Aikuiset on tehty sadasta ja taas sadasta

leikkiikö joku muodoilla

Itsetuntemus on omien sisäisten hahmojen ja mielikuvien kääntämistä muodoiksi. Sisäisen teatterin minätilat ovat eräs terapeuttinen väline, joilla voimme avata sisäisiä kieliämme, sillä siellä on satoja ja taas satoja todellisuuksia.

Sisäisiä todellisuuksiamme emme opi ilmaisemaan pelkästään järjen avulla. Sen sijaan voimme päästä niihin kiinni erilaisin luovin meditatiivisin harjoituksiksi. Musiikki, erilaiset keholliset harjoitukset kuten jooga ja terapeuttinen tanssi, maalaukset tai luova kirjoittaminen minätiloilla ovat metaforilla leikkiviä toimintoja, jotka voivat nostaa meidät uuteen itseymmärrykseen. Tunteemme saavat uuden (syn)esteettisen muodon vertauskuvin.

Kun olemme hyväksyvästi ja leikillisesti läsnä itsessämme oleville sadoille ja taas sadoille muodoille, vapaudumme automaattisista ajatuksistamme ja pääsemme kiinni olemiseemme. Kehon psykosomaattiset vaivat ilmaisevat syvimpiä tuntojamme, nekin ovat vertauskuvia, joita avaamalla pääsemme kiinni itsessämme olevaan viisauteen. Minulle syöpä ei ollut vain sairaus, vaan se oli vertauskuva, joka minun oli avattava, päästäkseni lähemmäksi omaa olemistani.

Lapsihan on tehty sadasta ja taas sadasta. Lapsella on vielä kosketus mielikuvitukseen ja tunteisiin. He hallitsevat vertauskuvilla työskentelyn, koska he suorastaan elävät saduissa ja tarinoissa (aikoinaan meille opetettiin, että lapset ovat aina itsehypnoottisessa tilassa). Me aikuiset tapamme lapsen värikkään, vivahteikkaan ja leikkivän, monipuolisen tavan ajatella. Opetamme hänelle konkreettiseen, kuolleen tavan hahmottaa maailmaa. Seuraavassa Loris Malaguzzin runo, jonka olen aikaisemminkin julkaissut, mutta se on niin hyvä, että se ansaitsee blogissani uuden esiintulon.

Lapsella on sata kieltä
Lapsi
on tehty sadasta.
Lapsella on
sata kieltä
sata kättä
sata ajatusta
sata tapaa pohtia
leikkiä ja puhua
sata aina sata
tapaa kuunnella
ihastella rakastaa
sata iloa
laulaa ja ymmärtää
sata maailmaa
valloittaa
sata maailmaa
tutkia
sata maailmaa
uneksia.
Lapsella on
sata kieltä
(ja taas sata sata sata)
mutta häneltä ryöstetään niistä yhdeksänkymmentäyhdeksän.
Koulu ja kulttuuri
erottavat lapsen pään muusta kehosta.
Lapselle sanotaan:
ajattele ilman käsiä
toimi ilman päätä
kuuntele, äläkä puhu
ymmärrä ilman iloa
rakasta ja ihmettele
vain pääsiäisenä ja jouluna.
Lapselle kerrotaan:
löydä jo valmis maailma
ja sadasta
häneltä ryöstetään yhdeksänkymmentäyhdeksän.
Lapselle kerrotaan:
työ ja leikki
todellisuus ja mielikuvitus
tiede ja kuvittelu
taivas ja maa
järki ja tunne
ovat asioita
jotka eivät kuulu yhteen.
Niin lapselle kerrotaan
ettei sataa ole.
Mutta lapsi sanoo:
En usko. Sata on.(Loris Malaguzzin runon suomentanut Liisa Puurula)

Vertaus (simile) ja vertauskuva (metaphor) eroavat tarkkaan ottaen toisistaan. Jälkimmäinen on intitutiivista, runnollista kieltä, joka avaa jotakin meissä synestettisellä tavalla, jota emme yleensä pysty loogisesti selittämään. Metaforilla työskentely uhmaa järkeämme. Vertauskuvat ovat taikalamppuja, joiden sytytyksen jälkeen näemme maailman uudella tavalla. Vertauksien viesti on helmpommin tulkittava.

Länsimaista kulttuuria on vaivannut yksipuolinen asioiden looginen analyysi, jossa kaikki pyritään luokittelemaan ja muuttamaan rahalliseksi arvoksi. Asiat selitetään luutuneilla käsitteillä. Tämä tapa käyttää kieltä on tuottanut paljon hyvää, mutta se on leikannut meidät irti tunteistamme ja olemistamme. Verta ja lihaa oleva elämä ei ole tieteellinen projekti.

Itsetuntemus on metaforilla työskentelyä. Sisäisen teatterin minätilat ovat metaforien kuljettajia, jotka tunnemme ja näemme omina osinamme. Kokemukseni sanoo, että niiden kanssa työskennellen alamme näkemään uudestaan asioita, jotka ovat olleet niin lähellä itseämme, että olemme lakanneet niitä näkemästä. Opimme jälleen leikkimään, jolloin näemme elämämme tarkemmin. Kaikkein syvällisempien oivallusten ongelma on, että joko ne ovat liian lähellä tai kaukana. Luovassa kirjoittamisen tilassa leikkien tarinoilla, runoilla, saduilla ja unilla, pystymme ilmaisemaan metaforin sen, jota kuolleella luutuneella faktojen kielellämme emme kykene tavoittamaan. Löydämme itsellemme objektiivin, jolla tarkentamalla näemme sekä kauas että lähelle. Kykenemme leikkien itse integroimaan itsemme.

Harva tulee ajatelleeksi, että psykoterapiakin on oikeastaan metaforilla työskentelyä. Terapeutti on vuorovaikutuksessa asiakkaansa kanssa, koska hän raukka on jäänyt metaforansa vangiksi. (Ei sen puoleen, joskus terapeuttikin on oman terapeuttisen metaforansa vanki…) Asiakkaan ongelmatarina ja sen vertauskuvat eivät tue ja kanna riittävästi hänen elämäänsä. Ihminen ei kykenen löytämään mielekkyyttä elämälleen, koska elämänsä tarina ei enää istu tukevasti vanhassa metaforassa. Ihmisen elämän tarina, eepos, on jumissa, sillä vanha hallitseva minätila ei kykene jäsentämään enää hänen elämäänsä mielekkääksi kokonaisuudeksi. Vanha vaate puristaa. Oikeastaan asiakas usein jo itsekin näkee, mistä vaate puristaa, hän tarvitsee vain jonkun joka osoittaa ahtaan kohdan ja tarjoaa vaikkapa uudet housut. Parhaimmillaan terapeutin asiakas löytää prosessissa itselleen vahvan mutatiivisen metaforan, jonka jälkeen hän ei ole enää entisensä. Tällöin Sisäisen teatterin metaforin, uusi minätila, uudella todellisuuskuvalla, astuu näyttämölle.

Tästä on hyvä jatkaa sitten vielä uskontojen metaforiin. Niiden symbolit ja metaforat edustavat vuosituhansia vanhoja perinteitä, joiden avulla lukemattomat ihmiset ovat käyneet läpi syvällisiä elämänmuutoksia. Uskonnot ovat kyllästettyjä metaforin, ja siksi niillä voi olla valtavia mutatiivisia voimia! Valitettavasti uskontojenkin luutuneet tulkinnat, nk. uskovaisten yksipuoliset tulkinnat, ovat syöneet suuren osan niiden muodonmuutoksellisesta voimasta. Siksi uskonnot ovat kuljettaneet monia ihmisiä myös tietoisuuden vankiloihin ja kaventaneet heidän kykyänsä tavoittaa puhdas oleminensa. Syvällisin oivallus syntyy, kun ryhdymme mietiskelemään, leikkimään, Luojan luomilla metaforisilla muodoilla.

Jotta metafora toimii, täytyy sen rajojen olla avoimia leikille.Vasta silloin kun luova mielikuvituksemme monipuolisena ja vapaana tekee yhteistoimintaa mutatiivisten metaforiemme kanssa, pystymme löytämään uusia ihmeellisiä asioita rajattomasta tiedostamattomasta mielen osastamme. Jäykkärajaiset metaforat kuljettavat meitä kalteroituihin selleihin. Avoimet vertauskuvalliset, leikkivät tietoisuuden muodot, voivat kuljettaa kipeistäkin asioista kärsineen ihmisen paratiisiin.

Luonnontieteiden, uskontojen ja taiteiden eritytyminen on ollut tärkeä vaihe ihmistietoisuuden evoluutiossa. Olemme siirtymässä parhaillaan ihmiskunnan historiassa uuteen kehitysvaiheeseen, jossa integroimme ne osaksi toisiaan. Pirstoutuneessa todellisuudessa elävä ihminen ei voi hyvin. Hän on vieraantunut olemisestaan. Voimme aikuisen viisaudella palata lapsen maailmaan, josta löytyy olemisemme avaimet.

Myös aikuinen voi olla tehty sadasta, ja taas sadasta… Jokaisessa meissä on tilaa tuhansille muodoille. Minätilat ovat siinä mielessä mielenkiintoisia psykologisia metaforia, että niiden avulla on mahdollista tavoittaa oman tietoisuutemme loppumattomat hahmot ja muodot tietoisuutemme leikin kohteeksi, oman integraatioprosessimme välineiksi.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s