Emäntä virtuaalisen pirtipöydän ääressä Esko Valtaojan ja Juha Pihkalan kanssa nr. 8

Kuudennessa luvussa Valtaoja kirjoittaa, että maailma on täynnä ihmisten rakkautta toisiaan kohtaan, sekä henkistä että fyysistä, mutta missä piilee Jumalan rakkaus. Jumalan rakkauden ongelma ei ole hänen mielestään pohjimmiltaan älyllinen kysymys vaan tunteen asia. Missä on kaikille ihmisille yhteinen tunne Jumalan rakkaudesta? Rakkaus on Valtaojan mielestä lähtöisin meistä itsestämme. Valtaoja ihmettelee myös sitä kaikkea kärsimystä, mitä maailmassa on, huolimatta hyvästä Jumalasta.

Siirtolan Emäntä on tällä kertaa samaa mieltä monesta asiasta Valtaojan kanssa. Usko ja siihen liittyvä Jumalan rakkauskokemus on yli yksilöllinen, mutta samalla myös sisäinen tunnekokemus. Juha Pihkala korostaa myös, että ihminen voi laatia vain oman mielensä ja kokemuksensa mittaisia kuvia todellisuudesta. Lainatakseni Carl Jungia, uskonnolliset merkitykset on sulatettava ja kaadettava oman kokemusmaailmamme muotteihin. Ne ovat oman sisäisen merkitysmaailmamme rikastajia. Fyysinen todellisuutemme ja sisäinen mielikuvien, symbolien ja arkkityyppisten muotojen , subjektiivinen todellisuutemme, ovat kaksi aivan eri asiaa. Ainoa, mistä minä itse voin saada rehellistä aito alkuperäistä faktatietoa, on kuitenkin oma kokemusmaailmani, koska vain siihen voin saada välittömän yhteyden. Siinä mielessä Emännän Jumalan rakkauden kokemukset ovat todempia kuin nuo valkoiset, punakukalliset verhot Emännän ikkunassa. Kun ihminen on kokenut elämässään Pyhyyden, on se absoluutti, jota toinen ei voi kieltää.

Siirtolan Emäntä siis voi vain kertoa kokeneensa elämässään pyhiä Rakkauden kokemuksia. Jos Valtaoja ei ole niitä kokenut, niin Siirtolan Emäntä ei voi muuta kuin todeta: ”Harmin paikka. Minä, olen ja sinä et ole,” jatko keskustelut aiheesta ovat tuomittu hedelmättömiksi. Emännästä tuntuisi aika hullulta vaatia, että kyllä sinunkin Valtaoja täytyy niitä kokea, kun hän on niitä kokenut. Sen sijaan sen minkä me kaikki tiedämme varsin hyvin, että ihmiset kautta historian ovat saavuttaneet näitä pyhiä kokemuksia riippumatta aikakaudesta ja kulttuurista. Ja niin kuin Juha Pihkala tuo julki, kristinusko ei olisi elänyt tuhansia vuosia, ellei sen piirissä ihmiset olisi saavuttaneet voimakkaita Rakkauden kokemuksia.

Moni väittää, että usko on lahja. Se ei tule pyytämällä. Emännälle usko oli pikemminkin tällainen kierkegaardilainen hyppy, jossa hän uskalsi hypätä ”varmuuden maailmasta” uskon paradoksaaliseen maailmana, samalla luottaen siihen, että tämän jälkeen tulee Joku, joka hypystä rotkoon huolimatta tulee ja kantaa. Ja se Joku on Jumala, arkkityyppinen Valo, joka voi ohjata ihmiselämää. Kristuksen elämä on Emännän mielestä tositapahtumille rakentuva arkkityyppinen myytti, joka voi avata meille elämän, kärsimyksen ja kuoleman merkityksiä. Pohjimmiltaan kristilliset käsitteet edustavat siis Emännälle syväpsykologisia käsitteitä. Kärsimyksemme voiman on mahdollista laantua, kun löydämme sille merkityksen. Toki joskus tämä voi olla erittäin vaikeaa, monille ihmisille se voi käydä ylitsepääsemättömäksi. Vain kärsimys ilman merkitystä on kärsimystä. Juha Pihkala ilmaisee rinnakkaisen ajatuksen uskon merkityksestä siten, että usko ja rukous edustavat ihmisen henkistä puolta, jossa heijastuu tunto ihmisen arvosta ja hänen päämääristään.

Emäntä on siis samaa mieltä Valtaojan kanssa siitä, että rakkaus on lähtöisin meistä itsestämme: Jumalan valtakunta on rakennettuna jokaisen ihmisen omaan pään sisäavaruuteen. Uskomme tukemana voimme lähteä toteuttamaan itseyttämme osana suurempaa ikuista ajatonta todellisuutta. Kristinusko antaa meille erinomaiset arkkityyppiset käsite-eväät tähän matkaan. Entinen egokeskeinen omalle tahdolle rakentuva elämämme ohjaamisen keskus siirtyy tällöin aidolle itselle, ja oma aito rakkaudellinen luontomme pääsee vapaammin toteutumaan. Uskon ”oikeus” mitataan rakkauden tekojen kautta. Kun oma aito luontomme toteutuu, teemme elämässämme tekoja, joiden kanssa minuutemme ja laajemmin, kollektiivinen luontomme, on sopusoinnussa. Jumalan rakkauden ilmeneminen ihmisessä on siis henkilökohtainen kokemus, jonka luonnetta voi kuvata uskonnollisin käsittein.

Albert Einstein kirjoittaa seuraavasti (The World as I See It): ”Uskonnolliset nerot ovat kautta aikojen kunnostautuneet (kosmisten) uskonnollisten kokemusten kautta. Minun näkemykseni on, että kaikkein tärkein taide ja tiede syntyy näiden tunteiden kautta. Ja perinne pysyy hengissä juuri niiden ihmisten kautta, jotka kykenevät saavuttamaan uskonnollisia kokemuksia. Väitän, että kosminen uskonnollinen tunne on voimakkain ja jaloin tieteellisen tutkimuksen yllyke.”

Juha Pihkala toteaa, ettei hänkään tiedä ratkaisua Jumalan rakkauden ja ihmisten kokeman kärsimyksen ongelmaan. Hän sanoo ymmärtävänsä hyvin, että kärsimyksen taakka on voinut muodostua joillekin hiljalleen kasautuvaksi ja lopulta musertavaksi todistukseksi Jumalaa vastaan.

Sinä uskot Jumalaan, minä ihmiseen; sinä uskot Jumalan rakkauteen ja hyvyyteen, minä ihmisen rakkauteen ja hyvyyteen” kirjoittaa Valtaoja Pihkalalle. Emäntä ei voi muuta kuin ihmetellä Valtaojan erikoisia rinnastuksia. ”Sinä uskot Jumalaan – minä ihmiseen.” Mitä ihmettä tämä tarkoittaa? Olen useamman kerran huomannut, että Valtaoja esittää asioita kummallisin, toisensa muka poissulkevin, rinnastuksin. Emäntä kun uskoo sekä Jumalaan että ihmisen mahdollisuuksiin pelastaa maailma. Emäntä usko ihmiseen, joka kykenee avaamaan itsensä Rakkauden välineeksi. Jumala ja ihminen eivät ole siis toisiansa poissulkevia vaan täydentäviä vaihtoehtoja. Valtaoja uskoo ihmisen rakkauteen ja hyvyyteen. Emännästä se kyllä on ilman Jumalaa vielä epätoivoisempaa uskomista kuin kristinuskon Jumalaan uskominen, ainakin jos katsoo ihmiskunnan historiaa. Kaikelta ihmiskunnanhistoriassa tapahtuneilta käänteiltä viedään tällöin merkitys.

Valtaoja päättää kuuden lukunsa toisintoon: ”Emmekö todellakaan ole pystyneet tekemään maailmaa paremmaksi paikaksi elää viimeisten vuosisatojen, viimeisten vuosikymmenien aikana?”. Emäntä vastaa omalta puoleltaan tähän jälleen kerran: Kyllä, kyllä monella tavalla olemme. Olemme tehneet kuitenkin sen tuhlailemalla luonnonvaroja. Olemme syöneet jatkuvasti tulevien sukupolvien pääomaa. Olemme tehneet sen marginaalisissa olevien puolustuskyvyttömien ihmisten ja elämän merkityksellisyyden kokemuksen kustannuksella. Tätä myös Juha Pihkala korostaa: Joidenkin elämän on kohentunut – ainakin aineelliseesti – todella radikaalisti, mutta erittäin suuressa määrin muiden tappioksi. Myös Pihkala korostaa tätä, että olemme eläneet velaksi, käyttämällä tulevien sukupolvien resursseja.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s