Kaksi minuuden keskusta: Kaksi eri tapaa harjoittaa tietoisuustaitoja

Daniel Kahnemanin mukaan meillä on minuudessamme kaksi systeemiä. Toinen on kokemuksellinen minuus, joka elää puhtaasti tätä hetkeä. Se on se minä, joka vastaa lääkärin kysymykseen: ”Koskeeko, kun painan tästä?”.

Kokemuksellinen minuus on se  sama minuus, jota harjoitetaan erilaisissa tietoisuutta tyhjentävissä passiivisissa tietoisuustaidoissa.

Toinen on tarinallinen, muistava minuus, on se joka vastaa mm. lääkärin  kysymykseen: ”Miten olet voinut viime aikoina?”. Tähänhän potilas vastaa yleensä tarinalla.

Mitä on onnellisuus? Ajattelin tällä hetkellä niin, että onnellisuus on sitä, että ihminen pystyy

a) Elämään onnellisena ja läsnäolevasti tätä hetkeä (kokeva minuus)

b) Ihminen kykenee rakentamaan päivästä toiseen elämästään mielekästä tarinaa (esim. minätilojen avulla), jossa kokemukset organisoituvat tarkoitukselliseksi kokonaisuudeksi (tarinallinen muistava minuus). Uudet kokemukset järjestyvät toimivan muistavan minuuden avulla luontevaksi osaksi vanhaa tarinaa.

Kokeva minuus ei muista mitään. Joku on väittänyt, että ”tämä hetki” kestää kolme sekuntia – sen jälkeen se jää aina menneisyyteen.

Muistavan tarinallisen minuuden tarina on toinen, koska muistava minuus muistaa.  Muistillamme on suuri vaikutus kokemuksiimme. Daniel Kuhneman kertoo seuraavan tarinan: Eräs luennon kuuntelija kertoi hänelle luennon jälkeen, kuinka hän oli kuunnellut erästä upeaa sinfoniaa levyltä parikymmentä minuuttia, mutta levyn lopussa oli ollut hirvittävät naarmut, joka oli pilanneet jyrsivällä äänellään  koko kokemuksen. Tälle henkilölle sinfoniasta jäi jäljelle inhottava muisto, vaikka 98% ajallisesta kokemuksesta olikin ollut myönteistä. Tarinallisen muistavan minuutemme rationaalisuus ei ole samanlaista kuin järkevän minuutemme rationaalisuus.

Mikäli emme kykene organisoimaan menneisyytemme kokemuksista tarkoituksellista tarinaa,  koemme olomme, enemmän tai vähemmän ahdistuneiksi ja meiltä menee energiaa tunnetilojen torjuntaan.nKäsittelemättömät menneisyyden kokemukset häiritsevät läsnäolemistamme elämässämme.  Ne jopa häiritsevät passiivisia tietoisuustaitoharjoituksia. Ne ovat naarmuja levyissämme. Vaikka kuinka joogaamme tai mietiskelemme, ikävä tunnekokemus tunkeutuu tietoisuuteemme,  koska se ei ole organisoitunut osaksi mielkästä tarinaamme.

Eräässä meditaatiokirjassa on japanilainen piirros, muistaakseni 1700-luvulta, jossa oli meditoja, jonka pään päällä istui hajareisin prostituoitu. Kyseisen mietiskelijän keskittymistä häiritsi ilmeisesti maalliset primitiiviset halut, koska hän ei ollut kyennyt jäsentämään oman elämänsä tarinaa mielekkääksi kokemukselliseksi tarinaksi. (Kyseessä olevassa psykodynaamisessa teoksessa muistaakseni sanottiin jotakin siihen tapaan, että tiedostamatonta tietoisuuden materiaalia ei oltu tehty riittävästi tietoiseksi.)

Muistava, tarinallinen minuus, on aivan yhtä tärkeä kuin läsnäoloon kykenevä minuus. Sitä työstäessämme käytämme  hyväksi ”sisäisiä aisteja”, tunteita ja mielikuvia. Se organisoi kaoottista menneisyyden kokemusta, ja se myös ennakoi tulevia tapahtumia. Esimerkiksi moraalinen mielikuvituksemme rakentuu täysin tarinalliselle muistavalle minuudellemme.

Emme voi elää koskaan puhtaasti vain tätä hetkeä, koska pakko meidän on aina ennakoida tulevaa (jäämme ensimmäisessä kadun kulmauksessa auton alle). Kun työstämme tarinallista minuuttamme kehitämme samalla hiljaista, kokemusperäistä, intuitiivista viisauttamme. Pystymme mielikuvituksemme avulla oppimaan peilaavasti, luovasti ja näin kykenemme jäsentämään yhä paremmin sisäisiä ja ulkoisia kokemuksiamme. Pystymme yhä paremmin ennakoimaan tulevaa.

Voimme kuvitella mielessämme, mitä tapahtuu, kun teemme uuden valinnan elämässämme. Tähän mielikuvituksemme tulevaa ennakoivaan työskentelyyn vaikuttaa muistavan minuutemme jo rakentama menneisyyden  tarina, se, jonka olemme elämästämme  jo luoneet. Tietoisuutemme muodostaa toiminnallisen tarinallisen verkoston. Mitä integroituneempi se on, sitä helpompi meidän on elää.

Mikä mielenkiintoista, teemme mielikuvitustyötä tavallaan kokevan minuuden asemasta käsin. Kyseessä onkin luova aktiivinen tietoisuustaito. Jotkut kutsuvat tätä myös sisältömeditaatioksi.  Teemme tätäkin aktiivista mielen harjoitetta ”tässä ja nyt”,  kuvittelemmalla menneisyyden tapahtumia metaforisesti uudella tavalla ja vaikka katsomalla  tulevaisuuteen, kuinka uudet mahdolliset valintamme vaikuttavat tulevaan polkuumme.

Aktiivisessa mielikuvituksessamme meillä on käytettäissä kaikki aika, tässä ja nyt. Voimme avata menneisyytemme vanhoja valintoja vertauskuvallisesti. Voimme tarkastella käännekohtia uudelleen,  tässä ja nyt. Koskaan ei ole liian myöhäistä rakentaa onnellista lapsuutta. Voimme valita menneitä minätilojamme uudelleen.

Sekä passiivisia että aktiivisia tietoisuustaitoja harjoittamalla opimme ajattelemaan ajatuksiamme ja niihin liittyviä tunnetiloja, minätiloja. Tällöin meistä kasvaa oman tietoisuutemme ja käyttäytymisemme ohjaajia, jonka jälkeen olemme yhä vähemmän ehdollistumiemme, automaattisten ajatustemme, uhreja.  Suuri osa ihmisiä elää edelleen elämää, jossa he, liian vähäisen itsetuntemuksen vuoksi, eivät ole oman elämänsä ohjaajia vaan kulttuuristen ehdollistumiensa vankeja.

Tietoisuutemme voi olla kiehtova imaginaario.  Silti menneisyyttä ei tarvitse märehtiä loppumattomasti. Ajattelen tällä hetkellä niin, että niin kauan kuin menneisyyden haamut häirtsevät elämäämme ”tässä ja nyt”, niitä kannattaa käsitellä ainakin vertauskuvallisesti.

Elämän eeposta kirjoittaessa käsitellään kokemuksia metaforisesti tarinoin, mikä on lempeä tapa käsitellä menneisyyttä. Runo, kuva, laulu, tanssi  tai näytelmällinen dialogi voi synesteettisesti vangita ja muuttaa menneisyyden kokemuksemme huomattavamman paljon pehmeämmin, kuin kokemusten repiminen auki ”reaalisina kokemuksina”, jotka nekin on aika yleensä vääristänyt.

Sille, joka on kiinnostunut aktiivisista ja passiivisista tietoisuustaitoharjoitteista, suosittelen Joel ja Michelle Leveyn kirjaa Luminous Mind.

Tietoisuustaitojen harjoittamisen päämäärä on se, että ihmisestä kasvaa toiminnassaan arvorationaalinen. Kun hän oppii tuntemaan itsensä, voi hän elää läsnäolevaa, tarkoituksellista, elämää mielekkäänä osana yhteisöänsä. Sisäiset ristiriidat vähenevät, kun ihminen osaa elää elämäänsä läsnäolevasti.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s