Kohti integratiivista ja esteettistä lääketiedettä nr. 13

Kuolema esteettisenä kokemuksena

Pappi kiersi risti kädessä siunaamassa jokaisen. Elonaikaa jäi siis viisi minuuttia, ei enempää. Hän kertoi, että nuo viisi minuuttia tuntuivat hänestä loputtomalta ajanjaksolta, äärettömältä rikkaudelta; hänestä tuntui siltä, että noina viitenä minuuttina hän voi elää niin monta elämää, ettei vielä ollut mitään syytä ajatella viimeistä hetkeä, ja tämän vuoksi hän ryhtyi erinäisiin toimenpiteisiin: hän arvioi ajan, joka tarvittiin tovereiden hyvästelyyn, ja varasi siihen kaksi minuuttia, sitten hän varsi kaksi minuuttia ajatellakseen viimeisen kerran itseään, sitten minuutin katsellakseen viimeisen kerran ympärilleen… Sitten kun hän oli hyvästellyt tovereita, seurasivat ne kaksi minuuttia, jotka hän oli varannut ajatellakseen itseään; hän tiesi jo edeltäkäsin, mitä tulisi ajattelemaan; hänen teki mieli oivaltaa mahdollisimman pian ja selvästi, kuinka kaikki on näin: nyt hän on vielä olemassa ja elää, mutta kolmen minuutin kuluttua hän ei ole enää mitään, on sitä tai tätä – mutta mitä ja missä? Kaiken tämän hän päätti ratkaista noiden kahden minuutin aikana.
Lähistöllä oli kirkko, ja kirkon kupoli kullattuine kattoineen välkehti kirkkaassa auringossa. Hän muisti katsoneensa tavattoman kiinteästi tuota kattoa ja siitä sinkoilevia säteitä; hän ei voinut kääntää katsettaan säteistä; hänestä tuntui, että nuo säteet tulivat olemaan hänen uusi olotilansa, että kolmen minuutin kuluttua hän jollakin tavoin sulautuisi niihin…. Tietämättömyys ja vastenmielisyys tuota uutta kohtaan, joka oli tuleva ja seuraisi ihan pian, olivat kauheita, mutta hän sanoi, että mikään ei ollut hänelle niinä hetkinä raskaampaa kuin alati takova ajatus: entäpä jos voisin olla kuolematta! Jos voisin saada elämän takaisin – mikä loputtomuus! Kaikki olisi minun! Minä muuttaisin silloin jokaisen hetken kokonaiseksi vuosisadaksi, en hukkaisi mitään, laskisin laskemalla jokaisen minuutin, en tuhlaisi mitään suotta! Hän kertoi minulle, että tuo ajatus muuttui hänessä lopulta sellaiseksi suuttumukseksi, että hän toivoi tulevansa ammutuksi mahdollisimman pian. (F.M. Dostojevski – Idiootti).

Vaikka tämä Dostojevskin pätkä Idiootista on kuolematon, se ei ole läheskään ainut; on muitakin kuolemattomia kuvauksia kuolemasta. Emännän lempikirja ihmisen kuolinkamppailusta on Leo Tostoin ”Ivan Iljitsin kuolema”. Se on tarina pietarilaisesta lakimiehestä, joka yllättäen sairastuu, ja huomaa menneen elämänsä kaiken tyhjänpäiväisyyden ja turhuuden. Hän tajuaa, että ainoastaan lapsena hän eli arvokasta itseään toteuttavaa elämää. Kaikki loput vuotensa hän oli heittänyt hukkaan! Ivan tapaa useampaan otteeseen lääkärinsä, mutta heidän ajatuksensa eivät missään vaiheessa kohtaa. Lääkäri edustaa Ivanille tervettä ihmistä, kun Ivan on puolestaan kuolemaa tekevä ihminen. Ainoa ihminen, joka kohtaa sairaan vilpittömästi ja läsnäolevasti, on häntä hoitava talonpoika. Kaikki muut ystävät ja läheiset ottavat tunne-etäisyyden. He karkottavat kuoleman ja kuolevan omasta kokemusmaailmastaan; ehkä siksi, etteivät hekään kykene elämään? Ivan on yksin kuolemansa kanssa.

Taide voi laajentaa tietoisuuttamme, esimerkiksi se voi auttaa meitä avaamaan silmiämme, näkemään uusia asioita ja se voi herättää myötätuntoamme. Ehkä voisimme sanoa, että taide voi repäistä aukon taivaaseen? Taiteen ja uskontojen avulla voimme koota pirstoutuneisuutemme ja ne voivat alistaa satunnaisuuden, ja parhaimmillaan ne voivat auttaa meitä tuntemaan ja tulemaan sinuiksi katoavaisuutemme kanssa. Kuoleman kourassa kärsivälle faktatieto voi ehkä lisätä menneisyyteen ja nykyisyyteen lankevaa valoa, mutta toisaalta esimerkiksi hengellinen tieto, tarinat ja taide voi avata silmämme toisenlaisille todellisuuksien tasoille; niiden erilaisille merkitysmaailmoille ja ne voivat tarjota ihmiselle toivon tulevasta vielä elämän viime metreillä.

Emännän pohdinnat kuolemasta perustuvat vain omille pienille kokemuksille, (äidin saattohoito, oma syöpä ja sen luoma kuolemanpelko) kirjallisuudelle, filosofialle, hengelliselle kirjallisuudelle ja arkisille tarinoille. Kreikkalainen traagikko on lausunut, että kuolevaisten täytyy kärsiä, jos he tahtovat saavuttaa tietoa. Tämän tiedon ei tarvitse rajoittua luonnontieteelliseen tietoon. Emäntä on käynyt läpi omat kärsimyksensä. Lisäksi hän on lukenut kasoittain kirjoja narratiivisesta lääketieteestä ja erityisesti hän on pitänyt amerikkalaisen syöpälääkärin Rachel Naomi Remenin ajatuksista. Emäntä uskoo, että juuri tarinat edustavat tietotyyppiä, joiden avulla voimme oppia kokonaisvaltaista viisautta, jota emme opi fysiologian ja anatomian kirjoista.

Emäntä on sitä mieltä, että ihminen joka on elänyt syvällisen surun ja ilon, pelon ja toivon vastakohdat, saattaa henkisesti vapautua identiteettitarinansa kautta näkemään todellisuuksia uusista perspektiiveistä. Metaforat; musiikki, kirjallisuus, kuvat, ovat näiden tarinoiden kieltä. Ja nämä tarinat voivat puolestaan vertauskuvia hyväksikäyttäen siirtää viisautta, uutta ymmrrystä, ihmiseltä toiselle.

Siirtolan Emäntä miettii, että ehkä esteettisen lääketieteen näkemys kuolemasta merkitsee sitä, että lääkäri ja potilas eivät tunne itseään erilliseksi toisistaan. Ivanin ja hänen lääkärinsä maailmat jakavat jotakin yhteistä esteettisellä tasolla. He tajuavat, että elämään kuuluu erottamattomasti suru, kärsimys ja ahdistus. Tällöin lääkäri uskaltaa vaihtaa rooliansa objektiivisesta asiantuntijasta myös subjektiivisesksi ihmisenviranhaltijaksi. Kuolema ei ole pelkästään sairaus, jota hoidetaan, vaikkakin lääketiede voi ratkaisevalla tavalla auttaa kuoleman tavallisena kaverina olevan kivun hoidon kanssa. Ehkä esteettisessä lääketieteessä molemmat, lääkäri ja potilas, tuntevat olevansa yhdessä osa yhteistä ikuista elämän ketjua, jossa kuolemaa ja elämää voi katsoa myös esteettisinä kokemuksina.

Toki on tietenkin niin, että emme voi vaatia lääkärin olevan täydellinen. On harvinaista, että ihminen kykenisi olemaan yhtaikaa lääkäri, pappi, lähimmäinen, taideterapeutti, hypnoterapeutti ja psykoterapeutti. Se, että lääkäri uskaltaa olla myös ihmisenviranhaltija, on jo iso apu kuolevalle. Tämä merkitsee myös sitä, että lääketiede luopuu kaikkivoipaisesta monologistaan ja hän antautuu hetkeksi elämän mysteriolle. Lääketieteilijä siirtyy yhteistyöhön muiden maailmankaikkeuden äänien kanssa. Kuoleman kanssa työskentely on monien erilaisten ihmisten välistä yhteistyötä.

Kuolema ei ole myöskään pelkkä esteettinen kokemus, koska taide ei voi astua elämän sijaan. Kuolemaa ei ole Emännän mielestä pelkästään kliininen tapahtuma, eikä pelkkä esteettinen kokemus. Voimme onnistua antamaan kuolemaan liittyville tunteille ja ajatuksille esteettisen muodon. Taide vo olla tieteen ja hengellisyyden lisäksi apuna kuolevalle, siinä missä ihan ihmisen muutkin inhimilliset taidot. Jos kuolema olisi pelkkää puhdasta estetiikkaa, ihminen saattaa elää unelmamaailmassa, joka ei kohtaa arjen reaalimaailmaa. Kuolemaan liittyy tietenkin myös kliinisiä puolia sekä reaalisia käytännönasioita, joita ihmiset yhdessä joutuvat hoitamaan.

Siirtolan Emäntä muistaa tarinan nuoresta naisesta, joka oli kuolemassa rintasyöpään. Hänen pienin lapsensa oli alle yksivuotias. Suurinta surua syöpään sairastanut nainen koki siitä, etteivät hänen pienet lapsensa ehkä koskaan muistaisi, minkälainen ihminen heidän äitinsä oli. Henkilökunnan kannustamana nainen alkoi kirjoittaa kirjeitä lapsilleen. Ne oli kirjoitettu sitä varten, että tulevaisuudessa, kun lapset kasvavat, he voisivat avata niitä ja tutustua äitiinsä. Lisäksi tämä äiti halusi, että hänen olemustaan taltioitiin videolle, vielä kun hän kykeni puhumaan. Koko henkilökunta papista lääkäriin oli tukemassa naista tässä prosessissa. Kuolemasta huolimatta naisella oli päämäärä elämässä, jota hän halusi loppuun saakka toteuttaa.

Marcus Aureliuksen sanoin, emme tunne olevamme vain ihmisten valtakunnan osa (meros), vaan myös sen jäsen (melos). Emme siis ole kuolleita kiviä toisillemme, vaan suhteemme luontoon ja toisiin ihmisiin pitäisi olla samanlainen kuin ihmisen elimillä on toinen toisiinsa. Tarvitsemme ja tuemme toinen toisiamme. Sellainen yhteiskunta, jossa ihmiset ovat kiviä toisilleen ei voi elää pitkään. Marcus Aurelius kirjoittaa myös, että kuolevan on lähdettävä elämästä ilman vihaa ja surua, niin kuin ihminen poistuu huoneesta, jossa on savua. Kuolemanpelon kohtaamiseen meidän ei tarvitse hakea pelkästään eläviltä. Menneisyydessämme on tuhansia jo edesmeneitä teologeja, filosofeja ja kirjailijoita, mahdollisina auttajinamme. He voivat olla mukana liittämässä meitä ikuiseen tietoisuuden ketjuun.

Vertaistuella on pitkät perinteet. Jo kaksoisvirran maassa lääketiedettä harjoitettiin sillä ihmisenviranhaltioiden viisaudella, mistä edelleen tänä päivänä voimme hyötyä: ”He kantavat sairaansa ulos torille, sillä he eivät käytä lääkäreitä. Tällöin tulee sairaan luo ja antaa neuvoja taudin suhteen kuka vain itsekin on potenut jotain samantapaista, kuin mitä sairas kärsii, tai nähnyt toisen potevan. He tulevat neuvaomaan ja opastamaan, miten itse ovat tehneet, kun ovat samalaisesta taudista pelastuneet tai nähneet oisen pelastuneen. Ääneti ei ole lupa kulkea sairaan ohi, vaan täytyy ensin kysyä, mikä tauti hänellä on.” (Herodotos 1997) Emäntä uskoo, että kuoleman kanssa toimiessa paras lopputulos syntyy kun yhdistetään biolääketieteellinen viisaus muihin viisausperinteisiin.

Mainokset

4 kommenttia artikkeliin ”Kohti integratiivista ja esteettistä lääketiedettä nr. 13

  1. Voi miten kaunis kirjoitus. Onneksi olet siellä ihmisenvirkaa hoitamassa. Jos hoitaisit vain maksimaalisella teholla hampaita niin kaikki nämäkin tärkeät ajatukset olisivat voineet jäädä kirjaamatta.

  2. Kiitos kannustuksesta. Joskus tunnen (kuka osa minusta, hmm…?4) syyllisyyttä, kun hammashoitopotilaitakin riittäisi täällä vaikka niitä hoitaisi vuorokauden ympäri. Tämä hammaslääkärin työ on sen verran uuvuttavaa sekä fyysisesti että henkisesti, että jaksan huomattavasti paremmin kuin toteutan itseäni myös kirjoittaen.

  3. Tätä olen minäkin työstänyt jo pitkään. Asiakastyötä ja työnohjaustakin olisi vaikka kuinka paljon tehtävänä, mutta vähitellen alkaa olla näkyvissä miten pikkuinen siivu se sitten kuitenkin on, mitä yksi ihminen pystyy ja jaksaa suorassa asiakaskontaktissa. Olen nyt vähentänyt työni sellaiseen minimiin jota en muutama vuosi sitten olisi vielä osannut kuvitellakaan, ja odotan uteliaana miten tuo aika alkaa täyttyä. Kirjoittamisellakin on siinä osa, vaikken vielä tiedä varmasti minkälainen. Olen kuitenkin seurannut tätä sinun bloginpitoasi aika tarkkaan. Arvostan todella paljon tapaasi perehtyä ja sukeltaa lukemaasi (tästä olen tainnut sanoa ennenkin), ja haaveilen samanlaisen asettumisen opettelemisesta. Saapa nähdä miten käy!

  4. Ajattelen nykyään niin, että jotta ihminen voi elää tervettä elämää, täytyy hänen voida toteuttaa omaa potentialiaan mahdollisimman monipuolisesti. Uskon, että tämän päivän työelämän ongelma on työnteon yksipuolisuus. Kun vielä töitä tehdään mahdollisimman ”tehokkaasti”, saattaa se syödä ihmisen voimavarat.

    Voin paremmin, kun toteutaan itseäni monipuolisemmin. Onhan kirjoittaminenkin työtä. Raha ei ole kaiken mitta. Ihanne tilanteessa työ itsessään on palkitsevaa ja elämälle sisältöä antavaa.

    Sukellan lukemaani, hauskasti sanottu. Olen sitä mieltä, että ihmisen pitäisi tänä päivänä harjoitella enemmän ”subjektiivista ajattelua”, eikä pelkästään tieteellistä ”objektiivista ajattelua”. Väitän, että tieto integroituu viisaudeksi juuri subjektiivisen ajattelun kautta. Sitä paitsi eettisyyden ja ekologisuuden ytimessä on tunteva ja kokeva ihminen, joka uskaltaa ilmaista itseään.

    Tsemppiä kirjoittamiseesi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s