Oletko kristinuskon ystävä vai ”uskovainen”? Vai et kumpaakaan?

Siirtolan Emäntä löysi muuten mielenkiintoisen artikkelin, jossa pohditaan dogmaattisen uskonnollisuuden ”uskovaisuuden” ja ”rationaalisen hengellisyyden” välistä eroa. Emäntä käyttää sanaa hengellisyys, vaikka ”spirituality” voidaan kääntää sekä henkisyydeksi että hengellisyydeksi. Näiden kahden erottaminen toisistaan on vaikeaa.

Seuaavassa Emäntä ehdottaa eräitä johtolankoja kuinka erottaa dogmaattinen uskonnollisuus ja rationalinen hengellisyys  toisistaan. Jonkilaista stereotyypitystä, yksinkertaistavaa luokittelua,  väkisin tällainen analyysi tuo tulessaan.  Emäntä kuitenkin löysi tästä edellä mainitusta artikkelista itselleen hieman ymmärrystä oman ”kristinuskon ystävyyden” luonteesta.

Hengellisyys on uskonnolle/uskonnoille rakentuvaa toimintaa, jossa on rationaalisesti jäsentyntyvä käsitys Jumalasta tai äärettömästä tietoisuudesta. Dogmaattinen uskonnollisuus, jota Emäntä kutsuu ”uskovaisuudeksi”, ilmenee siten, että ihmisellä on epämääräisesti tai primitiivisesti käsitteellistetty kuva Jumalasta tai ei minkäänlaista kuvaa Jumalasta.  Molempien uskonnolliset dogmat voivat rakentua esimerkiksi juutalaisuudelle, islamille tai kristinuskolle, tai ateistisille käsitejärjestelmille kuten buddhalaisuudelle, shintolaisuudelle, tai kommunismille (miksei myös materialismille?). Emännälle kun ”uskovainen” voi olla myös ihminen, joka on on omaksunut materialistisen maailmankatsomuksen ainoana totuutena. Tällaisen ihmisen kokema todellisuus on luonnontieteellisen empiirisanalyyttisen tieteenperineen rajoittama. Tiede on tällaisen ihmisen uskonto.

Omaa tapaansa ”uskoa”, Emäntä kutsuu hengellisyydeksi ja henkisyydeksi: Emäntä ei ole ”uskovainen” vaan hän on ”kristinuskon ystävä”. Uskovaisuuden ja terveen hengellisyyden Emäntä erottaa myös siten, että uskonnon dogmat eivät ole suljettuja auktoriteettien määrittelemiä totuuksia. Sen sijaan  ne tarjoavat metaforia yksilön hengelliseen  prosessiin. Hengellisyys muodostuu sisäisestä  dialogista, jossa ihminen käyttää erilaisia uskonnollisia dogmeja astinkivinä kulkeakseen kohti suurempaa elämän rakkaudellista ymmärrystä. Samalla lailla luonnontiede on elämänymmärryksessä vain yksi pieni astinkivi muiden joukossa. Sen olemassaolo on kuitenkin tärkeää muistaa, koska mikäli sen unohdamme, voi  ihmisen realiteettitaju täysin  kadota.

Hengellisyys on ei-dualistista toimintaa, jossa ajatellaan tietoisuuden voivan tulevan osaksi jotain suurempaa tietoisuutta. Kristinuskossa voitaisiin ajatella, että ihminen muuttuu Pyhän Hengen välineeksi, osaksi jotain suurempaa – Jumalan välikappaleeksi. Samanaikaisesti kuolevainen kuitenkin aina on ja pysyy varjonsa vankina (”syntinen”).   ”Uskovaisten” ajattelutavat korostavat puolestaan dualistista jakoa maailman ja Jumalan välillä. Jumala on siellä kaukana taivaassa, ja me olemme täällä maapallolla. Kristinuskon ”uskovainen” voi yrittää maanpäällä päästä suhteeseen Jumalansa kanssa, ja kuoleman jälkeen ihminen pääsee Taivaaseen, Paratiisiin.

Hengellisyys on Emännälle elämäntapavalinta. Se on käytännönläheistä, siinä mielessä, että hengellinen ihminen harrastaa jonkinlaista meditaatiota. Tämän käytännönläheisen meditatiivisen toiminnan kautta hän pyrkii savuttamaan uutta oivallusta elämästä. Hänen ystävyydellään kristinuskoon, on suuret seuraamukset hänen käytännön elämäänsä. Dogmaattinen uskonnollisuus puolestaan korostaa ”uskoa”, ja opettaa eri tyyppisiä rukousmenetelmiä, mutta suurin huomio on erilaisissa ihmisen ulkoisissa rituaaleissa ja seremonioissa. Hengellisyys on Emännälle juuri henkilökohtainen kokonaisvaltainen elämäntapavalinta, joka vaikuttaa hänen koko ihmisenä olemisen kokemukseen.  Uskonnollinen ihmisen elämäntapa puolestaan korostaa hengellisyyden harjoittamista erilaisissa temppeleissä ja kirkoissa. Hengellisyydessä painopiste on omassa tietoisuuden laajentamisprosessissa, kun taas ”uskovaiset” pitävät uskon institutionalisoituneita rituaaleja tärkeämpänä.

Emäntä lisäisi vielä tähän, että hänen mielestään terve hengellisyys laajentaa ihmistietoisuutta ja lisää maailmassa olevaa rakkauden määrää. Hän uskoo, että sen lisää myös sen ekumeenisen rakkauden määrää, joka kohdistuu eri tavalla ajatteleviin ihmisiin. Ekumeenisuus on Emännälle moniuskonnollisuutta, eikä pelkästään monikristillisyyttä. Hengellisen tietoisuuden saavuttanut ihminen ei kohdista rakkauttaan siis pelkästään kristinuskon veljiin ja sisariin, vaan myös muiden uskontojen jäseniin. On helppoa rakastaa samaa mieltä olevia, mutta suurempi haaste on rakastaa ihmisiä, jotka omaavat huomattavan paljon erilaisen kulttuurisen tietoisuuden kuin me itse. Dogmaattinen fundamentalisti uskonnollisuus, olkoon sitten islamia, kristinuskoa tai juutalaisuutta puolestaan kaventaa Siirtolan Emännän mielestä ihmisen tietoisuutta.

Uskonnot ovat äärimmäisen tärkeä osa kulttuurista perintöämme. Niiden dogmien kautta voimme liittää kokemuksellisesti omaan tietoisuuteemme hengellisen viisauden aineksia, jolloin voimme ylittää entisen tietoisuutemme vanhat rajat. Emäntä uskoo, että kristinuskon viisauden integroituminen voi tapahtua esimerkiksi länsimaisen meditaation eli dialektisen tietoisuuden laajentamisen kautta.

Emäntä esittää kysymyksensä: Olisiko tässä nykyisessä ylimaterialistisessa kulttuurissa tyhjiö, joka odottaa täyttymistään esimerkiksi laajasydämisillä kristinuskon ystävillä? Emännän mielestä tämän hetkellinen kristillinen perinne aliarvioi ihmisen tietoisuuskapasiteettia. Kristinusko odottaa hengellistä uudistumistaan.

Mainokset

11 thoughts on “Oletko kristinuskon ystävä vai ”uskovainen”? Vai et kumpaakaan?

  1. Hyvä Emäntä

    Kiitos kiinnostavasta artikkelista. Uskovainen, uskonnollinen, hengellinen, henkinen – olen miettinyt itseäni kuvaavaa adjektiivia, mutta jotenkin nuo kaikki ovat tuntuneet vierailta. Nyt tiedän, että olen laillasi ”Kristinuskon ystävä”. Se on hyvä määritelmä, ei liikaa, mutta ei myöskään liian vähän.

    t. Tuija

  2. Hei,

    mielenkiintoista, kuulostaa mutkikkaalta. Onko leimautuminen pelottavaa? Eikö usko ole yksinkertaisesti sitä, ettemme VIELÄ tiedä kaikkea? Saako olla molempia yhtä aikaa? Suhtautua kunnioittaen, ystävällisesti kristinuskon moninaisiin haaroihin, luonnonuskontoihin, buddlaisuuteen? Ja samanaikaisesti nauttia siitä suunnattomasta elämänilonlähteestä mitä viaton, konstailematon usko lopulta on? Tuhannen vuoden kuluttua saatamme olla viisaampia. Ehkä. Ehkä jälkeläisemme tietävät silloin jo paljon enemmän, ja sanamme maistuvat mainiolta sananhelinältä.

  3. Ehkä puheemme on silloin sanahelinää, tai sitten ei :). Luultavasti ainakin osa puheestamme on silloin pelkkää pötyä… Siis tuhannen vuoden kuluttua. Eikö aika paljon ole myös sellaisia samoja ajatuksia, joita ihmiset ovat jo ajattelleet tuhat vuotta sitten, mitä me puolestamme nyt uudestaan oivallamme? Luulemme keksivämme jotakin täysin uutta, ja sitten huomaammekin, että joku antiikinfilosofi on oivaltanut saman asian jo silloin yli 2000 vuotta sitten.

    Uskon kuitenkin, että yhteisöllinen tietoisuus tulee nousemaan uusille oivalluksen tasoille. Tämä nykyinen tietoisuukulttuurimme on kenties nuorta? Ehkä jotkut aikaisemman kulttuurit ovat olleet korkeammilla henkisillä tietoisuustasoilla, mutta olemme taantuneita tässä mielessä. Tieteellistekninen tieto on ennennäkemättömän pitkälle kehittynyttä, mutta onko sydämen viisautemme vähentynyt?

    Mitä muuten tarkoitat kysyessäsi, että onko leimaantuminen pelottavaa? Tarkoitatko ”uskovaiseksi” leimaantuminen? Minä en pelkää ainakaan leimaantumista. Minusta ”uskovainen” käsitteenä kuvaa vain käsitteellisesti suljettua järjestelmää, joten koen sen itselleni vieraaksi.

  4. Totta. Ihminen muuttuu varsin hitaasti, mikä lienee geenien ansiota. Jos esiäitimme järjestettäisiin jonoon, matka kivikauteen olisi kaiketi enintään parikymmentä metriä.

    Olen kehitysoptimisti. Uskon lapsieni olevan minua älykkäämpiä ja suvaitsevaisempia. On täysin mahdollista, että jokin jo tuupertunut kulttuuri on ollut nykykulttuuria älyllisempi. Joku voi myös pitää lääketieteen kehitystä ihmiskunnan populaatioräjähdyksen pahana, nykyään ylimystifioitua luontoa uhkaavana taantumisena, ja voi siinä mielessä ihannoida vaikkapa shamanismia, joka ei syöpää parantanut.

    Onko ”uskovainen”, ”uskis”, se että iloisesti uskoo, jotenkin epä-älyllistä? En osaa laisinkaan ajatella eläväni missään käsitteellisesti suljetussa järjestelmässä, vaikka olen lapsuudestani asti rakastanut kirkkoa, palveluksia, pohdiskelua. Kirkossa, kirkoissa on liikkeitä, joiden sääntöjä tai dogmeja en ymmärrä. Näin lienee aina asianlaita myös muissa ihmisten yhteisöissä.

    Ajattelen olevani uskovainen, mutta en suostu rajoittamaan ajatuksiani. On täysin mahdollista, että olen sokea kirkkoäideiltä ja -isiltä omaksumilleni rajoituksille. Ne ovat kuitenkin aika simppeleitä, eettisesti jokseenkin yksinkertaisia: älä tapa (äläkä edes valmistaudu), älä satuta, älä valehtele. Rakasta lähimmäistäsi kuin itseäsi. Anna omastasi, älä pihistele. Elä tämä hetki. Ja kun en kuitenkaan jaloissa pyrkimyksissäni onnistu, voin luottaa armoon. Ja kun luotan armoon, minun ei tarvitse niin kauheasti arvioida toistenkaan tekemisiä: saman armon varassa elelevät.

    Totuudellisuuteen pyrkiminen merkitsee syvää pyrkimystä myös ylittää oman ajatustapansa tai yhteisönsä ajatustapojen rajat. Mielestäni. Varmaan joku teologi hihittelee huvittuneena Timoniemen katekeetalle, mutta lopulta uskosta on aika yksinkertaisesta asiasta kysymys. Usko on luottamusta.

  5. Epä-älyllisyys uskossa merkitsee minulle sitä, että ihminen ei ota passiivisesti vastaan tietoa, vaan hän muuttaa kaiken havaitsemansa sydämen intuition ja sen hengellisen viisauden kautta henkilökohtaiseksi kokemukseksi. Tämä mielestäni on subjektiivisuuden ytimessä.

    Indoktrinaatio on puolestaan sitä, että ihminen ottaa vastaan ”passiivisesti” jonkun totuuden, ilman sydämen heijastusta. Liitän tämän reflektioprosessin eettisyyden ytimeen. Mikäli ihminen ei tee tätä heijastustansa omaan sydämeensä ja kokemusmaailmaansa, intuitiiviseen viisauteensa, pelkään pahoin, että ihmisestä voi tulla liian helposti jonkin fundamentalistisen liikkeen aivopesemä.

    Uskossa olet yksin tuhannen sylen syvyisessä vedessä, etkä ole turvallisissa vesissä muiden kanssa kahlaamassa.Jotakin siihen tapaan se Sören sanoi 🙂

    Tietysti jokainen määrittelee uskossa itse itsensä. ”Uskovais”-nimityksessä ei sinänsä ole tietysti mitään pahaa. Se voi kuvata hyvin sinun uskonkokemustani, mutta minä liitän omassa kokemusmaailmassani siihen dogmaattista painolastia.

    Usko on luottamusta. Kyllä, näin on minunkin mielestäni. Mutta eikö se ole luottamusta omaan intuitiiviseen viisauteen eikä autoritaariseen uskonkappalaiseen?

  6. Onpa mielenkiintoista pohdiskelua, kiitos teille kaikille. Saitte sanoiksi monta minullakin jatkuvassa pohdinnassa olevaa asiaa. Kristinuskon ystävä taidan olla minäkin, ja hyvin ystävällisesti huomaan suhtautuvani muihinkin uskontoihin. Sydämen vilpittömyys ja rehellinen etsintä lienee kuitenkin tärkeintä.

  7. Ehkä vieläkin makustelen viestiäsi. En oikein jaksa uskoa, niin yltiöyksilöllistä aikaa kuin elämmekin, yksilöllisyyden jo voitettua vanhat jumalat arvojen skabassa, siihen, että jokainen voisi määritellä uskonsa itse. Tai sitten oletan lähtökohtaisesti ihmisestä jotakin kollektiivisempaa.

    Oma viisauteni on varsin rajallinen, sen rajojen tunnistaminen on vapauttavaa. Älyä pitää käyttää, harkintaa, suhteellisuuden tajua, koettaa nähdä maailma juuri sellaisena kuin se on. Mutta are birds free from the chains of the skyway, kuten Dylan asian sanoiksi puki? Voitko olla varma, että Sinun intuitiivinen viisautesi on Sinun viisauttasi – ettei se vain olisi koulutuksen, länsimaisen ajattelutavan ja pohdintasi kypsyttämiä ajatuksenkulkuja, jotka nojautuvat aiempien tai nyt tunnustamiesi auktoriteettien ajatusten tukipilareihin?

    Nöyryys on minusta viehättävimpiä kirkkoäitien ja -isien opeista. Elämä on varsin makeaa, kun tajuaa oman pienuutensa ja järkensä rajat. No, tämmöinen blondi kuin minä astuu reippain saappain usein yli oman järkensä rajojen. Eikä sitä aina edes huomaa. Niin on voinut käydä nytkin. Siis: Kuhmo-talolle konserttiin, koska mun auktoriteeteistani muuan, Friedrich Nietzsche toteaa, että elämä ilman musiikkia on virhe.

    Kristinuskon ystävyys kuulosta minun korvissani laimealta. Onko kyse etäisyyden otosta? Vai joidenkin eettisten arvojen hyväksynnästä ja kirkon ihmisparkojen vieroksunnasta? Ehkä se on yleistä suvaitsevaisuutta? Kuten Berthold Brecht runoili: ”Olen suopea ihmisille / heidän makunsa mukaan / puen päähäni knallinkin / jos tarvitaan. / Sanon: elukkalaji, jossa on outo haisu. / Ja: parempi ei ole / omanikaan.”

  8. Yhteisöllisyydestä , Eila, vielä sen verran, että mikä on yhteisöllisyyttä? Jokainen mielestäni voi hyödyntää omia lahjojansa yhteisönsä hyväksi, mutta sen ei tarvitse merkitä sitä, että ihminen on koko ajan ihmisten ympäröimä. Toki usein juuri näin on, vaan ei aina. Sören Kierkegaard oli erakko, jonka kirjoja myytiin naurettavia joitakin kymmeniä kappaleita hänen elämänsä aikana. Kuitenkin hänen kirjaansa ”Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus” on myyty 1900-luvulla enemmän kuin mitään muuta filosofian kirjaa. Mielestäni tämä itsepäinen erakkoteologi on tehnyt yhteisöllisen rakkaudellisen teon – Hän on laajentanut miljoonien ihmisten elämän ymmärtämystä.
    Toiset ihmiset puolestaan luulevat vilpittömästi tekevänsä yhteisöllistä hyvää, kun he hääräävät jonkun fundamentalistisen, autoritaarisen yhteisöä hajottavan ja väkivaltaisen aatteen parissa. Ajattelen tällä hetkellä niin, että ihmisen on vapauduttava auktoriteeteista ja kasvettava aidosti itseohjautuvaksi sisäistä valoansa kuuntelevaksi yksilöksi, ennen kuin hän kykenee tekemään aitoja eettisiä rakkauden tekoja. Ilman tätä, sisäinen valomme on hämärtänyt.
    Uskon toki, että kaikkien ihmisten ajattelu rakentuu muiden ajattelijoiden tukipilareihin. Mielestäni ero yksilöitymisprosessissa edistyneen ja yksilöitymättömän ihmisen välillä on siinä, että yksilöityvä ihminen tajuaa, kenen äänin hän puhuu. Psykoterapian eräs tarkoitus on auttaa ihmistä tulemaan moraaliseksi toimijaksi, jolloin hän kykenee itse tiedostavasti valitsemaan kenen äänillä hän haluaa puhua.
    Uskon, että meillä ihmisillä sekä kollektiivisesti että yksilöllisesti on olemassa tietoisuus, joka käy läpi omaa sisäistä evoluutiotaan. Ja tietoisuuden evoluutiossamme tapahtuu kummallisia ilmiöitä siinä mielessä, että tietoisuutemme voi laajeta kaaoksen jälkeen ”hyppäyksinä” uusille ymmärryksen tasoille. Tässä kaoottisessa vaiheessa uusien arvojen organisoituminen käsitykseni mukaan on hyvin henkilökohtainen sisäinen prosessi. Esimerkiksi terapiassa, ei terapeutti osoita, mihin suuntaan ihminen tässä elämän kriisitilanteessa kulkee, vaan onnistuneessa terapiassa ihminen muuttuu itseohjautuvaksi, ja vapautuu maallisista auktoriteeteista. Hän ryhtyy itse aktiiviseksi omien arvojensa rakentajaksi. Nämä hyppäykset elämän kriisitilanteissa eivät ole selitettävissä vanhojen ajattelijoiden ajatusten summaationa, vaan me ikään kuin ylitämme jotakin prosessissamme jotain vanhaa, jo olemassa olevaa. Toki tämä uusi henkilökohtainen oivallus harvoin on uusi, vaan se jälleen seuraa jonkin aikaisemman ajattelijan jälkiä. Ruuti keksitään uudestaan vuosisadasta toiseen.Tällainen prosessi on mielestäni juuri yksilöitymisen ytimessä.
    Mitä Eila sinulle merkitsee nöyryys? Henkilökohtaisesti uskon, että yksilöitymisen ytimessä on siis eettinen ihminen, joka kykenee itse luomaan arvonsa. Uskon, että juuri tällöin ihminen kulkee johdatuksessa. Hän seuraa arkkityyppistä valoansa, Jumalaa. Hän toteuttaa omia lahjojansa, olkoon sitten kyseessä käsityöt, puutyöt, tiede tai filosofia. Johdatus merkitsee minulle siinä mielessä nöyryyttä, että ihminen lakkaa itse tahtomasta asioita, vaan antaa sen sijaan asioiden ikään kuin itsestään ohjautua itsestä riippumattoman rakkaudellisen tahdon suuntaan. Minulle nöyryys on irrottautumista omasta tahdosta ja siirtymistä tähän Jumalan johdatukseen.
    Sören Kierkegaard ei ole ensimmäinen teologi(filosofi) tai kirkkoisä, joka korostaa ”intohimoista subjektiivisuutta”. Monet menneet kirkkoisämme ovat korostaneet sisällämme olevaa totuuden valoa:
    ”Ihmisellä ei ole muuta valoa kuin tuo totuuden valo, joka on Jumala. Näin hän ei voi ajatella saavansa asioihin valoa niiltä, joilta hän kuulee jotain tai joilta hän oppii jotain, oli kyseessä sitten joku merkitsevä opettaja tai vaikka enkeli. Totuuden sana käyttää apunaan ulkonaista, ruumiillista ääntä… ja ihminen kuuntelee toista puhuvaa ihmistä tai enkeliä. Mutta tajutakseen ja ymmärtääkseen, että hänen kuulemansa puhe on totta., hänen mielensä sisimpään siintää tuo ikuinen valo, joka valaisee hämäränkin. Ja samoin kuin sokeat eivät ymmärrä aurinkoa, vaikka se pukee heidät säteillään, typeryyskään ei kykene hämäryytensä vuoksi ymmärtämään totuuden valoa.” (Augustinus, 400 luvun taitteessa).
    Minulle ”Kristinuskon ystävä” ei todellakaan merkitse jotakin ”laimeaa”. Ehkä tämä johtuu siitä, että olen lukenut kristinuskon ystävän Kierkegaardin filosofiaa, joka ei ole todellakaan laimeaa vaan intensiteetiltään tietoisuutta räjäyttävää.

  9. Jep. Sama näkemys on meillä nöyryydestä: se on irrottautumista omasta tahdosta, joka vaihtelee, ja avautumista, avautumista Jumalan tahdolle.

    Kirkko tai usko ovat olemassa suhteessa toiseen, toisiin ihmisiin. Kauniskaan ajatusmaailma ei riitä, ei ehjien totuuksien tajuaminen, jos ei elä tekojen kautta. Yhteisöllisyys on toki jo aika puhki pureskeltu muotisana, jota olemme hakeneet avuksi, koska köyhien suhteellinen osuus on palannut samaan kuin minun lapsuudessani, seitsemänkymmentäluvulla. Tunnen suurta neuvottomuutta: vaikka Suomen kansa kuinka uskoo yhtenäisyyteensä, köyhyys kasvaa. Julkisten menojen odotettavissa olevat leikkaukset pitäisi kyetä tekemään niin, että vähäosaiset eivät kärsi enempää.

    Kierkegaardia olen lukenut vähän. Ehkä aika ei riitä, sillä Iisak Niniveläinen ja alkukirkko ovat tuottaneet sivukkaita opuksia, Luojattaren kiitos myös suomeksi.

    En pääse laimeuden mausta, vaikka kristinuskon ystävyys olisi juhlallisesti käyttöön otettu termi. Leivosat ei voi sekä syödä että säästää! Elämä on ihana asia. Luottamus, usko voi olla intohimoista tai kylmää, mutta jos se on jotakin siltä väliltä, kilttiä, toverillista ystävyyttä, niin mitähän se oikein on. En tiedä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s