Muutama ajatus neroudesta ja luovuudesta

Nerosta fyysikosta, Albert Einsteinista, kiertää jos jonkinlaisia lähteettömiä sitaatteja internetissä. Niiden perusteella näyttää siltä, että tämä viisas mies arvosti enemmän mielikuvitusta kuin faktatietoa. Useamman lähteellisenkin lainauksen löysin Michelle ja Robert Root-Bernsteinin mielenkiintoisesta  Psychology Today- lehden arikkelista (2010) .

”Suuret tiedemiehet ovat myös taitelijoita, ” sanoi tämä nero. Kaikkia Albert Einsteinista kirjoittettuja tarinoita yhdistää Root-Bernsteinien mukaan se, että hän näki mielikuvituksen, intuition ja inspiraation luovan tiedemiehen tärkeimpinä ominaisuuksina. Uutta keksiäkseen tiedemies tarvitsee enemmän mielikuvitusta kuin tietoa. Calapricen kirjassa (2000) Albert Einstein sanoo: ”Kun tarkastelen omaa ajatteluani ja kehittämiäni menetelmiä, olen tullut siihen lopputulokseen, että minulle mielikuvitus on ollut tärkeämpää kuin mikään absoluuttinen tieto. Kaikki suuret saavutukset tieteestä lähtevät liikkeelle intuitiosta… Välillä tiedän, että olen oikeassa, vaikken tiedä syytä, miksi näin on.

Mielikuvitus näyttää olevan tärkeämpää kuin tieto, silloin kun kysymyksessä on luova ongelmanratkaisu. Prosessi ei kuitenkaan jää aina onneksi pelkästään mielikuvituksen tuottamaksi fantasiaratkaisuksi, vaan meidän on kasvaaksemme tiedemieheksi vielä onnistuttava kääntämään oivalluksemme tieteen loogiseksi kieleksi.

Taitaa olla niin, että taiteellinen nero kykenee antamaan inspiraatiolleen esteettiseen, koskettavan mielikuivituksellisen muodon, sellaisen, joka koskettaa intuitiivisesti myös toista ulkopuolista kokijaa. Tieteellinen nero kykenee antamaan intuitiivisille ajatuksilleen tieteellisen, täsmällisen loogisen numeerisen tai kielellisen muodon. Nero tavallinen ihminen kykenee puolestaan elämään mielikuvituksena oivallukset yhteisönsä, muiden luontokappaleiden ja oman itsensä kannalta hyväksi, arkiseksi, onnelliseksi elämäksi. Siksi arjen nerolle pienikin voi olla suurta ja vähän paljon.

Root-Bernsteinen (2010) mukaan Albert Einstein esitti oman intuitiivisen työskentelynsä fysiikan kongressissa Kiotossa vuonna 1922. Hän kertoi käyttävänsä mielikuvia, tunteita ja jopa musiikkia ongelmanratkaisuissa. Vasta myöhemmin hän sanoitti oivalluksensa sanoiksi. Einsteinille oli selvää, että luova ajattelu tapahtui mielikuvituksen ja sen symboliikan kautta: suuri osa prosessointia tapahtuu tiedostamattomien mielen elementtien avulla. Hän kertoi itseasiassa käyttävänsä aika vähän aikaa mielikuviensa sanoittamiseen. Hän työskenteli enemmän ilman sanoja, mielikuvien parissa, yhdistelemällä erilaisia fantasioita toinen  toisiinsa. Tästä tulee tietysti itselleni mieleeni aktiivinen mielikuvitus. Luovat ongelmanratkaisutaidot eivät kehity vain loogisen ajattelun kautta vaan nimenomaisesti heittäytymällä mielikuvituksen pyörteisiin.

Henkilökohtaisesti ajattelen, että me ihmiset olemme eri aistipainotteisia. Itse työstän omaa mielikuvitustani ja minätilojani Sisäisessä teatterissani sekä mielikuvin, mutta myös sisäisen puheen kautta. Tämä sisäinen puhe ei kuitenkaan ole logiikan kieltä, vaan satujen, tarinoiden ja myyttien kieltä. Joku puolestaan voi löytää omalle sisäiselle kokemukselleen musiikillisen tai liikkeellisen muodon, ja kokemuksen ”järkevä” sanoittaminen tapahtuu ehkä sitten joskus myöhemmin. Joskus onnelliseen elämään sanoitusta ei tarvita. Kokemus integroituu sanattomasti, jonka jälkeen tietoisuus organisoituu uudella tavalla. Tämän jälkeen maailma näyttäytyy vain erilaiselta. Jotakin on liikahtanut syvällä sisällämme.

Wikisitaateista löytyy tarina, jossa äiti kysyy Albert Einsteinilta ohjeita pienen poikansa kasvatukseen, jotta hänestäkin tulisi isona merkittävä tiedemies. Einsteinin kerrotaan vastanneen hänelle tähän tapaan: Jos haluat lapsestasi älykkään, lue hänelle satuja. Jos haluat hänestä vielä enemmän älykkään, lue hänelle vielä lisää satuja.

Uskon, että koskaan ei ole liian myöhäistä ruokkia itseä saduilla ja tarinoilla. Mikä parasta, elämme onneksi parhaillaan mielikuvituksen ja luovuuden noususuhdannetta! Taide voi tuottaa estetiikan lisäksi oivallusta. Voimme käyttää omaa tiedostamatonta mieltämme siten, ettemme etsi sieltä ongelmien lähteitä, vaan löydämme sieltä rakentavia uusia ratkaisuja.

Mainokset

2 kommenttia artikkeliin ”Muutama ajatus neroudesta ja luovuudesta

  1. Opiskelen Helsingin Psykoterapiainstituutissa ratkaisukeskeiseksi työnohjaajaksi
    ja työstän sinne nyt lopputyötäni joka kulkee tällä hetkellä työnimellä;

    MIHIN KATOSIVAT SUURET TAITEILIJAT ?
    TAPETTIINKO NEROUS SUKUPUUTTOON ?

    sodan tunnetraumaperintö taiteilijaidentiteetin kehityksen estäjänä
    ja ratkaisukeskeisen työnohjauksen mahdollisuudet sukupolvien ketjun pysäyttäjänä

    ”Kovimman työn takana on kuitenkin se, että hyväksyy itsensä taiteilijana”
    – Kristian Smeds-

    Käsittelen lopputyössäni 2010-luvulla toimivien ammattitaiteilijoiden keskuudessa vallitsevia sanomattomia sääntöä ja opittuja introjektioita – uskomuksia joiden mukaan eletään, koska niin on tehty aina – pohtimatta ja käsittämättä kuitenkaan sitä, miten nämä ulkopuolelta ihmiseen istutetut asiat vaikuttavat taiteilijaidentiteetin kehitykseen vahingollisesti ja lopulta jopa pysäyttäen sen kehityksen kokonaan.

    Salaisuuden verho ja riittävä toisto – enempää ei ihminen uskomustensa luomiseksi enää tarvitse ja näin taas uusi taiteilijanalku on saatu kantamaan herkässä sielussaan asioita, jotka ovat sille kuin kasa vääriä paloja, jotka on väkisin tungettu palapeliin – ihan vaan jotta saadaan se valmiiksi. Naamioitumisen mestareina nuo introjektioina itseemme imetyt kukkupuheet kätkeytyvät muka heikkoina kohtina sielumme arpiin ja koloihin, joihin taiteilijat puolestaan tuntuvat uskovansa voida jättää ne vihdoinkin hiljaa ja rauhassa ”parantumaan”.

    Väitän kyseisen ilmiön olevan pohjimmainen syy siihen, ettei ns. suuria taiteilijoita – Salvador Daleja, Pablo Picassoja, Anton Tšehoveita, Konstantin Stanislavskeja, Amadeus Mozarteja, jne. – tunnu nykyaika yksinkertaisesti enää edes syntyvän. Faktuaalisesti ajatellen olen kuitenkin täysin varma siitä, että kyllä niitä taiteilijoita on pakko edelleen syntyä ihan samaa vuositahtia kuin aina ennenkin, jokin nyt vain estää heitä nousemasta siihen huippuunsa, johon helle kaikki edellytykset on maailman puolesta annettiin.

    Onko se sitten yhteiskuntamme taakaksi suodusta sotiemme traumaperinnöstä johtuvaa, että oman taiteilijuutensa hyväksymisen sijaan hyvin suuressa osassa nykytaiteilijoitamme tuntuu toteutuvan jatkuva voimakas pyrkimys ns. ”normaaliin elämään”, jossa työtä pitäisi pystyä tekemään samoilla aikatauluin ja perheen / suvun / jne. odotusten täyttämisin, kuin mihin ”Kelassa työskentelevä Kerttukin” pystyy? > ”Pitäisi mennä ns. oikeisiin töihin” on sanonta jota kuulen taiteilijoiden suusta – heidän ulkoisesta menestyksestään riippumatta (ja huolimatta) – aivan liian usein.

    Sen sijaan, että sanottaisiin suoraan ääneen; ”MINÄ OLEN TAITEILIJA!” – käyttävät taiteilijat tästä ammatinkuvansa perusytimestä puhuttaessa ennemminkin sellaisia käsitteitä ja määritelmiä kuin; ”käsityöläinen” , ”toiminnallisten menetelmien asiantuntija”, ”välittäjä”, ”luovan työn tekijä”, jne – jotka kaikki todellisuudessa ovat ennen kaikkea vain omiaan hämmentämään sitä perustehtävää, joka taiteilijalle suoritettavakseen annettiin.

    Taiteilijuuskysymystä välttelevälle taiteilijalle ei avaudu mahdollisuutta löytää omaa taiteilijaidentiteettiään, eli sitä taiteilijuutensa tarkoitusta, jota varten tuo taiteen tekemisen lahja hänelle annettiin. Taiteilijuus on tehtävä, joka suoritetaan maailmamme hyväksi – toisten ihmisten hyväksi. Täten PELKKÄ näytteleminen / PELKKÄ soittaminen / PELKKÄ maalaaminen – eli PELKKÄ taiteenalueensa konkretian toisintaminen ei koskaan anna – eikä sillä ole edes mahdollisuuksia antaa – taiteilijalle sitä tyydytystä, jota hän alalle ryhtyessään lähti aikanaan tavoittelemaan. Joku viisas sanoi joskus, kuinka ”jokainen taideteos sisältää tarjouksen uudeksi yhteiskuntamalliksi” ja mikäli asia käsitetään näin, voidaan silloin hyvin perustein puhua taiteilijuuden yhteydessä myös missiosta – tai kuten joku toinen viisas lausuja asian on hyvin tiivistänyt, niin: ”taiteilijan tehtävä on viedä maailmaa eteenpäin”.

    Hyvin nopealla googlaamisella on selvitettävissä millä missiolla kukin historiamme suurtaiteilijoista on ollut. Ja mikä minun lopputyöni kannalta on merkittävää, on se yhteinen tekijä, että tämä missio todellakin heiltä kaikilta löytyy! Toinen yhteinen tekijä näiden suurten taiteilijanerojen elämänkerroissa on se, että he kaikki ovat kohdanneet toisiaan; jotkut seilasivat ympäri Eurooppaa tapaamassa muita taiteilijoita, toiset majoittivat heitä kodeissaan – yhtä lailla, heillä oli tilaisuuksia jakaa taiteilijuuttaan ja sen peruskysymyksiä toisten taiteilijoiden kanssa.

    Väitän, että oman missionsa löytämisen lisäksi, toisten taiteilijoiden tapaaminen ja heidän kanssaan käydyt keskustelut ovat merkittävä tekijä oman taiteilijaidentiteetin hyväksymisessä, joka onkin siitä syntyen suoraan rinnastettavissa myös taiteilijan saavuttamaan menestykseen. Jo ihan lyhykäinenkin historiantutkimus näyttää osoittavan suoran korrelaatiokertoimen taiteilijaidentiteetin (=taiteilijan mission) voimakkuuden ja taiteilijan luoman taiteen menestymisen välille.

    Edes taiteen luomistyöhön tarkoitettavien apurahamahdollisuuksien laajuus – joita kaikesta huolimatta nykyään todistettavasti on enemmän, kuin monien suurien taiteilijoiden aikana koskaan edes yhteenlaskettuna oli käytettävissä – ei osoita niin suurta yhtäläisyysmerkkiä taideteosten menestymiselle, kuin mitä eri taiteenalojen kentillä toimivien taiteilijoiden keskinäinen verkostoituminen ja taiteilijan oman missionsa hyväksyminen tuntuvat lopputuloksena toteen näyttävän.

    Mikään näistä mahdollisuuksista ei ole suurten taiteilijoiden ajasta nykyaikaan verrattuna muuttunut – päinvastoin; sosiaalinen media on tuonut koko maailman koettavaksi kotoa käsin, tietokoneen päätteeltä, joten verkostoitumisen luulisi olevan jopa entistä helpompaa.

    Miksi taiteilijuudesta kuitenkin vielä vaietaan? Ja miten tässä kohtaa työnohjaus voisi astua kentälle näiden hiljaisten taiteilijoiden avuksi? Miten voimme luoda kenttää, jossa taiteilijayhteisöjä useissa tapauksissa vaivaava huono työilmapiiri voitaisiin kääntää taiteilijuutta tukevaksi maaperäksi, jossa Picassojen, Mozartien ja Stanislavskien olisi taas mahdollista syntyä? Sen selvittäminen on minun lopputyöni missio.

    On meidän kaikkien taiteilijoiden yhteisellä vastuulla luoda nyky-yhteiskuntaamme sellaiset resurssit jotka mahdollistavat taiteelle ylipäätään taas tilaisuuden päästä toteuttamaan tarkoituksensa yhteiskunnallisena vaikuttajana ja maailmaamme eteenpäin kuljettavana muutosvoimana. Meidän taiteilijoiden on helpompi hengittää, kun tiedämme ettemme ole yksin – emme taiteilijoina, emmekä niin ikään maailmamme muuttajinakaan.

    Tällöin kaikki se energia – joka meiltä ennen kului ylläpitämään sitä syyllisyyttä ja ahdistusta, jonka taiteilijuuden kirous on meissä ja meille saanut aikaan, kuten myös huonommuuden tunnettamme siitä, että ylipäätään satuimme syntymään tähän maailmaan taiteilijoina – vapautuukin lopulta käytettäväksi taiteemme luomiseen, eli juuri siihen työhön johon kaikki energia oli meissä alun perin käytettäväksi tarkoitettukin. Ja vasta silloin meistä voi todellakin tulla sitä, mitä varten taiteilijuutemme lahja meille annettiin ja millaiseksi se meidän kauttamme maailmalle tarkoitettiin > juuri nyt, tässä maailman ajassa – vuodesta 2012 ikuisuuteen.

    Helena Pavloff,
    näyttelijäntyön kouluttaja ja notka-metodin kehittäjä
    teatteri-ilmaisun ohjaaja (amk), nuorisotyöntekijä, sekä
    ratkaisukeskeisen työnohjauksen ja ammatillisen opettajakoulutuksen opiskelija

    psykkis@hotmail.com
    http://www.facebook.com/psykkis

  2. Kirjoitat: ”Salaisuuden verho ja riittävä toisto – enempää ei ihminen uskomustensa luomiseksi enää tarvitse ja näin taas uusi taiteilijanalku on saatu kantamaan herkässä sielussaan asioita, jotka ovat sille kuin kasa vääriä paloja, jotka on väkisin tungettu palapeliin – ihan vaan jotta saadaan se valmiiksi. Naamioitumisen mestareina nuo introjektioina itseemme imetyt kukkupuheet kätkeytyvät muka heikkoina kohtina sielumme arpiin ja koloihin, joihin taiteilijat puolestaan tuntuvat uskovansa voida jättää ne vihdoinkin hiljaa ja rauhassa ”parantumaan”.”

    Tämä kolahti. En itse oli miettinyt ihmisen minätiloja ja niiden tarjoamaa mahdollisuutta luovuuteen niinkään taiteilijan näkökulmasta vaan tavallisen ihmisen näkökulmasta. Mutta sama pätee heihin. Meihin moniin on tungettu vääriä palapelin paloja kotona ja koulussa. Luultavasti asia on taiteilijoiden kohdalla juuri niin kuin kirjoitat. Uskon että ongelma koskee myös tavallisia pulliaisia, sillä uskon että jokaisessa meissä asuu luovuus, pieni taiteilija, mutta kaiken kattava rakenteelinen ”järkevyys”, yhden oikeanlaisen egon malli ahtaa meitä kaikkia samaan järjen kylmään numeeriseen, hallinnan, karsinaan.

    Elämä voi tässä karsinassa olla ”järkevää”, mutta useinmiten ahdistavaa ja tarkoituksetonta. Itse tunsin vapauden huimausta, kun tajusin, että tiede on vain yksi ihmisen luovuuden muoto, eikä luovuus yksi tieteelle alisteinen toiminta. Oma psyykkinen hyvinvointini lisääntyi huomattavasti kun vapautin itseni luovuuteen. Itselleni suurta oivallusta on tuottanut Dostojevskin Kellariloukon ihmisiä (muistanko nimen oikein?). Logaritmit kannattaa potkaista välillä helvettiin, sillä oikeaa elämää ei ohjaa järki vaan ihmisen tyhmä tahto.

    Tämän päivän kulttuurissa mielestäni hyvää tarkoittavat instituutiot ovat tukahduttaneet valitettavasti terapeuttienkin ja samalla heidän asiakkaittensa luovuutta. Ihmisen luovuus ja luovien ongelmanratkaisutaitojen tukeminen ovat prosesseja, jotka eivät mahdu tieteellisiin tiukkoihin raameihin. Onnellinen elämä on enneminkin mielestäni taiteellinen projekti kuin prosessi, jota määrällinen tutkimus suosituksineen ohjaa. Mielestäni nykykulttuurissamme hoidolliset instituutiot ovat tietämättään osa kulttuurista sairauttamme, jossa liian moni kokee elämänsä tarkoituksen olevan hukassa. Ja varmaankin samat mekanismit tuhoavat taiteilijoita?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s