Kaipaako luterilainen kirkko uutta uskonpuhdistusta?

Siirtolan emäntä ajattelee, että 2000-luvun alku on mielenkiintoista aikaa. Tieteellistekninen tieto ei ole ratkaissut köyhyyden, väkivallan eikä epäoikeudenmukaisuuden ongelmaa ja sen välineellinen materialisten suhde luontoon on aiheuttanut ennennäkemätöntä luonnon tuhoa. Moni on menettänyt yhtä lailla uskonsa sosialismiin kuin ryöstökapitalismiin. Luonnontieteelliselle asiantuntijuudelle rakentuva kulttuurimme alkaa monen silmissä näyttää entistä enemmän epäuskottavuudesta. Vaikka tieteellisen tiedon määrä on koko ajan lisääntynyt, älyllämme emme tunne löytävän kohtuullista elämää, saatikka onnea tai elämämme tarkoitusta. Päin vastoin, jotkut, kuten Siirtolan emäntämme, ovat jopa alkaneet kokemaan, että asiantuntijat ovat varastaneet ihmiselämästä sen itseohjautuvuuden.

Toisaalta samaan aikaan uuden vuosituhannen alussa  kirkko elämän tarkoituksen luojana on menettänyt koko ajan kannatustaan. Yhä useampi kokee kirkon instituutiona vanhoilliseksi, autoritaariseksi, ulkoapäin ohjeita antavaksi ja tuomitsevaksi. Vaikuttaa siltä, että kirkon luoma keskiaikainen ”brandy” on menettämässä paikkaansa elämän merkityksenantajana. Vuosituhannet uskonnot ovat olleet elämän tärkeitä tiedostamattoman syvyysulottuvuuden merkityksenantajia. Siirtolan emäntäkään ei usko, että ihmisen rationaalisuus kykenee koskaan korvaamaan tätä hengellistä elämän ulottuvuutta. Hän väittää, että menneet sukupolvet eivät ole olleet uskonsa kanssa yksinkertaisia ihmisiä. Heillä on ollut omana aikakauteen liittyvä viisautensa, mikä on johtanut heidät tukeutumaan uskontoihin.

Emäntä on tullut ajattelussa siihen johtopäätökseen, että ongelma on seuraava: Kirkko instituutiona on menettämässä uskottavuuttaan sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja lähimmäisenrakkautta edistävänä instituutiona. Tämä siksi, että kirkko ei ole kyennyt uusiutumaan tavalla, jolla se kykenesi vastaamaan tämän päivän ihmisen hengellisiin tarpeisiin.  Tämä ei toki koske yksittäisiä pappeja. Heissähän löytyy ihmisiä joka lähtöön. Siirtolan emäntä on tavannut monta pappia, joiden dialogista hengenviisautta hän arvostaa.

Emännän ja hänen ystäviensä hengellisyyden katalysoijana on ollut Sören Kiekegaardin filosofia. Hän on korostanut uskon sisäisyyttä. Tämä omana aikanaan parjattu mies oli kiihkeästi sitä mieltä, että uskon tehtävä on auttaa ihmistä tulemaan itseksi, autenttiseksi minäksi. Tämän vuoksi ihminen joutuu tekemään uskonhypyn, hyppäämisen johonkin absurdiin, jota ei voi tiedolla oikeaksi todistaa. Usko on henkilökohtainen valinta ja se tuo tulleessansa epävarmuuden ja irrationaalisen, mutta samalla eettisen todellisuuden. Uskon omaava ihminen elää virtaavaa nykyhetkeä, jossa hän tekee yksin joka hetki valintaansa. Puhtaimmillaan kristinusko on silloin kun ihmisen valinta kohtaa absoluuttisen paradoksin. Ehkä nämä kohtaamiset ovat juuri näitä mystisiä hetkiä, joita kaikkien uskontojen edustajilla on ollut,  pohtii Emäntä.

Kierkegaard pilkkaa loistavalla kielenkäytöllä niitä, jotka sekoittavat toisiinsa uskon ja tieteen:

Usko ei siis ole älyllisen sfäärin apukoululuokka, heikkolahjaisten turvapaikka, vaan usko on oma itsenäinen sfäärinsä, ja jokainen tapa käsittää kristinusko väärin voidaan välittömästi tunnistaa siitä, että se muuttaa kristinuskon opiksi ja vetää sen älylliselle alueelle. Älyllisen sfäärin korkeinta astetta edustaa se, että opettajan todellisuus on täysin yhdentekevä. Uskon sfäärissä asia on juuri päinvastoin: sen korkein aste quam maxime on ääretön kiinnostus opettajan todellisuudesta.

JA

Objektiivisen ajattelun tie (siis tiede) tekee subjektin (yksilöllisen ihmisen) satunnaiseksi ja samalla eksistenssin, olemassaolon, yhdentekeväksi ja häviäväksi. Tie objektiivisuuden totuuteen kulkee subjektista poispäin, ja subjektin ja subjektiivisuuden muuttuessa yhdentekeväksi muuttuu totuuskin yhdentekeväksi… Subjektiivinen ajattelija ei ole tiedemies, hän on taiteilija. Eksistoiminen (oleminen) on taidetta. Subjektiivinen ajattelija on siinä määrin esteettinen, että hänen elämänsä saa esteettisen sisällön, hän on kyllin eettinen säädelläkseen elämäänsä ja kyllin dialektinen hallitakseen sitä ajattelunsa avulla…Hänen ilmaisumuotonsa täytyy ensisijaisesti suhteutua eksistenssiin, ja siinä mielessä hänen täytyy hallita runollinen, eettinen, dialektinen ja uskonnollinen muoto.

Siirtolan emäntä on samaa mieltä Sörenin kanssa. Tämä tieteen hallinnan kulttuuri faktojen kielellä on varastamassa ihmisen kyvyn subjektiiviseen ajatteluun, ja joskin tämä tieteellinen tieto vaikuttaa varmalta, on se kovin yhdentekevää ihmisen henkilökohtaisen elämän kannalta. Kun abstraktin ajattelun tehtävä on ymmärtää konkreettinen abstraktiksi, on subjektiivisen ajattelijan tehtävä ajatella abstraktia eettisesti ja samalla konkreettisesti. Ihmisen yksilöityminen on subjektiiviseksi tulemista. Tällöin meistä tulee viisaita ihmisiä. Kykenemme yhdistämään tiedon eettiseksi kokonaisvaltaiseksi viisaudeksi,  emmekä ole pelkästään paljon tietäviä ihmisiä. Emännän mielestä homoseksuaalisuuskeskustelussa on liikaa keskitytty uskon ulkoisilla muodoilla saivarteluun, kun kuitenkin kristinuskon perimmäinen viesti on sisäisyydessä ja lähimmäisenrakkaudessa.

Elämme emännän mielestä kummallista aikaa, kun kaupalliset logot vaikuttavat olevan tänä päivänä elämälle suurempia merkityksen tuottajia kuin uskonnolliset symbolit.  Onko tämän päivän ihminen sivistynyt, kun hän on uskonharjoittamisesta vapautuneen aikansa on alkanut käyttää ostoskeskuksissa? Voiko materialistiset symbolit todella korvata uskonnolliset symbolit? Siirtolan emäntä ei suostu uskomaan tätä. Treenaaja käy blogissaan läpi omia kokemuksiaan suhteessa Jungiin. Emäntä kannustaa häntä vilpittömästi tähän työhön. Hän uskoo, että ihmistietoisuuden henkilökohtaisen ja kulttuurisen evoluution laaja-alainen ymmärrys tarjoaa juuri  puuttuvan palan, jonka tarvitsemme siirtyäksemme kohtuullisempaan, mutta kuitenkin laadukkaaseen uuteen elämäntapaan. Luultavasti tämä muutos ei tapahdu ilman kasvukipuja. Siirtolan emäntä uskoo, että oman sisäisen maailman ymmärtämys sen hengellisine symboleineen mahdollistaa uuden kollektiivisen korkeamman ihmistietoisuuden saavuttamisen.

Kirkko on ollut aikoinaan syntymänsä jälkeen lähimmäisen rakkautta ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta tavoitteleva sekä uskon sisäisyyteen ohjaava instituutio. Emännästä näyttää siltä, että kirkon  jo vuosisatoja kestänyt ulkonaisilla muodoilla keikistely ja dialogitaidottomuus on johtamassa siihen, että se on kadottamassa tätä voimaansa. Mielestäni nykyisessä monikulttuurisessa maailmassa autoritaarisille, yleispäteville ”tieteellisille oikeille tulkinnoille” rakentuva hengellisyys ei vastaa tämän päivän monikulttuurista todellisuutta eikä kansalaisten sivistysastetta.

Ehkä luterilainen usko tarvitsisi uutta ”uskonpuhdistajaa”, joka siivoaisi kirkkomme vastaamaan tämän päivän ihmisen hengellisiä tarpeita? Akateemisen teologialla tieteellisyyden kaapuun pukeutuva kristinusko riisukoon  jo vanhanaikaiseksi jääneen rikkinäisen palttoonsa, joka kunnioitettava puku toki ansaitsee paikkansa museossa. Tämän jälkeen uudessa asussansa se voi olla jälleen uskottava konkreettinen käytännöllinen instituutio, joka vie meitä kohti uutta ekologisempaa, sosiaalisesti oikeudenmukaisempaa ja monikulttuurisesti suvaitsevampaa ihmistä ja  yhteiskuntaa. Kirkko tarvitsee kipeästi poikkitieteellisiä ajattelijoita, dialogia muiden uskontojen, kulttuurien ja oman historiansa kanssa.

Näyttää siltä, että tekee niin tai näin, evl-kirkko menettää kannattajiaan. Kirkolla on Siirtolan emännän mielestä varaa menettää seurakunnasta fundamentalistiuskovaiset. Olemme historiamme kautta saaneet nähdä, minkälaisia seuraamuksia on suljetuilla tulkinnoilla, jotka pelkäävät erilaisuutta, ja näin projisoivat pahan toisiin ihmisryhmiin. Toki näidenkin ihmisten kanssa voidaan käydä kirkon sisällä dialogia, mutta kirkkoa insituutiona ei voi emännän mielestä tänä päivänä ohjata sellaiset voimat, jossa ihminen asettaa itsensä moraalisesti toisten erilaisten ihmisten yläpuolelle. Kollektiivisesti voimme kulkea kohti uusia eettisempiä tietoisuuden evoluution asteita, kun jätämme jälkeemme pikkuhiljaa jo menneisyyteen kuuluvat autoritaariset tulkinnat. Emännän mielestä kirkolla ei sen ole varaa menettää niitä monia suvaitsevaisia suurisydämisiä pappeja ja seurakunnan jäseniä, jotka ymmärtävän kristinuskon tärkeimmän viestin; ei pelkästään oman ryhmän vaan myös erinäköisten ja eri kulttuuritaustaisten ihmisten lähimmäisen rakkauden, kaikkein heikompiosaisista välittämisen ja kohtuullisen elämäntavan. Kirkossa on potentiaalisesti olemassa mahtava materialistisen maailmankatsomuksen eettinen muutosvoima, joka sen tulisi osata taitavasti hyödyntää ihmiskunnan hyväksi.

Advertisements

3 kommenttia artikkeliin ”Kaipaako luterilainen kirkko uutta uskonpuhdistusta?

    1. Niin, ehkä näin on. Mutta onko se hyvä asia vai huono asia? Tämän päivän länsimaissa on valtava määrät ihmisiä, jotka popsivat masennuslääkkeitä. Ehkä he kärsivät juuri syvällisisten merkitysten puutteesta ja elämän tarkoituksettomuudesta? Jospa olisi aika löytää uuden tason ekumeeninen hengellisyys, jossa ymmärretään, että kaikkien uskontojen takana on rakkaus. Jospa lääkkeitten popsiminen vähenisi?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s