Pönöttäjät – mielikuvituksemme kieltäjät

Minulla oli joitakin vuosia sitten voimakas petytyksi tulemisen tunne sisälläni.  Koko koulutusjärjestelmämme, se,  jossa minut muovattiin minuksi, mukaan lukien yliopisto, oli mielestäni opettanut minulle todellisuutta raiskaavaa, rajoittuneen yksipuolista kuvaa maailmasta. Päädyin näinä heräämiseni vuosina siihen, että tämä todellisuuden kutistaminen yhdeksi logaritmien ja keskiarvojen metaforaksi oli ollut yksi keskeinen selitys sille, miksi voin henkisesti vuosikausia pahoin. Tunsin itseni hetkittäin jopa aivopesun uhriksi. Mietin, että ehkä juuri tämä todellisuuden vääristäminen oli ollut keskeinen selittävä tekijä nuoruuteni bulimialle ja addiktiiviselle käyttäytymiselle.

On mukava huomata, että muutkin havaitsevat sen harhan (viimeksi Hesarissa Paavo Järvensivu) , jossa valtaapitävät yrittävät meitä pitää. Se, että ihmistä yritetään pakottaa yhteen yksipuoliseen materialistiseen käsitejärjestelmään, on oikeastaan henkistä väkivaltaa.

Tiedostan nykyään, että empiirisanalyyttinen tieteenperinteemme ja sen materialismi on saanut vääristyneen ison otteen yhteiskunnallisesta ja kulttuurisesta elämästämme. Sen hallitsemaan materialistiseen maailmankatsomukseen on kätkettynä epäeettinen eläminen ja vieraantuminen olemisesta.

Nykyään pystyn sanoittamaan mielikuviani ja  tunteitani. Kiitokset vain luoville metaforia hyödyntäville peilisoluilleni. Monet asiantuntijat sen sijaan ovat unohtaneet, tai eivät ole koskaan edes oivaltaneet, mitä metaforaa he palvelevat. He luulevat, että heidän totuus on ainoa totuus, vaikka se on vain yhden metaforan rakentama rajoittunut kuva todellisuudesta. Moni meistä asiantuntijoista on oikein pönöttäjien opinahjoissa koulutettu mahduttamaan kanssa ihmisiäkin heihin indoktrinoituun kuolleeseen, hierarkiseen, metaforaan elämästä. Pönöttäjä samalla tehokkaasti vieraannuttaa ihmisen omata olemisestaan; kehostaan, toisista ihmisistä ja muista luontokappaleista.

Ihmiselämää ei voi valjastaa yhteen vertauskuvalliseen todellisuuden hahmottamistapaan, sillä meissä jokaisessa on monta ristiriitaista minää ja satoja ja taas satoja todellisuuksia. Kun harjoitamme itsereflektiota rikkain metaforin, hyödynnämme peilisolujamme uutta luovia mahdollisuuksia.

Neurotieteilijä Vialayanur Ramaschandran (TED:issä on monta hyvää videota hänen ajatuksistaan) ei ole pönöttäjä. Sen sijaan hän on uuden integroivan tieteen edustaja. Hänen mukaansa peilihermosolut ovat kollektiivisen tietoisuutemme välittäjiä. Ne integroivat myös meidän kaikkien tietoisuudet toinen toisiimme. Ramaschandran mukan peilisolumme ovat niin suuri keksintö, että ne tulevat räjäyttämään koko käsityksemme ihmisestä ja erityisesti hänen tietoisuudestaan. Näiden solujen aktiivisuutta hyödyntäen, voimme integroida tieteen ja humanistisen tieteen toinen toisiinsa. Minulle tietysti tulee heti mieleen, että minätiloilla työskentely on nimenomaisesti peilisoluja ja metaforisia muotoja hyödyntävää itsereflektiota. Voimme luovassa meditatiivisessa muuntuneessa tietoisuuden tilassa kehittää synesteettisiä kykyjämme, hyödyntäen eri aistejamme ja viisausperinteitä.

Vilayanur Ramachandran mukaan jokaisella ihmisellä on potentiaalisena olemassa synesteettinen kokeminen. Itse asiassa me kaikki teemme koko ajan tietämättämme synesteettisiä abstraktioita. Tällä tarkoitetaan sitä, että jonkun aistimme kokemus, esimerkiksi tunne, voidaan muuntaa esimerkiksi visuaaliseksi kuvaksi tai ääneksi (Olen palavasti rakastunut!). Aivojemme loppumattomat ristiinkykennät mahdollistavat mielikuvituksemme äärettömät oppimismahdollisuudet, tietoisuutemme jatkuvan, eri aisteja ja metaforisia muotoja hyödyntävän muodonmuutoksen.

Empatiakykymme, aktiivisen mielikuvituksen avulla tapahtuva oppiminen, esimerkiksi imitoimalla toista ihmistä, ovat esimerkkejä peilisolujemme välittämistä tietoisuuttamme laajentavista toiminnoistamme. Peilisolumme ovat myös ratkaisevassa roolissa, kun pohdimme koko kiehtovaa tietoisuutemme olemusta.

Kuollut äitini voi olla mielikuvissani läsnä minulle, ja voin tuntea peiliosolujeni välittämänä hänen kosketuksensa ihollani, mikä reagoi samalla tavalla, kuin että hän oikeasti koskettaisi minua. Myös imitoimalla persoonani eri osia luovassa tilassa, voin aktivoida huimasti oppimistani. Samalla pääsen eroon pönöttäjien hierarkisesta, vain faktoille rakentuvasta, kuolleesta maailmankuvan hallinnasta (jolla tietysti on myös aikansa ja paikkansa).

Voimme aivojemme neuroplastisuuden kautta, peilisolujemme välittämänä, kokea menneisyyttämme korjaavasti tässä ja nyt uudelleen. Voimme kuljettaa mielikuvituksessamme tulevaisuuden tähän hetkeen. Näillä luovilla kokemuksillamme voimme vaikuttaa siihen, millaisena reaaliset kokemukset aukeavat meille tässä ja nyt. Mielikuvituksemme ja luovuutemme tietoisuuttamme muovaavat mahdollisuudet ovat käsittämättömän laajat.

Herää nyt vain kysymys, miksi meitä kaikesta uudesta tiedosta huolimatta edelleen yritetään painostaa yksipuoliseen pönöttäjien, yhden huoneen, elämään? Tietoisuutemme linna on rakennettu lukemattomista huoneista, ja meitä edelleen asutetaan vain väkisin yhteen niistä. Kaiken tieteellisen tiedon ja materialistisen hyvinvoinnin keskellä Jeppe edelleen juo, Anni kärsii anoreksiasta ja Annikki ahmii ruokaa. Tämä ei ole ihme: heitä kun ympäröi melkoinen määrä asiantuntijoita huutaen yhden metaforan mantrojansa.

Tietoisuutemme on tehokkaasti kalteroitu, asiantuntijat ja valtaapitävät vartijoina, yhteen sellihuoneeseen. Samalla meiltä on viety mahdollisuus tutustua mielikuvitukselliseen linnaamme, tarkoituksellisen elämämme perustaan. Kulttuurimme pönöttäjät haluavat varmuutta ja kontrollia. Kun tuntee vain yhden huoneen, ihminen ei kompastu, osaa liikkua siellä ja hän tuntee sen kaikki esineet. Tässä turvallisessa huoneessa ihminen elää pahoinvoivana, tietoisuuden vankilatodellisuutta.

Kun ihminen oivaltaa, että minuutta voi vapauttaa tuhansiin metaforiin, siirtyy hän vähitellen yhä enemmän puhtaaseen olemiseen. Levollinen minuus on uutta muotoa jatkuvasti tietoisuudelle luova minuus. Mielikuvituksensa luomassa mahdollisuuksien linnassa elävä ihminen  kykenee työskentelemään, peilihermosoluja hyödyntäen, yhteistoiminaallisesti. Peilaava minuus löytää linnansa salaperäiset, yllätyksiä täynnä olevat huoneet ja jännittävät, joskus pimeät, ja pelottavatkin pitkät käytävät. Hintana on epävarmuus ja lahjana elämän täyteläinen värikirjo: tietoisuuden täydellinen spektri.

Toista metaforaa hyödyntäen : Klassiset tietoteoriat ovat kuin isiä, joilla on oikeasti kymmeniä lapsia. Kun löydämme sisältämme kaikki lapsemme, vapaudumme metaforien täyttämään olemiseemme. Ristiriitaiset tunteemme eivät ole tämän jälkeen ongelmiamme, vaan ne ovat ystäviämme, astinlautoja uuteen syvempään elämänymmärrykseen.

Rakkaus ei ole passiivista, vaan se on luovaa aktiivista sisäisten ja ulkoisten tuntojen,(mieli)kuvien, äänten, tuoksujen ja näkökulmien yhteistoimintaa. Ristiriitaisista osistaan integroitunut rakkaudellinen ihminen tekee jatkuvasti töitä luovasti ja eettisesti, edesauttaakseen toisten luontokappaleiden hyvinvointia.

Materialistisen maailmankatsomuksen hegemonian aika on ohi. Ihmiset eivät enää suostu siihen, että heiltä evätään harmoninen elämä, mielikuvitus ja oman tietoisuuden ohjaus. Jokainen ihminen on potentiaalisesti paras itsensä asiantuntija.

Advertisements

2 kommenttia artikkeliin ”Pönöttäjät – mielikuvituksemme kieltäjät

  1. ”Minulla oli … vuosia …voimakas petytyksi tulemisen tunne sisälläni. Koko koulutusjärjestelmämme, se, jossa minut muovattiin minuksi…oli mielestäni opettanut minulle todellisuutta raiskaavaa, rajoittuneen yksipuolista kuvaa maailmasta.”

    ”Yksipuolista kuvaa maailmasta” ja mikä pahinta, ihmisestä. Siitä lapsuudessa minulle sekä kotona että koulussa totena opetetusta uskomuksesta, että ihminen on pohjimiltaan paha, poisoppiminen on ollut pitkä prosessi. Minkälainen elämäni olisikaan ollut, jos jo alunperin olisin voinut uskoa yksinkertaisesti vain siihen, että ihmisellä on mahdollisuus sekä ”hyvään” että ”pahaan” ja että hänestä itsestään riippuu kumpaa tekee! Minkälainen elämäni olisikaan ollut, jos olisin voinut miettiä millainen ihminen ihan oikeasti on tai millainen minä ihan oikeasti olen, sensijaan, että jouduin miettimään millainen ihmisen pitäisi olla!

  2. Kiitos taas kirjoituksistasi – ne antavat voimaa ja ilahduttavat. Omat voimavarani ovat vlill aika vhiss, sill opiskelu vie valtavasti aikaa ja joudun kirjoittaman esseit ja lukemaan isin lapseni nukkuessa. Ja kiitos onnitteluista. Syntympiviltani muuttui murhelliseksi kun sain, juhlien kestetty noin pari tuntia, viestin erlt vertaistukiryhmliselt ett yksimeist ”sypsiskoista” oli nukkunut pois tuona pivn. Hnen sypns leviminen huomattiin syksyll, mutta hn uskoi elvns viel kymmenisen vuotta joulunaikaan tavatessamme, mutta nin sitten kvi kahdessa kuukaudessa. Hn oli vain 40 vuotias ja 4-vuotiaan lapsen iti. Mys min huomasin jo ennen joulua kyhmyn terveen puolen kainalossani, mutta vasta nyt psen ensi viikolla tt-kuvaan. Ultrassa kvin, ja siell lkri oli sit mielt, ett se on muuten vain suurentunut imusolmuke, mutta sain kuitenkin lhetteen tt:hen eli ei se varmaa ole. Pelottaa taas..olen ollut onnellinen enk ajatellut liikaa levimisen mahdollisutta, mutta nyt kun oikeasti on aihetta pelt, tuntuu ett miten tmn epvarmuuden kanssa jaksaa..ja ikvinthn se olisi lapseni kannalta, joka on juuri toipunut sairastamiseni aiheuttamista traumoista.

    Hyv viikonloppu sinulle!

    Pia

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s