla kyllästetty vieraani Mielikki väitti, että materialistisen luonnehäiriön yhteisöllinen muoto on konsumerismi ja kaiken tämän kurjuuden takana on mies. Kilpaileva mies. Ahne mies. Verenjanoinen mies.  Himokas mies. Sotiva mies. Tämän jälkeen jatkui esitelmä patriarkan vallasta, kilpailusta ja sodista. Tyttöjen alistamisesta. Poikien alistamisesta.

Emäntä koki olonsa hieman vaivaantuneeksi, koska hänhän pitää tätä feminististä vihamielistä retoriikkaa aggressiivisena, luotaantyöntävänä ja vanhentuneena. Vaikka itse asioista hän ei ollut kovinkaan paljoa eri mieltä kuin Mielikki. Toisaalta ei kai kaikkia feministisiä suuntauksia pitäisi panna samaan lokeroon? Olemmehan me kaikki sisaria ja veljiä keskenään. Meissä jokaisessa maskuliininen ja feminiininen osa. Anima ja animus. Niinhän se Junginkin kirjoitti. Ja moni ihminen, joka ei tajua feminiinisyyden ja maskuliinisuuden olevan pelkästään eri sukupuolta edustavien puoliemme symboleja, kokee sukupuolensa tulevan tällaisessa retoriikassa loukatuksi. Mutta täytyihän emännänkin myöntää, että globaalisesti on meneillään parhaillaan suunnittelematon hiljainen vallankumous, jossa vanhat valtahierarkiat ovat romahtamassa ja uudet yhteistyoiminalliset päämäärät ovat nousemassa. Järjen rinnalle on nousemassa hoivan kulttuuri.

Emäntä päätti yksimielisesti sisällään, ettei lähde pilaamaan mukavaa iltaa väittelyllä, ”patriarkan kielellä”. Siispä hän päätti viisaasti vaieta ja teeskennellä kuuntelevansa, vaikka samalla hän valitsi pitkähkölle paatokselliselle tarinalle suoran linjan yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Dialogi on uuden ajan kieli, näin hän ajatteli samalla sisimmässään. Muista, Anna dialogi! Vaikka olihan asioita, joista hän oli samaa mieltä Mielikin kanssa. Mitä sitä turhaan lähteä nyt hiuksia halkomaan.

”Liian moni tämän päivän ihmisestä uhraa edelleen koko elämänsä patriarkan ylläpitämälle ja vahvistamille statusstressin ylläpitämille toiminnoille, joiden avulla ihminen näkee oman arvonsa ensisijaisesti vain kuluttajana. Ihmiset ovat patripsyykeen alistamia,” sanoi vieraani, joka näytti olevan loppusuoralla esitelmässään.

” Se on surullista,” Siirtolan emäntä kerkesi vihdoin sanoa ja lisäsi: ”… tällöin ihmisen mielennäyttämölle ei pääse ne monet muut minuuden mahdolliset yhteisölliset roolit, jotka voivat tuoda elämään iloa. Voimmehan olla myös itse hyödykkeiden tuottajia ja kierrättäjiä, taiteen tuottajia, lähimmäisiä, vapaaehtoisjärjestöjen jäseniä, äitejä ja isiä”

”… Ja haltiattaria, ekoaktivisteja, taistelijoita.” jatkoi vieraani vielä tähän lisäten: ”Kun olemme ensisijaisesti materialistisesta luonnehäiriöstä kärsiviä kuluttajia, ongelma on se, että emme näe muuta kuin omat aineelliset tarpeemme ja niiden tyydyttämisen. Olemme rakentaneet itsestämme osaksi järjestelmän rattaistoa, kuten siinä yhdessä Chaplinin elokuvassa. Muistathan?”

Tähän Siirtolan emäntä: ” Toki muistan! Eikö se ollut Nykyaika? Siis se, että Pakistanissa kuolee hiilidioksidipäästöjen myötä syntyneeseen tulvaan tuhannet ihmiset, on samantekevää. Ja heidän lukemattomat tarinoita ei kuunnella. Pääasiaksi on muodostunut, että saamme edelleen koko ajan lisää rahaa ja pystymme kuluttamaan enemmän.

” Aivan. Yhdentekevää missä tavara on tuotettu ja kenen pikkukätöset ne on ne tuottaneet. Meidän on saatava itseytemme kruunuin lisää timantteja,” jatkoi vieraani. ”Yhdentekevää, raiskataanko samalla naisia tai luontoa. Kun emme ole mitään ilman timanttejamme!”

Siirtolan emännän kiinnostus herää: ”Konsumerismissa elävää ihmistä kai ei kiinnosta tarinat. Ehkä  juuri tarinat ovatkin hiljaisen vallankumouksen keskiössä. Ehkä ne ovatkin materialistisesta luonnehäiriöstä kärsivän ongelma. He eivät kuuntele historiallisia eikä toisten kulttuurien tarinoita.”

Mielikki  jatkaa: ”Niinpä niin…hän ei rakenne omaa henkilökohtaista identiteettitarinaansa eikä hän kuuntele muitten tarinoita. Hän ei siis välitä missä ja kenen käsissä tavara on tuotettu – pääasiaksi on muodostunut laatu ja hintasuhde. Itseys jää kirkastumatta kun keskitymme kruunuumme, sillä meidän itseytemme kirkastuu aina toisten ihmisten kautta.  Sisäisen tarinan sijaan eletään ulkoisia tarinoita, jotka ovat patriarkan ”objektiivisia” tarinoita kylmillä keskiarvoilla  ja faktoilla kyllästettyjä.”

Siirtolan emäntä miettii ääneen: ”Jospa yksilölliset tarinat, subjektin henkilökohtaiset äänet, ovat konsumerismin ja materialistisen luonnehäiriön lääkettä. ”.

Tähän ekofeministi: ”Ehkä. Paha juttu on, että materialistisesta luonnehäiriöstä kärsivä ihminen on edelleen konsumerismia ylläpitävän patriarkan poliittisen valtaeliitin ylläpitämän teatterin sätkynukke. Kuluttamisesta on tehty kansalaisvelvollisuus ja hyve. Vaikka yhä useampi ihminen taitaa jo nauraa valtaeliitin vieraantuneelle todellisuuskuvalle.  Luonto menköön, mutta kuluttamisen täytyy jatkua! Eikö sinua, Anna, huvita tämä meininki, mitä edelleen eduskuntatalossa jatketaan.”

”Totta toinen puoli, mutta tuon kaltainen retoriikka ei auta ihmisiä yhteistyöhön,” ajatteli Siirtolan emäntä mielessään, mutta ääneen hän sanoi: ”Muistan jonkun sanoneen, että melkoinen osa maailman kansalaisia nukkuu edelleen, vaikka herätyskellon ääni kuuluu. Lukemattomat ihmiset ovat kuitenkin jo kuulleet kellon hälyytysäänen ja he ovat havahtuneet. Joka päivä herää lisää ihmisiä. Jotkut haluavat edelleen nukkua. Tai he teeskentelevät pelon takia nukkuvansa. On haastavaa herätä toisenlaiseen maailmaan. Varmaan monien mielestä on pelottavaa, joutua heittämään vanhat uskomuksensa romukoppaan ja herätä näin uudenlaiseen todellisuuteen.”

Tähän vastasi Mielikki: ”Totta. Minne ihmeseen sitten paeta, kun ei voi paeta itseään konsumerismiin. Meidät on aivopesty kuluttamaan, kuluttamaan ja kuluttamaan… Olen huomannut, että osa ihmisistä tulee jopa vihaiseksi, kun he näkevät ihmisiä, joita ei huvita lähteä mukaan heidän elintasokilpaansa. Kun ihminen määrittelee itsensä uudestaan, joutuu hän katsomaan itseään silmästä silmään. Hän joutuu kohtaamaan hiljaisessa hetkessä itsensä. Uusi syntyvä identiteetti ei enää rakennu sille, mitä ihminen omistaa, vaan sille kuka hän on. Uuteen todellisuuteen siirtyminen ei käy ilman tuskia, ihmisten on pakko herätä.”

”Ehkä…,” Siirtolan emäntä vastaa ”…mutta, uskon että se voi olla myös äärimmäisen vapauttavaa ja herääminen tuo paljon kauniita asioita tullessaan. Mutta on pelottavaa, kun jalkojen alla ei ole yhtään tukevaa kiveä, johon nojata.”

”Sinä se jaksat aina olla aina idealisti,” moitti vieraani. Ekofeministi haukotteli merkkinä siitä, ettei jaksa kuunnella tällaistä hölynpölyä ja että oli sopiva aika painua Nukku-Matin luo.”Hyvää yötä!” sanoin, ja sisimmässäni ajattelin, että onneksi olen päässyt melkein jo kokonaan eroon omasta liian aggressiivisesta kommunikaatiotyylistä. Vai olenko sittenkään? Karkotanko edelleen liiallisella paatoksella lukijoitani.

”Hyvää yötä!” sanoi vieraani, ja samaan aikaan hän todennäköisesti totesi mielessään, että tuollaiset nössöt eivät maailmaa muuta.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s