Kohti integratiivista ja esteettistä lääketiedettä nr. 12

Lääketieteen estetiikka ei ole pelkkää kermaa, mansikoita ja marsipaania

Tänään Emäntä kirjoittaa kermakakuista, joita on silloin tällöin mukava nautiskella. Nehän juhlistavat lukemattomien ihmistarinoitten ainutkertaisia juhlatilaisuuksia! Lyhyen johdatuksen jälkeen siirrymme siis Siirtolan Emännän kanssa kakkujen maailmaan…

Ei pelkästään integratiivisen lääketieteeteen, vaan myös esteettisen lääketieteen keskiössä, pitäisi Emännän mielestä olla itseohjautuva ihminen. Siinä pitäisi siis sijaita ainutkertainen kärsivä ihminen, potilaamme, jonka kykyä luoda mielikuvituksensa avulla uusia muotoja ja merkityksiä omalle elämälleen on parhaalla mahdollisella tavalla tuettu. Tämä luova merkityksenanto ei ole välttämättä pelkästään sanallinen, vaan se voi olla myös kuva, liike tai ääni. Olennaista on, että ihminen pystyy vangitsemaan kokemuksensa uudeksi tietoisuutensa evolutiiviseksi muodoksi, jonka olemus sisältää mahdollisimman puhtaana itse kokemuksen. Emäntä epäilee vahvasti, että ainoastaan näin, luovuudellansa, erilaisilla kielellisillä ja muilla metaforilla leikkien, voi ihmisestä tulla virtaava, itse ohjautuva, ikuisessa liikkeessä oleva ainutkertainen minuus. Ihminen on ihminen vain silloin kun hän leikkii. Luova leikkivä metaforinen ajattelu on ollut Emännälle väline, joka on kuljettanut hänet virtauksen tilaan.

Eikö Raamatussakin sanota ”lasten on taivasten valtakunta”? Lapsilla ei ole ennakkoluuloja, ennen kuin vanhemmat ne heille opettavat. Lapsi on luova. Hän ei epäröi lähteä rakentamaan rannalle ihmeellisiä uusia hiekkalinnoja asukkaineen. Eräs konkreettinen monien aikuisten kadottama leikki on leikkiä erilaisilla rooleilla. Lapsethan leikkivät kotia, kauppaa ja monia muita roolileikkeijä. Ei ole ihme, että tänä päivänä informaatiotulvan keskellä roolileikit ovat nuorison parissa suosittuja, sillä ne tarjoavat itseyden laajenemiselle otolliset olosuhteet. Jospa vielä aikuisinakin kykenisimme samaistumaan toisen ihmisen kokemukselliseen todellisuuteen leikkien, jolloin voimme rikkoa jäykistyneen ”järkevän” minuutemme käsitteellisiä rajoja.

Friedrich von Schiller (lääkäri, runoilija, filosofi, 1759-1805) korosti leikin tärkeyttä. Pyyteettömässä leikissä ihminen kasvaa aistilliseksi ja tuntevaksi ihmiseksi. Schiller kietoo leikin, vapauden ja kauneuden toisiinsa. Vain vapaa ihminen kykenee kokemaan kauneuden. Schillerin estetiikka ei ole mitään hienoa korkeakulttuurista filosofiaa, vaan se on kaikkien aistien vapautumista. Estetiikan tehtävä on auttaa ihmistä kokemaan maailma syvästi ja välittömästi. Emännälle tulee mileen Schillerin estetiikasta läsnäolon taidot. Eikö läsnäolon taidot ole juuri tätä syvää ja välitöntä elämän kokemista? Schiller oikeastaan palautti estetiikalle sen alkuperäisen merkityksen. Tarkoittaahan ”aisthesis” alunperin kaikkia aistimuksia.

Leikin aloittaminen, ja uuden kokemuksellisen muodon luominen, ei ole suinkaan aina helppoa. Sairauden kohdatessa elämän tarinalliseen sisältöön ei ole helppoa saada uutta selvempää ja avarampaa muotoa. Syöpään sairastuminen, tai muu kärsimys, voi rikkoa minuutemme palaisiksi, jolloin saatamme ”dissosioitua” itsestämme: Siirtolan Emännän kokemus oli, että sairaana ollessaan hän oli hetken aikaa katsoja suurrealistisessa mielettömässä elokuvassa. Hän oli osa vakavaa leikkiä. Emäntä oli kuin katsoja filmissä, jossa kaoottisen juonen keskellä, hän näki oman kehonsa vieraana iljettävänä hahmona. Näinä kärsimyksen viikkoina Emäntä oli ikään kuin pakotettu sivustakatsojaksi omaan, mutta vieraan ihmisen elämään. Tämä vieras, Emännän oma keho, hänen minuutensa koti, oli härskisti pettänyt ja häväissyt hänet. Siitä onkin tullut iljettävä, rikkinäinen, haavainen, haiseva entinen ystävä.

Eikö kärsimys ole juuri minuuden hajoamista kokemukseksi, jonka luulisi ainakin pinnalta katsoen olevan kaikkea muuta kuin kaunis tai miellyttävä? Silti juuri tästä kärsimyksestä voi kummuta ominaisuuksia, jotka voivat antaa elämälle uutta arvoa. Koska olemme sosiaalisia ihmisiä, tämä elämänkatsomuksellinen näkökulman muutos voi siirtyä myös ympärillämme oleviin ihmisiin.

Kun kärsivä syöpäleikkauksen runtelema Emäntä katsoi peiliä, siellä näkyikin vieraan ihmisen tuntematon keho. Sen rikkinäinen rumuus ja vieraus inhottivat. Kuitenkin ne olivat rumuudessaan osa varjoista paljastuvaa, uutta, muotoansa jatkuvasti muuntavaa, elämässä virtaavaa ikuista kauneutta. Estetiikka leikatussa kehossa oli ehkäpä samaa kauneutta, jota oli Emännän äidin kuolleessa vanhan naisen paljaassa, kalpeassa, kauniin sirossa, syövän runtelemassa, sinertävän hopeaisessa ruumiissa. Äidin kylmä ruumis häikäisi estetiikallaan, koska kokemus sisälsi hänen ystäviensä ja perheenjästensä kyynelillä väritettyä nuoren tytön viatonta, ikuisuudessa jatkuvaa kauneutta. Ehkäpä Emännän äidin kauneus oli samaa estetiikkaa, jota oli syöpälääkäri Rachel Remenin kertomassa tarinassa pikkupojasta, joka sairasti kuolemaan johtavaa syöpää amerikkalaisessa sairaalassa. Tämä reipas pikkupoika pakkasi viimeisenä päivänään matkalaukkunsa, koska hän oli päättänyt matkustaa seuraavana päivänä taivaanisän luo.

Emännässä tapahtui muutos, jossa hän lakkasi vaatimasta maailmaa vähentämään hänelle annettua kärsimystä, mutta sitä enemmän hän vaati itseltään sopeutumista elämän lakeihin. Sen sijaan hän tajusi, että kärsimys voi olla henkisen kasvun ainesta, ja sen kautta ihminen voi löytää hyvääkin keskellä tuskia. Metaforisesti Emäntä otti ristinsä itsensä kannettavaksi.

Emännän mielestä modernin kulttuurin valtavirta ”lääketieteellinen estetiikka” edustaa kummallista estetiikan irvikuvaa. Sen säälittävä kauneuskäsitys on kutistettu kermakuorutteisen kakun vaahdoksi, kahdeksi mansikaksi ja vihreiksi marsipaanilehdiksi marjojen ympärillä. Tämä kylmä estetiikka kutistaa ihmisen asiantuntijoiden ja kirurgien ohjaamaksi pelleiksi, tyhjäksi vain omaa mielihyvää etsiväksi naamioksi. Eikö ihmiselämän ulkokohtainen kauneus, ilman sen sisältämää rumuutta, ole pelkkää äärimmäistä merkitysten kylmää tyhjyyttä.

Emännän mielestä Dostojevski on erinomaisesti oivaltanut elämän estetiikan syvimmän olemuksen. Kuten tiedämme, Dostojevski oli aikoinaan tsaarin valeteloituksen kohde ja hän oli Siperiassa vankina useita vuosia. Lisäksi hän kävi katsomassa myöhempinä aikoinaan erään poliittisen terroristin teloitusta. Samoin teki myös hänen kirjalijakilpailijansa Turgenev, joka päätti katsoa murhaajan teloitusta silmästä silmään, muistaakseni jossain Ranskassa. Dostojevski tajusi ja välitti lukijallensa sen, että kuolema on eettisesti ja esteettisesti äärimmäisen merkityksellinen kokemus, josta ei pidä kääntää katsetta pois.

Eräässä kirjeessään Dostojevski ilkkuu Turgenevia siitä, kuinka hän lopulta teloituksessa kääntää selkänsä tapahtumasta eikä hän enää näe teloituksen viimeisiä hetkiä: ”Katsokaa, hyvät herrat, miten hienosti hänet oli kasvatettu! Hän ei voinut katsoa sitä.” Dostojevksi ei itse käännä katsettaan pois siinä tilanteessa, missä Turgenev ja hänen muusansa sivistyneesti peittävät silmänsä. Dostojevski kuvaa romaaneissaan kaiken rumasta kauniiseen, kauneudessa olevan ruumuuden ja kaiken siltä väliltä. Voiko kukaan unohtaa Rikoksen ja rangaistuksen Sonjaa, lapsiporttoa, joka on samanaikaisesti hyvyyden, neitseellisyyden ja kauneuden perikuva?

Dostojevski on auttanut Emäntää tajuamaan tämän länsimaisen sivilisaation yksipuolistavan tavan käsitellä kokemuksia kielellisesti. Me olemme sivistyneitä hienosti käyttäytyviä kansalaisia, jotka häveliäästi käännämme päämme pois epämiellyttävistä asioista. Luonnontiede on halunnut järjestelmällistää kokemuksen estetiikan, ja se on tehnyt sen kokonaisvaltaisemman estetiikan ja intuition kustannuksella. Toki sekä tiede että taide, sekä niiden välinen jännite, ovat molemmat olleet kulttuurissamme esillä, mutta elämämme esteettinen puoli on ollut alistettuna tieteelle, vaikka eikö asian pitäisi olla juuri päinvastoin?

Emännän mielestä todellinen estetiikkaa paljastaa elämän paradoksaalisuuden ja koko väriskaalan. Siirtolan Emäntä onkin omassa elämänfilosofiassa alistanut tieteen oman intuitionsa ja estetiikkansa palvelijaksi. Vasta vapauduttuaan luonnontieteiden kahleista, hän löysi elämäänsä mielekkyyden, toivon ja rakkauden. Materialistinen maailmankatsomus ainoana näkökulmana edustaa Emännän mielestä kylmää, toivotonta ja merkityksetöntä maailma. Hetkellistä mielihyvää ja aineellista pääomaa tavoitteleva kevytmielinen länsimainen kulutuskulttuurimme tuhoaa luonnon voimavaroja ja samalla haaskaa ihmisten henkistä pääomaa.

On oma vaikeasti vastattava kysymyksensä, miksi jotkut ihmiset kykenevät ammentamaan rumuudesta tai ahdistuksesta joskus jopa vuosisatoja säilyviä muotoja musiikkiin, kirjallisuuteen, kuvataiteisiin tai ihan vain käsitöihin, arjen kauniiksi tarinoiksi tai elämänfilosofioiksi. Ja miksi puolestaan toiset elämän rumuuden keskellä kompuroivat siten, etteivät koskaan enää nouse uudestaan jaloilleen? Olennainen ja tärkeä osa eheyttävää luovaa prosessia lienee peili, toinen ihminen (esim. terapeutti, ystävä, sielunhoitaja) tai toinen ihminen minussa (sisäiset roolileikit, itseanalyysi, taiteelliset itseilmaisutavat), jolloin kärsijä kykenee heijastamaan takaisin uudella tavalla näkemäänsä. Ehkä toisen hyväksyvä katse katalysoi luovan prosessimme alkuun? Joskus joudumme soittamaan kappaleen takaperin uudestaan, ennen kuin pääsemme tarinassamme jälleen eteenpäin.

Jospa elämän koko väriskaala on juuri esteettisen kakun kokonaisvaltainen mehevä olemus? Esteettisten elämysten laajuus mahdollistuu ja todellistuu vain rajattomassa sisäavaruutemme tilassa, jossa aika ja paikka eivät ole liikkeemme esteitä. Kun rajoitumme vain ympäröivään reaalitodellisuuteemme, logaritmien maailmaan, vammautuu sisäinen virtauksemme ja liikkeemme osana ikuisuutta estyy.

Ehkä elämästämme tulee esteettistä vain vastakohdista paljastuvien kontrastien voiman kautta? Me elämme porvariston hillittyä kulttuuria, jossa käännämme katseemme pois elämän rumista asioista, kuten marginaalissa olevien ihmisten pahoinvoinnista, kuolemasta, köyhyydestä ja luonnon pahoinvoinnista. Emme halua tietoa epämiellyttävästä totuudesta, koska joudumme samalla ottamaan lusikan omaan käteemme. Emme uskalla maistaa kakkua, koska meidät on opetettu syömään vain sen kuorrutusta! Samaalla teemme esteettisen ja eettisen valinnan, jossa elämme ahdistavaa ulkokohtaista, rajoittunutta, asiantuntijoiden ohjaamaa, kermavaahtoelämäämme. Lappaamme suuhumme kiltisti asiantuntijoiden käsissä olevista lusikoista vain makupaloja; kakun kuorrutusta, mansikoita ja marsipaania. Koska se on rasvaista ja sokerista, suorastaan epäterveellistä, moni ihminen on ruvennut voimaan pahoin. Tämä kaikki paha siitä huolimatta, että olemme syöneet järkevien asiantuntijoiden yksityiskohtaisten ohjeiden mukaisesti!

Siirtolan Emännän mielestä pahoinvointimme ei ole mitenkään kummallista, sillä emmehän ole uskaltaneet maistaa, miltä maistuu oikea mehevä terveellinen kakku. Siis se joka sijaitsee koreitten koristeittemme alla. Kun rohkenemme sitä lapioida suuhumme, lusikka tällä kertaa omassa kädessämme, saatamme yllättäen huomata voivamme huomattavasti paremmin. Kakkumme on kummallinen taikakakku. Se ei aina suinkaan maistu pelkästään hyvältä. Siinä on välillä ikäviäkin kokkareita. Kun kakkua kaikesta huolimatta uskaltautuu syömään, elämänlaatumme alkaa hiljalleen kummallisesti kohentua. Taika on siis kakussa itsessään sekä uskalluksessamme upottaa itse lusikkamme sen viipaleeseen. Syötyämme lakkaamme plagioimasta toinen toisiamme. Taikakakun voimalla kykenemme kuulemaan sisäisen intuitiomme ääntä, ja voimme vihdoin toteuttaa omaa ainutkertaista luovuuttamme.

Lääketieteellinen estetiikka ei ole vain kermaa, marsipaania ja mansikoita. Se on koko kakku.

Mainokset

2 kommenttia artikkeliin ”Kohti integratiivista ja esteettistä lääketiedettä nr. 12

  1. ”Toki sekä tiede että taide, sekä niiden välinen jännite, ovat molemmat olleet kulttuurissamme esillä, mutta elämämme esteettinen puoli on ollut alistettuna tieteelle, vaikka eikö asian pitäisi olla juuri päinvastoin?”

    Tämä on sama johtopäätös, mihin olen Tutkielmaraportissani päätynyt:

    http://public.iwork.com/document/?a=p1076322943&d=Tutkielmaraportti_7.7.2.pages

    Transmodernissa tieteessä siirrytään taide- tai virtausperusteiseen paradigmaan, jolloin perspektiivi kääntyy.

  2. Kiitos palautteestasi. Eikö ole mielenkiintoista, että kuljemme omia erillisiä polkujamme, ja päästään samaan johtopäätökseen.

    Teen yksinäisen suden työtä täällä korvessa kaukana oman tieteeni edustajista. Todella mukava saada vahvistusta omalle ajattelulle!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s