Kohti integratiivista ja esteettistä lääketiedettä nr. 14

Muurahaiskeosta kunnioitettavat muurahaiset aloittavat ja muurahaiskekoon ne varmaankin lopettavat, mikä on suureksi kunniaksi niiden vakavuudelle ja luotettavuudelle. Mutta ihminen on kevytmielinen ja huikentelevainen olento ja mahdollisesti shakinpelaajan tavoin rakastaa vain päämäärään tavoittamisen prosessia mutta ei itse päämäärää. Ja kukapa tietää (vannomatta paras), kenties koko päämäärä, jota kohti ihmiskunta maan päällä pyrkii, sisältyykin vain tähän tavoittamisen prosessin keskeytymättömyyteen, toisin sanoen itse elämään, ei varsinaisesti päämäärän, jonka tietenkin täytyy olla pelkkä kaava, niin kuin kaksi kertaa kaksi on neljä, ja kaksi kertaa kaksihan ei enää ole elämää, hyvä herrasväki, vaan kuoleman alku. Ainakin ihminen on aina jotenkin pelännyt tätä kaksi kertaa kaksi on neljä -lausetta, ja minä pelkään yhä. Myönnetään, ihminen ei muuta teekään kuin etsiskelee näitä kaksi kertaa kaksi on neljä -lauseita, purjehtii yli valtamerten, uhraa elämänsä tähän etsiskelemiseen mutta löytämistä, varsinaista löytämistä hän totisesti jotenkin pelkää. Sillä hän tuntee, että kun hän on löytänyt, silloin hänellä ei enää ole mitään etsiskeltävää. Työmiehet edes saavat rahaa saatuaan työnsä päätökseen, menevät kapakkaan ja sitten päätyvät putkaan – siinähän on touhua koko viikoksi. Mutta minne ihminen menee? Joka tapauksessa hänessä voi huomata jonkinlaista kiusaantuneisuutta aina kun tämän kaltaiseen päämäärään on päästy. Hän pitää saavutuksesta mutta saavuttamisesta hän ei ole aivan yhtä ihastuksissaan, ja tämä on tietenkin hirvittävän huvittavaa. Sanalla sanoen ihminen on koomisesti rakennettu. Tähän kaikkeen sisältyy ilmeisesti sanaleikki. Mutta kaksi kertaa kaksi on neljä – se on joka tapauksessa kerrassaan sietämätön juttu. Kaksi kertaa kaksi on neljä katselee rehvakkaasti, seisoo kädet lanteilla tiellänne ja syljeskelee. Myönnän että kaksi kertaa kaksi on viisi on välistä aivan ihana asia. F.M.Dostojevski – Kirjoituksia kellarista

Emäntä miettii, että ehkä taiteella ja elämällä on osittain sama rakenne. Siksi kai voimme ”sublimoida” , siirtää traumamme taiteeseen. Emme synny maailmaan oman tahtomme ohjaamana. Harva meistä myöskään kuolee (onneksi) oman tahtonsa ohjaamana. Synnymme ja kuolemme tahdostamme huolimatta. Suuri taide harvoin syntyy ihmisen tahdon ohjaamana. Ja mahtaako aito hetkessä kiinni oleva elämä syntyä oman tahdon ohjaamana? Elämällä ja taiteella on se yhteinen tekijä, että kun elämme elämäämme läsnäolevasti ja luomme taidetta virtaustilassa, ei meitä ohjaa meidän oma tahtomme, tai ainakaan egomme tahto. Sen sijaan meitä ohjaa intuitio. Olemme hypänneet egomme ulkopuolelle, länsnäolon tilaan, virtaan tai johdatukseen, joka kuljettaa meitä eteenpäin aina vain syvempiin vesiin. Päästämme irti omasta tahdostamme.


Saatamme huomata yllättäen sukeltavamme tiloihin, joissa kauneus voi paljastua kärsimyksestä ja hetki voi paljastua ikuisuudeksi. Buddhalaisin käsittein, elämä on ”koan”, mysteerio, jota emme ratkaise järjellämme. Se ratkeaa vain kun kärsivällisesti uskomme arvoituksen ratkeamiseen. Lakkaamme yrittämästä löytää ratkaisua arvoitukseen. Annamme asian olla. Mysteerion ratkeamiseen vaaditaan hiljentymistä, kärsivällisyyttä ja kestävyyttä, ja ymmärrys tulee, kun vain riittävän pitkään ihmettelemme ja annamme intuitiomme keskellä hämmennystä johtaa sieluamme. Hiljaisuus on psykologista tehokkuutta. Näin se on, hyvä elämä ja taiteellinen syvältä koskettava luomus maistuvat Emännän mielestä samalta: Niillä molemmilla on soljuva samankaltainen mysteerinen olemus.

David Aldridge (Health, Individual and Integrated Medicine) väittää, modernilta lääketieteeltä puuttuu näkökulma kuolemaan ympärillä oleviin ilmiöihin. Eräs tieteellinen näkökulma, jonka kuolemaan voi ottaa on Gregroy Batesonin mielen ekologia: Ihmisen keho, ja sen oireet, voi nähdä osana ihmisen sanatonta kommunikaatiota. Sairaudelle annettu merkitys ja terveys on henkilön itsensä luovaa aktiviteettia, joka syntyy henkilön sosiaalisissa suhteissa mm. suhteessa läheisiin ja parantajiin. Aldridge väittää, että terveys, kuten musiikki, esitetään, performoidaan. Terveys on siis eräänlainen performanssi, siinä missä musiikki esityskin, ja sen merkitys muotoutuu yliyksilöllisesti. Mukana tässä luovassa merkityksenannossa on keho, mieli ja henki.

Aldridge väittää, että kärsimme silloin, kun emme löydä merkitystä kokemuksellemme. Usein kroonisiin kuolemaan johtaviin sairauksiin liittyy oman arvokkuuden vähittäinen menettäminen, joka on esteettinen ihmisen olemassaoloon liittyvä ongelma. Elämän merkityksellisyyden ylläpitäminen on esteettinen projekti, johon biolääketiede ei kykene tarjoamaan vastauksia. Sen sijaan taiteet ja kaikki suuret uskonnot voivat antaa meille henkistä ja hengellistä ymmärrystä, joiden kautta kuoleva ja hänen omaisensa voivat joskus löytää kärsimykselle merkityksen.

Aldridege korostaa korostaa, että rakkaus on juuri se elementti, joka voi muutta kärsimyksen negatiivisesta merkityksestä positiiviseksi. Taiteista musiikki vaikuttaa olevan lähinnä Aldridgen sydäntä, ja hänen mielestään musiikki on kärsimyksestä nousevan muodonmuutoksen väliainetta. Musiikki voi olla se yliyksilöllinen ulottuvuus, joka yhdistää ihmiset toinen toisiinsa. Kun sanat eivät riitä, voi musiikki olla se taso, jossa eri ihmisten mieli vielä kohtaa. Kosketamme musiikissa toisiamme. On mielenkiintoista, että vaikka Emäntä ei ole mikään inthomioinen musiikin kuuntelija, äidin saattohoidossa kuunneltiin jatkuvasti musiikkia. Klassista musiikkia, iskelmiä ja virsiä. Ja välillä oltiin vain hiljaa tai luettiin Nallea ja Moppea, tarinaa Eino Leinosta ja L. Onervasta. Lukeminen tuntui Emännästä sydäntä repivältä, koska hän oli koko ajan piinaavan tietoinen siitä, ettei äidille tarjoittaisi tilaisuutta kuunnella tätä tarinaa loppuu saakka.

Esteettiset elämykset syntyvät aina vastakohtien välisessä leikissä: ilon ja surun, elämän ja kuoleman, valon ja varjon vuorovaikutuksessa. Kuoleman estetisointi merkitsee Siirtolan emännälle siitä, että kuolema kyetään, kaikesta siihen liittyvästä surusta ja ahdistuksesta huolimatta, jäsentämään kauniiksi osaksi kuolevan ja jäljelle jäävien ihmisten elämää. Emännän muistin mukaan Nietzsche on korostanut juuri sitä, että elämän arvo paljastuu tulkinnan kautta. Sekä kuoleva että hänen omaisensa saattavat pystyä jäsentämään tulkinnallaan tapahtuneen esteettiseksi, suunnattoman surulliseksi, mutta samalla myös kauniiksi kokemukseksi, jonka jälkeen kuolemasta on tehty jäljelle jäävän elämän palvelija. Emäntä huomasi, että hänen omassa esteettisessä kokemusmaailmassaan hän voi kokea kauneuden ja pohjattoman surun samanaikaisesti.

Tämä kuoleman estetisointi ei tieteenkään kaikilta onnistu, koska kuoleman tuottama epäoikeudenmukaisuudentunne, tuska, kipu ja ahdistus voivat lamauttaa kuoleman äärellä olijat. Kuolema ”kauniina esteettisenä tarinana” voi menetyksen kärsineille tuntua sillä hetkellä ja ehkä myöhemmin heidän tunteittensa mitätöinniltä. Jotkut kuolevat eivätkä hänen omaisensa suostu ajattelemaan kuolemaa edes saattohoitokodissa. Tähän heillä on oikeus. Mitä tällaisessa tilanteessa Emäntä ihmisenviranhaltijana sanoisi kuolevalle ja heidän läheisilleen? Emäntä ei sanoisi mitään. Hän vain yrittäisi hiljaisesti tukea ihmisenviranhaltijana niitä selviytymisstrategioita, joita kyseisillä ihmisillä sellaisessa tilanteessa on. Heille ei voi sanoa: ”Kuule, rakentakaa tästä kuolemasta nyt kaunis tarina!” Kuoleman lähellä joudumme hyväksymään elämän paradoksaalisuuden: Ei ole mitään yhtä oikea tapaa kuolla ja kärsiä. Jos kärsimyksestä kumpuaa jotain kaunista, se lähtee kärsijöistä itsestään eikä muista ihmisistä.

Hiljaisuus on osa estetiikka. Hiljaisuus tarjoaa ihmiselle tilan ja siksi mahdollisuuden nähdä kokemus uudessa valossa. Sanattomuus ja äänettömyys voi tarjota tilaa myötätuntoa, jossa kehomme ja läsnäolomme toimii rohkaisun välineenä.

Eräs ohje, mitä Emännän mielestä esteettinen lääketiede voi antaa terveydenhuollon ammattilaiselle kuoleman kohtaamisessa on, että lääketiede ei ole pelkkää tekniikkaa, vaan se on eheyttävää molemminpuolista hyväksyntää, empatiaa, kuuntelua. Se on rakkautta, jolle ei aina ole mahdollista antaa sanallista muotoa. Yhteenkuuluvuuden tunne rakkaudessa on eheyttävä kokemus. Myös amerikkalainen syöpälääkäri Rachel Naomi Remen (Kitchen Table Wiscom) korostaa, että kärsimys on kaikissa uskonnoissa tarjonnut mahdollisuuden ihmisen eheytymiseen. Hän väittää perustuen useamman kymmenen vuoden työskentelyyn syöpäpotilaiden kanssa, että kyseessä ei ole hänen mielestään pelkkä uskonnollinen totuus, vaan pikemminkin luonnon laki.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s