Ei ihmisen silmät näytä tuolta!

11092011257

Olemme syntyjään kaikki taiteilijoita. Jos emme muita taideteoksia saakaan aikaiseksi, luomme ainakin oman elämämme tarinoita:  niitä  muotoutuu meissä enemmän tai vähemmän tietoisesti. Jälkipolville meistä jää perinnöksi usein kirjoittamaton novellikokoelmamme, joka joskus kuollessamme katoaa samantien. Toisinaan tarinamme jäävät elämään  toisissa ihmisissä, heidän taideteoksiensa osina, sukupolvia.

Aidosti olemassa oleva ihminen on pikemminkin kokoelma dialogisia novelleja kuin vain yksi tarina. Maailmankaikkeuskaan ei ole yksi yhtenäinen kertomus, vaan se on ristiriitaista tarinoista integroitunut harmoninen ikuisesti muuttuva kokonaisuus: Luojan dialoginen taideteos.

Moni meistä etsii ikuisesti sisäistä tasapainoansa.  Ja samanaikaisesti huomaamme hetkestä toiseen elämämme soljuvan eteenpäin välillä kaoottisena, toisinaan jopa mielipuolisena ja  sitten taas seesteisenä. Olemme ristiriitaisten sisäisten osiemme, minätilojemme erilaisten tarinoiden, muodostama rikkinäinen ja epätäydellinen kokonaisuus. Elämämme varrella rakentuneissa novelleissamme mellastavat maailmankatsomuksiltaan erilaiset ja eri-ikäiset persoonamme osat, minätilat.

Kun olin lapsi, elämääni hallitsi Tyttönen. Hän osasi leikkiä kavereidensa kanssa, hän oli ylpeä kaikesta oppimastaan  ja siitä, mitä hän käsillänsä loi. Hän oli ennakkoluuloton ja utelias. Hän osasi luoda tarinoita, sillä hän eli niissä. Tyttöseni oli sankarina novellissani nimeltä ”Lapsuuteni Tapiolassa”.

Eräänä päivänä Tyttönen kouluun tultuaan kertoi opettajallensa nähneensä metsän reunassa pelottavan peikon. Opettaja torui Tyttöstä ja sanoi ”Ai, ai – ei saa valehdella!” sen sijaan että olisi kysynyt: ”Miltä se näytti?” tai ”Mitä asiaa sillä oli?”. Eräs toinen muistoni lapsuuteni Tapiolasta on se,  kun Tyttönen piirsi omasta mielestänsä upean kuvan ihmiskasvoista. Ylpeänänä hän esitteli taideteostansa opettajalle, joka tokaisi:  ”Ihmisen silmät eivät näytä tuolta.” Näin monelta lapselta viedään väkivaltaisesti mahdollisuus monipuolisuuteen, ja meidät mahdutetaan vain yhteen, jonkun auktoriteetin kuolleeseen tarinaan (Kai  nykyään opettajat ovat armollisempia?).

Minun novellini eivät onneksi hautautuneet itseltäni iäksi. Olen löytänyt ne mielikuvitukseni avulla uudelleen. Elämässäni on ollut monen tyylisiä lyhyempiä ja pitempiä tarinoita. Toiset niistä ovat pateettisia dialogisia komedioita (Tyttö lensi yli variksenpesän – sankarina Iita), toiset tylsiä draamoja (Tapahtui Ruskeasuon klinikalla – sankarina Tuomas), ja kolmiodraamaakin löytyy (Mustasukkaisuutta Kulosaaressa- sankarittarena rouva Otsaryppy). Oli pitkä kausi, jolloin koin elämäni olevan naurettavaa saippuaoopperaa.

Olemisen vapautta on se, että voimme katsoa läsnäolevasti ja hyväksyvästi jatkuvasti uusiutuvaa dialogista novellikokoelmaamme. Emme halveksi menneisyyttämme, vaan kohtaamme itsemme aidon myötätuntoisesti: ”Katso, tässä minä olen kaikkine osineni”. Kun kehitymme tämän Elämän eepoksemme ohjaajina, voimme katsoa kokoelmaamme jopa useammanlaisin silmin. Itse katson novelleitani välillä psykologisella silmällä, joskus mytologisella silmällä, toisinaan poliittisella silmällä  tai kaunokirjallisella silmällä jne.

Ei ole  tarpeen, että minätilojeni novellit muodostavat ristiriidattoman kokonaisuuden.  ”Mahduta elämäsi meidän tarinaan ja rakenna sille yksi järkevä juoni!”, opetettiin minulle koulussa, mutta se oli valetta.  Palautin itselleni vapauteni, kuin rakensin itsestäni novellikokoelman, Elämäni eepoksen,  jossa harmonia syntyy sen jatkuvista ristiriidoista. Ihminen on moniääninen dialoginen novelli, kirjoitti Mikhail Bakhitin. Se on tällä hetkellä minun ohjenuorani.

Vahva identiteettitarina, Elämän eepos, ei synny kopioimalla toisten käsikirjoituksia (vaikka niilläkin voimme leikkiä!), vaan se syntyy spontaanisti silloin kun uskallamme irrottautua kaikista malleista ja heittäydymme oman itseytemme keskuksen varaan. Teemme niin kuin lapset: leikimme tässä ja nyt todellisuuksien erilaisilla mahdollisilla äärettömillä näkökulmilla.

Lapset eivät leiki sen vuoksi, että hyötyisivät leikeistä. Sen sijaan he leikkivät siksi, että se on hauskaa. He käyttävät aikaansa läsnä olevasti vaikkapa hiekkalinnan rakentamiseen.  Me aikuiset sanomme heille, että turha siihen rantaan on mitään rakentaa, koska kohta meri tulee ja huuhtoo sen veteen ja vie mennessään. Me aikuiset olemme tapaaneet elämän taiteilijat, myös taitavat novellikokoelmiensa kirjoittajat, ennen kuin he edes ehtivät kasvaa aikuiseksi. Haluamme sijoittaa heidät omaan luutuneen kielemme tarinaan.

Elämän eepostammekaan emme rakenna siksi, että meistä tulisi hyviä ihmisiä tai saavuttaisimme jotakin. Teemme tätä taideteosta lasten lailla: juonta luodaan dialogisesti joka päivä uudestaan mielikuvituksellisella leikkien, elämällä puhtaasti vain menneisyyden ja tulevaisuuden kyllästämää tätä hetkeä.  Tarinoita eepokseen luodaan ihan vain sen vuoksi, että sitä luodaan, tarinoissa eläminen tuntuu hyvältä ja oikealta.

Ihmeellisintä on, että elämällä tässä ja nyt,  alkemistin lailla, synnytämme luovan prosessimme  sivutuotteena kultaa, jolla voimme rikastuttaa paits omaa, myös yhteisömme elämää.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s