Siirtolan Emännän terveiset Sielunterveysseuralle, osa 1

Koska Siirtolan Emäntä on kiinnittänyt huomiota ehkä turhankin paljon yhteiskuntamme huonoihin puoliin, hän haluaa pohtia hieman sitä, mitä kaikkea hyvää on kulttuurissamme. Ensimmäiseksi hänen mieleensä tulee, että olemme ihmiskuntana saavuttaneet valtavan määrän tietoisuutta, jota yhdistämällä globaalin maailmankylän on mahdollista päästä, toinen toista tukien, vielä korkeimmille ymmärryksen tasoille. Yhä useampi ihminen on jo sen verran viisas, että kieltäytyy kutistamasta itseänsä vain tavaroita shoppailevaksi ”kuluttajaksi”. Emäntä on ollut huomaavinaan, että monet haluavat olla jälleen aktiivisia toinen toisensa huomioivia mielikuvitusrikkaita luovia sieluja. Vai onko tämä sittenkin vain toiveajattelua?

Kuten ehkä moni on huomannut, Emäntä on luonteeltaan melko lailla ” jungilainen”. Hän rakastaa Jungin myyttistä todellisuutta. Tarinoiden rikkaista symbolivarastoista voi ihmiseen siirtyä jatkuvasti uutta laajempaa elämän ymmärtämystä. Erityisesti eräs osa Emäntää, Anna, seuraa tämän omapäisen tiedemiehen jalanjälkiä. Viime aikoina Emäntää on kuitenkin alkanut kiinnostaa myös Alfred Adler. Ehkä siksi, että hän korostaa yhteisöllisyyden tärkeyttä. Jung ainoana suunnannäyttäjänä on Emännälle ehkä liian yksilökeskeinen.

Oletteko havainneet sen saman kuin Emäntä, sen nimittäin, että medioissa poliitikot ovat entistä pontevammin ruvenneet korostamaan yhteisöllisyyden merkitystä ihmisen hyvinvoinnille. Silti puheet jäävät Emännän mielestä toistaiseksi vielä liikaa puheiksi. Edelleen yltiöindividualistinen elämäntapa jyllää länsimaisessa kulttuurissa. Silti ehkä moni sisimmässään jo miettii lapsiensa tulevaisuutta ja siksi ehkä tuntee yhä selvemmin sielussaan, ettemme ole täällä rakentamassa itsellemme kultaisia linnoja, vaan olemme toteuttamassa täällä itseämme osana yhteisöämme ja miksei myös maailmansielua. Köyhän lapsen kuolema nälkään Afrikassa ja lintulajin sukupuuttoon kuoleminen ovat molemmat haavoja terveelle sielullemme. Alfred Adler on juuri hän, joka korostaa gemeinshaftsgefulia, tätä yhteisöllisyyden kokemustamme yksilön henkisen kasvun alustana. Hänen ajatuspolkuja seuraten politiikka on oikeastaan syväsosiologiaa ja syväpsykologiaa.

Terve ihminen on poliittinen toimija, kansalainen, eikä politiikasta, sosiaalisesta ja fyysisestä todellisuudesta irrotettu potilas, niin kuin monet 1900-luvun terapeuttiset suuntaukset ovat olettaneet. Jotta ihmisen sielu siis voi hyvin, joutuu hän ja häntä ympäröivät ihmiset ottamaan kantaa poliittisesti.

Adler muuten oivalsi saman kuin Emäntä, sielun monipersoonaisen, pluralistisen, luonteen. Kukaan ei siis meistä ole pelkästään minä, vaan jokainen meistä on suuri määrä minuuksia. Siirtolan Emännän minuus on ”me”, joiden luonteita ovat muokanneet sekä ympäröivä kulttuuri, sen ihmiset, henkilöhistoria koulutuksineen ja kirjoineen sekä tietysti myös hänen perimänsä. Siirtolan Emäntä on siis Katarina Suuren tapaan ”me Katarina”, ja tarkemmin ottaen, Anna ja hänen ystävänsä. Heidän, Siirtolan Emännän, siis Katarinan mielestä, 1900-luvun materialistisen maailmankatsomuksen ongelma oli, että se rajoitti tutkimuksensa, objektiiviseen ”kuolleeseen” todellisuuteen. Kaikki ympärillämme oli sille vain kuollutta, mutta rahan arvossa mitattavaa materiaa, jota se mielin määriin saa haaskata, manipuloida ja taloudellisesti hyödyntää uusliberalistisen ”järjen” individualistisilla ehdoilla.

Kulttuurissamme on onneksi nousemassa parhaillaan uusi tietoisuus, se ilmenee yhteisöllisyytenä; välittämisenä. Yhä useampi meistä on alkanut huomata marginaalisten ryhmien, feministien, seksuaalisten vähemmistöjen, muitten uskontojen edustajien, eri rotuisten ja perinteisten ihmisten kautta sen, että kulttuurinen ja luonnon monimuotoisuus on maapallon suurimpia rikkauksia. Iindividualistinen näkemys, jossa minän kasvu on vain omaan kipinään puhaltamista, alkaa olla tiensä päässä. Siinä sivussa on katoamassa myös länsimaitten materialismille rakentuva kolonialistisen kulttuurin sankaripotilas, jonka minuus on yksi ja oikea, ja jonka viat on täsmällisesti DMS -luokituksin määritelty. Tämä monoteistinen yksisilmäinen näkemys alkaa olla aikansa elänyt tai ainakin sen totuus on hyvin rajallinen. Sen sijaan yksilön minuus syntyy yhteisönsä kanssa vuorovaikutuksessa; minuus on monijakoinen ja muodostuu elävien ja jo kuolleitten sielujen ja henkien sisäistyksestä. Yksilön sielun haava voi olla yhteisöllisen patologian ilmenemismuoto. Terveessä yhteisössä ja fyysisessä ympäristössä, jossa myös marginaalissa olevista ihmisistä ja heidän ympäröivästä todellisuudesta välitetään, kirkastuu yhä useamman sielut. Hyvän jakaminen, aineellisen ja henkisen, tuottaa sielulle ja maailmansielulle enemmän iloa kuin itselle kasaaminen.

Emäntä ei usko, että tällä hetkellä yksikään puolueemme edustaisi tätä pluralistista näkemystä. Sen sijaan jokaisessa puolueessa ja ruohonjuuritason toimijoissa on jo ihmisiä, jotka ovat oivaltaneet oravanpyörämme, kuolleen, kaiken materiaksi muuttavan elämäntapamme mielettömyyden. He ovat uuden kulttuurisen arvomuutoksen siemeniä. Jopa taloustieteissä on noussut onneksemme uusia suuntauksia, kuten ”degrowth” ja ”mindful organization”, jotka korostavat voittojen maksimoinnin – rahan tuottaman onnen sijaan – antamisen ja syväekologisesti kestävien arvojen, työn ilon sekä terveitten uskomusten tärkeyttä.

Emäntä toivoo yhä useamman oivaltavan,että ihminen itse voi yhdistää itsessään sen, minkä maailma on meissä pirstonut. Kun meillä ei ole mitään enää jäljellä, vaikka eristyssellissä, on meillä kuitenkin minuutemme, ja sen monet äänet. Emäntä on siksi sitä mieltä, että ihmisen yksilöitymistä, minuuksien luomista ja itsetuntemusta, edistää monipuolinen lukeminen, taiteitten harrastus, meditaatio ja mietiskely. Niiden avulla voimme tiedostaa entistä paremmin sisäisen yhteisömme, monipersoonaisen minuutemme. Olemme pluralistisen minuuden siivin samalla siirtymässä pois kulttuurista, jossa päähuomiomme kiinnittyy yksilön ”patologioihin” ja ”ongelmiin”. Sen sijan kykenemme erottamaan kulttuurimme patologiat, mikä on jo seuraava askel yhteisölliseen laajempaan tietoisuuteen. Ihminen voi yksilönä kehittyä vain löytämällä sielunsa toisista ihmisistä; siis esimerkiksi harjoittamalla itselleen juuri sopivaa tapaa mietiskellä. Emäntä mietiskelee, muuten, näin kirjoittaen.

Emäntä epäilee vahavasti, että meditaatio on myös lääkettä endeemisesti levinneeseen kulttuuriseen sairauteemme; depressioon. Ihminen voi hankkia takaisin itselleen kunnioituksen itseänsä kohtaan, ja samalla itseohjautuvuutensa, kun hän tajuaa, että hänen paikkansa maailmassa toteutuu antamalla maailmansielulle uutta eettistä, esteettistä ja ekologista muotoa. Hänestä tulee samalla poliittinen toimija. Samalla onneksemme siirrymme pois manipulaation kulttuurista, siitä hulluudesta, jossa kaikki elementit – oma kehomme, luontokappaleet, toinen ihminen – olivat Descartesista lähteneen esineellistävän manipulaation kohteita. Muutoksen jälkeen saamme olla jälleen sieluja. Emäntä kuitenkin uskoo, että tämäkin ”maskuliinisen teknisen järjen kulttuuri” oli tärkeä vaihe ihmiskunnasta. Sen järki auttaa meitä nyt nousemaan kollektiivisesti uudelle tietoisuuden tasolle, jossa tietenkin myös sen faktoilla on paikkansa. Emäntä povaa, että sen narsistisen kylmän vallan aika alkaa kuitenkin pian olla ohi. Pluralistinen minuus, ihminen osana maailmansielua, Kosmosta, Rakkautta, voi palauttaa ihmiselle tekemiseen sisäsyntyisen ilon. Sielu saa olla jälleen sielu, joka punoo ihmiskunnan ja sen luontokappaleet toinen toisiinsa.

Ehkä koettaa piankin aika, jolloin ihmistä ole kutistettu pelkäksi yrityksen resurssiksi taikka biologiseksi massaksi, ja sen kemiaksi: Koneeksi, johon rikkinäisenä syötetään kemikaaleja ja jota monitoroidaan syke-, verenpaine- ym. mittauksilla ja jota ”asiantuntijat” yrittävät muokata sekä mahduttaa normikäyttäytyjiksi. Tämä uusi sielu ei ole Emännän mielestä nostalgista paluuta vanhaan, vaan se on monikultturisuuden ja -tieteellisyyden juhlaa, yhä useamman juhlijan muuntuessa oman elämänsä asiantuntijaksi.

Emännältä itseltään on muuten kuollut viimeisen kymmenen vuoden aikana kunnioitus yliopistoja kohtaan. Tämä on tapahtunut sen jälkeen, kun hän on saanut käsityksen, että niitä on lähdetty Suomessa ohjaamaan ensisijaisesti kaupallisin intressein. Silloin kun tieto on arvokasta vain silloin kun se on kaupallisesti hyödynnettävissä, olemme yksipuolisen materialistisen maailmankatsomuksen vankeja. Onneksi Emännällä on mahdollisuus itse valita, millaista tietoa hän kunnioittaa. Emäntä kunnioittaa tietoa, joka syntyy siitä, että maailmansielu toteutuu esteettisenä ja eettisenä uutena muotona. Siksi Emäntä toteuttaa itseään mieluimmin tietokirjailijana kuin tieteen autorisoimana tutkijana. On oikeastaan aika huvittavaa, että ennen pidettiin kriittistä ajattelua yhtenä tärkeimpänä tiedemiehen ominaisuutena. Tänä päivänä kuitenkin harva luonnontieteilijä kykenee oman tieteenfilosofiansa kritiikkiin, koska luonnontieteellinen väki on kasvatettu ottamaan sen viitekehys itsestään selvyytenä vastaan. Hienosti sanottuna me lääketieteilijät olemme liian usein oman viitekehyksemme indoktrinoimia.

Mainokset

6 kommenttia artikkeliin ”Siirtolan Emännän terveiset Sielunterveysseuralle, osa 1

  1. Hyvä kirjoitus, Kati-Emäntä. Suomi ja etenkin tämä ihana hiljainen itärajan pinta ovat mielestäni parhaita paikkoja maailmassa. Silti Suomen ilmapiirissä on jotakin huolestuttavan apeaa ja kylmää. Kuinka elämänilo olisi jokaisen hyvinvointimaan asukkaan perusoikeus? Tapammeko itse elämäniloa järjettömillä aikatauluilla?

  2. Niinpä. Kovat arvot ovat kuitenkin levinneet tännekin. Syrjäkylän Pekka juo, kun häneltä on viety entinen elämäntapa, eikä hän ole löytänyt tilalle mitään uutta merkityksellistä. Ehkä olemme luoneet itseään ruokkivan järjestelmän, joka hajoaa väkisin, kun ihmiset alkavat kunnioittamaan omaa itseään ja luontaista kehonsa rytmiä. Menestyksen mittana on ollut ihmistyyppi, joka on addiktiivisesti tehnyt töitä, keränyt mammoonaa ja samalla jatkuvasti loukannut omaa kehomieltään, seurauksena monella on stressioireita, verenpainetta, masennusta jne. Tämä puolestaan on mukavasti teettänyt terveydenhuollon ammattilaisille lisää töitä. Mielestäni järjestelmämme on rakentunut kestämättömille premissilleille.. Mutta kuinka hidastaa pyörää, ilman, että koko järjestelmä romahtaa? Hävijiä systeemissä ovat olleet sekä pyörässä olijat että sen ulkopuolelle jäävät.

  3. Ei kai tilanne ihan noin kaamea ole! Suomalaisten terveys lienee kuitenkin keskimäärin ottaen parempi kuin 70-luvulla, jolloin ystäväperheiden isät kuolivat sydäreihin jo viisikymppisinä.

    Minusta meillä ovat monet asiat todella hyvin. En jaa näkemystäsi siitä, että koko suomalaispopulaatio olisi ollut työaddikteja ja keskittynyt mammonan keruuseen – se lienee yläluokkaisten ihmisten elämäntapaa. Keskiluokka tupertaa onnellisena tai onnettomana perhe-elämässään, duunarit viis veisaavat filosofiasta. Ja tosin kuolevat hätkähdyttävän paljon nuorempana kuin taakoistaan tietoiset pitkälle koulutetut.

    Minua huolettaa eniten se, että emme ymmärrä olla onnellisia tässä paratiisissa mikä Suomi on. Toisaalta myös kaipaan suuresti kuusikymmentäluvun reippautta: työ on ilo. Nyt ei ehkä saisi edes sanoa rakastavansa kovaa työntekoa, ihannoivansa ahkeruutta ja työtä lähimmäisten hyväksi. Turvallisempaa on mieluummin valittaa, koska se on hyve, Suomessa.

    Mitäpä Leppäsen Makke olikaan nykäissyt Eckehart Tollelta fb-statukseen: ”Unhappiness is an ego-created mental-emotional disease that has reached epidemic proportions”.

  4. Olen samaa mieltä, että keski- ja yläluokka elävät paratiisiolosuhteissa Suomessa. Kuhmossa asunnot ovat kohtuu hintaisia, luonto lähellä ja meillä on kulttuuria. Monella meillä on mahdollisuus löytää täältä ”onnellisuus” halvemmalla kuin pääkaupunkiseudulta. Pullonkaulana on työpaikat. Minulle ainakin Kuhmo on paratiisi.

    Eikö ole kuitenkin niin, ettei meidän kannattaisi vaan tuudittautua omaan onnellisuuteemme, vaan kaikkien tulisi huolehtia, että myös muille mahdollistuu perustoimeentulo ja elämälle esteettisempi muoto? James Hillman väittää muuten, että alkuperäiskansat käyttivät enemmän aikaan elämän estetiikkaan (tarinointiin, itsensä maalaamiseen, musiikkiin, tanssiin) kuin tämän päivän ihminen.

    Keskiluokkaisella työnarkomannilla, joka yrittää pitää huolta perheen toimeentulosta isojen velkojen keskellä , ei ole juuri aikaa elämän estetiikkaan, ellei hänellä ole työ, jossa hän saa toteuttaa esteettisiä arvoja. Tulee mieleen montakin pienten lasten vanhempaa, jolla kaikki energia menee perustoimeentulon äärellä ja lisäksi työ on lakannut tuottamsta iloa. Edessä tällaisilla ihmisillä on stressisairaudet, masennus, verenpaine, syömishäiriöt, alkoholi… Ymmärrän hyvin, että työstä on kadonnut ilo, kun kaikkien työstä on tehty ”kustannustehokasta”. Kustannustehokkus on tullut työn estetiikan kustannuksella. Täydet almanakat ja ahneus loukkavat ihmisten luontaista rytmiä ja (ihmis)luontoa. Luulen, että olemme jo menneet kuitenkin pahimman vaiheen yli, ja ihmiset ovat alkaneet vaatimaan työhönsä taukoja, työhönsä estetiikkaa ja kaiken työn arvostusta.

    Kysyn siis, kenen kustannuksella meillä on mahdollisuus esteettiseen elämään? Eikö niin, että köyhien kustannuksella. Eikö tämä ole juuri yhteisöllisyyden tehtävä; mahdollistaa mahdollisimman monelle esteettisempi elämä. Tähän tulemme tarvitsemaan yläluokasta ja keskiluokasta ihmisiä, jotka ovat valmiita tinkimään omasta aineellisesta elämän laadusta, sen eteen, että myös kaikilla olisi mahdollisuus esteettisempään elämään. Emme voi hyvällä omalla tunnolla olla vain onnellisia.

    Ehkä tähän onnelisuutemme ymmärtämiseen kuuluisi myös se, että oivallamme köyhyysloukussa olevien syrjäytettyjen määrän. Elämän estetiikkaa on se, että yritämme yhdessä rakentaa mahdollisimman monelle ihmiselle kaunista tarinaa, emme pelkästään itsellemme. Natsit kuuntelivat Wagneria ja lukivat Nietzcheä, ja silti heidän elämästään puuttui estetiikka, koska heidän elämäntapansa tuki rumaa. Eettisyys ja estetiikka kulkevat käsikädessä.

  5. Viisaita kirjoitat. Ihmisen sielu halajaa kauneutta. Rikkaat Euroopan maat ovat rohmunneet köyhempien omaisuutta. Suomi on kuitenkin siinäkin sarjassa aika pulmunen.

    Suomessa segregaatio on jättänyt osan ihmisistä selviytymään isoista taakoista, liian vähin voimin. Mielestäni kiire johtaa ilottomuuteen. Toisaalta uskon siihen, että ihminen voi hyvin tehdessään työtä, ja tehdessään työtä nimenomaan toisten hyväksi. Kylmyys ja toisaalta myös ankeilu, kielteisyyden lietsominen ovat suomalaisten helmasyntejä. Kylmyydellä tarkoitan tätä aikaa, kun mummut ja papat mielletään kestävän kehityksen uhkakuviksi! Koska vanheneminen tuo kremppoja, joiden hoitaminen uhkaa pienenevien ikäluokkien jaettavaksi jäävää kakkua.

    Silti arvelen, että pohjoisessa Suomessa on ihmisestä aina välitetty. Talkoiltu, vahdittu naapurin savun nousemista. Kun olemme olleet lähtökohtaisesti tiukilla, hyvä on ymmärretty. Tosin en pätkääkään kaipaa ns vanhoja hyviä aikoja, koska puute ja kurjuus johtivat vääjäämättä julmuuteen.

    Uskon, että tarvitaan mummukommuuneja ja mummukommunardeja.

    Iloista Uutta Vuotta paratiisiin ja kiitos virkistävästä ajatustenvaihdosta (vai mahtoivatko nuo vaihtua, aeka jäökkä se alakaa jo olla tämän ikkäesen aatos)

  6. Just samaa mieltä, kiire on ongelmamme. Ihminen tarvitsee hiljaisuutta ja pysähtymistä, jotta hän pystyy herkistämään itsensä oman ja maailman sielun kuuntelemiselle, mikä tukee esteettistä elämää. Jäykkää kommunikaatio Sinulla? Tuskin vaan… :D!

    Voimia sinulle uudelle vuodelle arvokkaaseen työhösi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s