Kohti esteettistä ja integratiivista lääketiedettä nr. 17

Eikö kuoleman äärellä kaikki hyödy tarinallisista taidoista? Eheyttävän esteettisen kertomuksen luominen kun vaatii kykyä sekä ajatella ja tuntea. Narratiiviset kyvyt omaava ihminen osaa elää spontaanisti hetkessä tuntevana ihmisenä. Hänessä on lähde, jonka avulla hän kykenee muuntamaan sisäisen tunnekokemuksen tarinaksi, tanssiksi, lauluksi tai vaikkapa runoksi. Voi olla, että kuoleman hetkellä kipu on niin suuri, että muotoa kokemuselle ei löydy, mutta ehkä myöhemmin…

Emännän mielestä elämän voi ajatella olevan yhtä suurta näytelmää. Kuolemanäytelmän sisällä elämme spontaanisti tunteillamme. On lahja, jos näyttelijä kykenee heittäytymään näytelmän ulkopuoliseksi katsojaksi, tarkkailijaksi tai jos hän kykenee samaistumaan jonkun muun näytelmän näyttelijän rooliin. Jotkut pystyvät tähän heti, toiset myöhemmin, eräät eivät koskaan. Kun näyttelijä kykenee muokkaaman kokemaansa tarinaa leikkien uudestaan erilaisiksi muodoksi, voi hänestä kehittyä erinomaisen hyvä kuiskaaja.

Kun kuolevalla mieli vielä toimii, voi hänellä olla päämäärä elämälleen kuoleman väistämättömyydestä huolimatta. Markku T. Hyypän mukaan terveys on tasapainoa sen suhteen, minkä ihminen on asettanut päämääräkseen elämälleen. Kuoleva ihminen voi siis joskus olla täysin terve kuollessaan. Hän kykene viime metreille saakka tavoittelemaan omaa ainutkertaista päämääräänsä. Toki näin romanttisesti ei aina elämä kulje.

Emännän tämänhetkinen tavoite elämässä on sisäinen rauha. On tärkeää, että hän on ITSE asettanut tämän päämääränsä, eikä se ole kenenkään muun hänelle asettama. Emäntä epäilee, että eräs tavallinen ongelmamme elämässämme on, että tavoittelemme esimerkiksi aviopuolisomme tai sisäistetyn vanhempamme päämäärää elämässämme. Tällöin kannamme sisällämme ristiriitaa. Ristiriita ei saa meitä toimimaan eheästi, vaan joku osa itseämme saattaa sabotoida jatkuvasti päämäärämme saavuttamista. Sairaus voi olla eräs tekijä, joka vapauttaa meidät näkemään oman elämämme perimmäisen tarkoituksen.

Kun Emäntä sairasti syövän, tuli hän entistä tietoisemmaksi oman elämän päämäärästä. Jospa hän olisi niin onnekas, että saisi elää loppuun saakka harmoniassa oman elämänsä päämärään kanssa. Toki tämä ei tarkoita Emännän mielestä kenenkään kohdalla sitä, että ikinä ei olisi toivottomuuden hetkiä. Huusihan Kristuskin vielä ristillä: ”Jumalani, Jumalani miksi minut hylkäsit!” Emäntä ei usko, että sellaista ihmistä on olemassa, joka ei hetkittäin olisi toivoton, koska juuri vastakohtien voimalla ihminen pääsee eteenpäin elämässään. Me elämme kummallisessa illusorisessa maailmassa, jossa ainoa oikea kunnon eläminen on mielihyvässä elämistä.

Fjodor Dostojevskille kärsimys ei ollut pelkästään puhdistavaa, vaan se oli myös uutta luova voima. Ilman sitä maailma menettää luonnollisen luovuuteensa ja syvyyteensä. Kuolemasta Dostojevski kirjoittaa melkoisen vähän verrattuna esimerkiksi Leo Tolstoihin. Ihmisen kärsimyksestä Dostojevski kirjoitti sitäkin enemmän. Eräs silminnäkijä on aikoinaan kirjannut ylös erään keskustelun Fjodor Dostojevskin ja filosofi VladimirSolojovin välillä (Igor Volgin, Dostojevskin viimeinen vuosi).
Hän (Dostojevski) laittoi kätensä Solovjovin hartioille ja sanoi:
– Ah, Vladimir Sergejevits, olen huomannut miten hyvä ihminen sinä olet…
– Kiitos kohteliaisuudesta, Fjodor Mihailovits…
– Älä hätiköi kiitoksissasi, vastusti Dostojevski, en ole vielä sanonut kaikkea. Lisään edelliseen, että sinulle olisi tarpeen olla kolmisen vuotta pakkotyössä…
– Herran tähden” Miksi ihmeessä?

– Siksi, että et ole vielä tarpeeksi hyvä: mutta pakkotyön jälkeen olisit suurenmoinen ja puhdas kristitty.
Solovjov alkoi nauraa, päättää tarinan kirjoittaja tapahtuneen, eikä filosofi pannut vastaan. Hän oli pitänyt Dostojevskin sanoja ehkä vain leikkinä. Dostojevski vihjasi Solovjoville, että hienot filosofiset aivoitukset eivät olleet hyviä sinänsä, vaan olisivat merkittäviä vasta sitten, kun niitä vahvistaisi oma kärsimys ja raskas henkinen kokemus. Fjodor Dostojevski on itse elävä esimerkki siitä, kuinka kirjailija voi amentaa luovuutta omasta kärsimyksestään. Olisiko Dostojevski Dostojevski ilman kärsimystä, siinäpä kysymys?

Siirtolan Emäntä ei tietenkään ole sitä mieltä, että kaikille olisi onnekasta olla muutama vuosi vankilassa tai sairastua myeloomaan, puhumattakaan siitä, että olisipa hienoa luovuuden kannalta, että läheinen ihminen kuolee. Sen sijaan Emäntä uskoo, että oikeassa elämässä vain mystisissä paratiisikokemuksissamme voimme elämme täysin ilman kärsimystä. Jokaisen elämänkaareen kuuluu kärsimys erottamattomasti. Niin kauan kun on kärsimystä maailmassa, voi ihminen oppia antamaan sille jonkinlaisia taiteellisia, uskonnollisia tai tarinallisia muotoja. Juuri ne tuovat toivon ja symbolisen rikkauden elämäämme. Niillä kiinnitymme toinen toisiimme. Voimme kehittyä ihmisinä ja yhteisöinä kärsimyksestämme huolimatta. Lääkkeet oivat olla apuna syvimmissä ahdistustiloissamme, mutta on ihmiselämän mitätöintiä lääkitä kaikkea kärsimystä, koska juuri tällaiset kokemukset voivat olla symbolisen pääomamme rikastuttaja.

Emäntä on muuten lukenut paljon tutkimusmateriaalia siitä, millaisia kokemuksia ihmisillä on kuoleman rajalla. Seuraavassa eräs tyypillinen tarina (Virginian yliopiston kokoelmat/Irreducible Mind):

”Kelluin ulos kehostani, ja katselin itseäni itseni ulkopuolelta (lääkärit ja sairaanhoitajat työskentelivät hänen kehonsa kanssa). Minulla oli valkoinen asu päälläni. Lähdin liukumaan pitkin tunnelia, jossa oli karkeat seinämät, ja jonka päästä tuli sokeuttavaa kirkasta valoa. Suuntasin itseni kohti sitä. Kun pääsin tunnelin päähän, näin isoisäni kasvot, ja hän hymyili minulle. Hän sanoi jotakin tähän tapaan ”Tapaamisestamme on kulunut pitkä aika. Tervetuloa!” Hän kuoli vuonna 1948 ja olin hänen lempi lapsen lapsensa. Olimme hyvin läheisiä. Näin monia kasvoja seinillä, tunsin niistä monet, toisia en tuntenut, mutta he kaikki hymyilivät. Olin melkein tunnelin päässä, kun näin isoisoäitini, joka oli auttanut kasvatuksessani. Hän siis ilmestyi ja sanoi minulle: ”Mene takaisin, sinulla on lapsi, joka tarvitsee sinua. Voit tulla tänne joukkoomme myöhemmin. Yritin pistää hanttiin, mutta hän sanoi minulle yksinkertaisesti: ”Sinä menet nyt takaisin!”.

Tämän tapaisia rajatilakokemuksia on kerrottu eri kulttuureissa kautta aikojen (Irreduceble Mind/Kelly, Grayson, Kelly). Kaukaisimmilta ajoilta on Platonin Tasavalta kirjassa sotilas Erin rajatilakokemus, ja tämän kaltaisia kokemuksia on kirjattu yhä enemmän 1800-luvulta lähtien. Niitä on pantu monenlaisten ”läheltä piti” tilanteiden jälkeen.

Biolääketieteellä on ollut suuri tarve ”naturalisoida” nämä kokemukset, erilaisiksi ”aivojen fysiologisiksi tiloiksi”, on luotu erilaisia neurokemiallisia ja neuroanatomisia teorioita. Esimerkiksi syynä hallusinaatioihimme saattaa olla veremme noussut hiilidioksidipitoisuus, jonka saa aikaan kummallisia mielikuvia. Esteettiseltä ja eettiseltä näkökulmalta tämä on kovin kyseenalaista toimintaa, ainakin silloin, kun tällaisilla näkökulmilla halutaan dominoida tarinoita kulttuurissamme. Toki kokemuksillamme voi olla biologinen olemuksensa, mutta miksi varastaa niiltä myyttiset merkitykset, jotka ovat elämämme tarkoituksellisuuden tunteen lisääjiä?

Hetkittäin Emännästä tuntuu siltä, että valtayrityksissään luonnontiede haluaa viedä meiltä kaikki elämän myyttiset ja uskonnolliset merkitykset ja jopa elämämme tarkoituksen: Ikuisuuden taudista kärsivät tiedemiehet haluavat rationalisoida kaiken numeroilla hallittavaksi kemiaksi ja fysiikaksi. Luonnontieteestä ja sen papeista, ”asiantuntijoista”, yritetään tehdä uutta autoritaarista uskontoamme. Emäntä uskoo, että elämä erilaisissa myyttisissä todellisuuksissa voi olla huomattavasti onnellisempaa kuin elämä puhtaissa faktojen maailmoissa. Jos vain toinen täytyisi valita, Emäntä valitsisi sataa kertaa mieluummin myyttisen todellisuuden kuin reaalisen faktojen maailman. Numeroiden maailmassa hän on tuntenut itsensä aina juurettomaksi vieraaksi.

Tolstoin Ivan Iljits voi opettaa meitä, samoin useat niistä henkilöistä, jotka ovat selvinneet kuolemaa uhkaavasta sairaudestaan. Heidän viestinsä on, että voimme elää onnellista merkityksellistä elämää silloin kun onnistumme rakentamaan elämämme arvopohjalle, jota emme kuollessamme kadu. Jostain syystä kuoleman kasvot auttavat montaa ihmistä ja heidän läheistään elämään elämää, jossa haluamme suhteuttaa viisaasti itsemme arjessamme toisiin ihmisiin ja maailmaan. Me voimme joskus löytää kuoleman lisäksi vaikkapa vihastamme ja ahdistuksesta luovuuden voiman, jonka voimalla satamme elää jokapäiväistä elämäämme entistä tyytyväisempänä. Usein ahdistus ja paha olo kertoo tarinaa siitä, että se merkitysmaailma, jossa ihminen elää, ei vastaa hänen sisäistä todellisuuttaan. Kun tiedämme päiviemme olevan luetut, antaa se monelle ihmiselle sysäyksen sisäiselle eettiselle työlle. Ihminen haluaa käyttää annetun lisäajan uudella tavalla. Kuoleman kasvojen kohtaamisen jälkeen ihminen antaa toisenlaisen arvon jäljellä olevalle elämälleen.

Emäntä on siinä mielessä puhdas ”dostojevskiläinen” siinä mielessä, että hän ajattelee maailman uudelleenrakentamisen olevan mitä suurimmassa määrin ihmispersoonan itsensä uudelleen rakentamista. Yhteiskunnallisen uuden järjestyksen syntyminen tapahtuu kollektiivisena ihmisten sisäisenä vallankumouksena. Yhä useampi ihminen saavuttaa sisäisen eettisen ja ekologisen kehitysasteen, jossa he tajuavat kärsimyksen vähentämisen maailmassa olevan oman sisäisen maailman kanssa työskentelyä. Ihmiset yrittävät epätoivoisesti muuttaa ulkoista todellisuuttaan aineellisin symbolein. Ihminen joutuu tekemään omassa elämässään kohtuullisemman elämäntavan valinnat, mikäli hän mielii lapsilleen hyvän tulevaisuuden. Suurin poliittinen teko on oma elämäntapavalinta ja sisäinen vallankumous. Maailma ei muutu ensisijaisesti siten, että ”poliitikot tekevät jotakin”, vaan se tapahtuu siten, että itse alamme elämään elämäämme siten, että meillä on hyvä omatunto itsemme, lapsiemme (oikeastaan kaikkien maailman lapsien!) ja sisäisen elämämme kanssa.

Dostojevskin mukaan kukaan meistä ei saa elämää ilmaiseksi. Emme saa ”kokonaista pääomaa” mekaanista tietä. Ihmisen persoonallisuus ei koskaan ole täydellinen, se on prosessi, joka vaatii jatkuvaa henkistä työtä. Kenelläkään meistä ei ole ”esikoisoikeutta” elämään, vaan jokaisen meistä on ”muovauduttava ihmiseksi” omalla työllä ja tuskalla (Igor Volgin, Dostojevskin viimeinen vuosi).

Esteettinen rationaalisuus on siis Emännän mielestä tuiki toisenlaista rationaalisuuta kuin mitä luonnontieteellinen naturalisoiva tiede edustaa. Ihminen ei ole pelkkää biologiaa vaan hänessä itsessään on ilo,suru, koko maailma ja sen ilot sekä kärsimykset. Ihmisen kutistaminen luonnontieteeksi on Emännän mielestä oikeastaan tämän päivän barbarismia. Se kertoo hänen mielestään meidän materialistisista, tuhoista, hallinnan kulttuuristamme, kulttuurista, jossa luullaan ihanneihmisen olevan ”kone”, joka kykenee katsomaan ja hallitsemaan objektiivisesti todellisuutta. Piilomarkkinoiko luonnontiede materialistista elämäntapaa ja levittääkö se ”ikuisuuden tautia”?

Haluammeko ihan oikeasti pelkästään koneihmiskuvan ihanteeksemme? Emmekö saa katsoa maailmaa tunteittemme värittämien erilaisten silmälasien lävitse? Emmekö juuri monenlaisten erilaisten näkökulmien avulla voi rakentaa maailmasta kaleidoskoopin luoman kuvan kaltaista, ikuisen muutoksen tilassa olevaa, esteettistä kuvaa? Eikö esteettisyyden ja eettisyyden tulisi olla aina ennen tietoa? Eikö tämä inhimillisyytemme, näkökulmien rikkaus ja subjektiivinen luovuutemme tee elämästämme juuri elämän arvoista?

Vissiin jo aikaisemmin Emäntä on tuonut esille, että hän ei ole suinkaan dumppaamassa tiedettä roskakoriin, mutta hän haluaisi nähdä sen osana laajempaa inhimillistä tiedonmaantiedettä, jossa on muitakin tärkeitä tapoja tietää kuin pelkästään luonnontieteellinen. Emäntä luottaa nykyään enemmän ihmisenviranhaltioiden viisauteen kuin asiantuntijoiden viisauteen elämää koskevissa kysymyksissä. Emäntä on vankkumaton sisäisen vallankumouksen kannattaja. Hän uskoo, että sisäisyys ja tiedon integraatio omassa sydämessämme on ainut tie, jota kautta voimme löytää paremman ja ekologisemman maailman. Taide, tiede, tarinat, uskonnot nivoutuvat Emännän sisäisessä todellisuudessa oikeastaan kaikki yhteen ja samaan kauniisen kukkakimppuun.

Kun Emäntä lukee Schilleriä, Dantea tai Kierkegaardia, elää hän samalla Euroopan henkistä elämää uudelleen. Joku toinen rinnalla kulkija voi löytää uskomattoman määrän viisautta esimerkiksi pienistä arjen tarinoista. Emäntää joskus melkein suututtaa, kun hän törmää ihmisiin, jotka ovat löytäneet arjen viisaudesta paljon enemmän ja aikaisemmin suuria oivalluksia kuin hän yhä paisuvasta kirjastostaan. Silti Emäntä puolustaa kirjoja. Meillä on olemassa yliyksilöllinen historiallinen yhteinen ajatus- ja tunneviisaus, jonka voivat sukupolvet toisensa jälkeen löytää tarinoista,kirjallisuudesta, pyhistä kirjoista ja miksei myös musiikista, tanssista sekä kuvataiteesta. Voimme heittäytyä osaksi tätä ehtymätöntä luonnon muotojen virtausta, jolloin huomaamme kaikki olevamme globaalin maailman Ihmisiä isolla kirjaimella.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s