Elänkö aidon itseni näköistä elämää?

Olen usein miettinyt, mitä tarkoittaa se, että henkilö elää ”autenttista”, oman itsen näköistä elämää. Olen jo ajat sitten tajunnut, että kysymys ei ole mistään pysyvästä vakiotilasta. Sen sijaan aidon itsen näköinen elämä on amebaelämää: ihminen muuttaa jatkuvasti muotoaan. Tämä yksilön jatkuva muodonmuutos johtuu siitä, että hän kykenee jatkuvasti kyseenalaistamaan vanhoja uskomuksiaan ja hän pystyy rakentamaan uusia, paremmin todellisuuden perimmäistä olemusta vastaavia. Aito itsensä näköinen ihminen resonoi jatkuvasti herkkyytensä ja luovuutensa avulla ulkoista maailmaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Uskon ekofilosofi Henryk Skolimowskin tavoin tietoisuuden evoluutioon, siihen, että ihmiset sekä yhteisönä ja yksilöinä käyvät läpi tietoisuutensa ikuista kehityskulkua. Toki toiset yksilöt ja yhteisöt jämähtävät. Heidän tietoisuutensa jäykistyy ja kangistuu luutuneeksi yksipuoliseksi rakennelmaksi. Toiset yksilöt ja yhteisöt sen sijaan jatkavat koko elinkaarensa läpi tietoisuutesa evoluutiota. Heidän tietoisuutensa laajenee, jolloin ilmaantuu yhä uusia korkeamman ymmärryksen henkisiä tiloja.

Yksilön tai kulttuurin kaaosvaiheessa (esimerkiksi kriisit) on mahdollista, että tapahtuu muodonmuutoksellisia suuria siirtymiä uusille laajemman ymmärryksen tasoille. Kriisi on aina mahdollisuus, jonka käytämme tai jätämme käyttämättä.

Biologisella tasolla ajattelen kysymyksen olevan siitä, että ihminen kykenee rakentamaan yhä uusia neuraalisia yhteyksiä, eivätkä hänen aivonsa jämähdä vain tietyille kangistuneille radoille. Hermosouluverkostomme on systeeminen elävä kokonaisuus, jonka alasysteemien uusien verkostoyhtyksien emergentteinä ilmiöinä syntyy jatkuvasti uutta ymmärrystä.

Sisäisen teatterin kaltaisilla luovilla menetelimillä ihminen kykenee jatkuvasti aktivoimaan uusia hermoratayhteyksiä. Minätilat edustavat neuraalisten verkostojemme osasysteemejä. Spontaanissa luovassa kirjoittamisessa neuraalinen verkosto tihenee ja minätilojemme kirjo laajenee. Hyödyntäen tätä systeemistä verkostoa ja sen alasysteemejä (Sisäisessä teatterissa minätilat) ihminen kasvaa oman tietoisuutensa ohjaajaksi: omien tunteittensa ja ajatustensa ajattelijaksi ja ohjaajaksi.  Tietoisuutemme laajenee siis leikillisen luovuuden ja itsereflektion kautta. Vapautamme itsemme monologiasta dialogiin: erilaisten sisäisten ja ulkoisten maailmankatsomusten leikkiin.

Ajattelen, että aito ihminen on herkkä. Hän on hyväksyvästi läsnä itselleen ja toiselle ihmisille. Hän ei yritä pakottaa toista tai itseään samuudeksi. Tämä samuudeksi pakottaminen on ollut monologisen länsimaisen kulttuurimme perisynti. Meitä on sosialisaatiojärjestelmän kautta yritetty pakottaa massaihmisiksi. Meitä on ohjattu asiantuntijoiden ”oikeanlaiseen”, vallankäyttäjien uskomuksien mukaiseen keskiarvohirviöiden teknokraattiseen elämään. Se on ollut materialistisen maailmankatsomuksen logaritmien, luutuneen käsitekielen ja tilastojen monologiaa, taloudellisen materialistisen kasvun ethosta.

Lopputuloksena onkin ollut juureton luokkaretkeläinen, ”valeyhtenäinen ihminen”. Kaikki tämä siksi, että meille ei ole annettu riittävästi eväitä kasvaa oman tietoisuutemme  tunnetaitoisiksi ohjaajiksi, jolloin itse kykenisimme valitsemaan itsemme näköisen olemuksemme.

Aito itsensä näköinen ihminen nimittäin tietoisesti valitsee elämäntapansa. Hän ei ota vastaan passiivisesti uskomuksiaan ja arvojaan kulttuuristaan. Aito ihminen tiedostaa monet mahdolliset maailmankuvat ja valinnanmahdollisuutensa. Näin hän tietoisesti valitsee ne arvot ja uskomukset, jotka haluaa ottaa omiksensa. Koska ihminen itse on valinnut uskomuksensa, hänen elämänsä ei ole enää massaihmisten automaattisten uskomusten toteutumaa. Hän löytää toiminalleen ja sisäiselle maailmalleen jonkilaisen harmonian (filosofi Paul Ricaeur kutsuu tätä riitasointuiseksi sopusoinnuksi). Hyväksymme ikuisen rikkinäisyytemme ja keskeneräisyytemme.

Paradoksaalisesti kun valitsemme vapauden, on vapaus myös valinnut meidät. Kun valitsemme rakkauden, valitsee rakkaus myös meidät. Kun olemme läsnä elämässämme, muutumme tietoisuuden evoluution osaksi. Aitoudessamme ei siis pelkästään ole kysymys omasta tahdostamme ja järjestämme. Sen sijaan kasvaaksemme aidoiksi, meidän täytyy viihtyä epävarmuudessa. En voi tietää kaikkia maailman asioita, ja hyväksyn sen. Silti, tietoisuuteni kehittyessä, voin kaiken epävarmuuden keskellä kokea maailman yhä objektiivisemmin, läsnäolevasti.

Monologisen kulttuurimme vahvuus on ollut realiteettitajun kehittyminen. Sen heikkous on ollut, että tämän luutuneen käsitejärjestelmän kustannuksella on alettu mitätöimään muita henkisempiä maailmankuvia. Oikeita elämäntapoja on monia. Oman persoonani kehityksen ratkaisevin hetki oli se, kun vapautin itseni materialistisen maailmankatsomuksen vankilasta todellisuuden moninäkökulmaiseen leikkiin. Luonnontieteellisen ajattelun yksipuollistava kuollut kieli oli kuristava pakkopaitani.

Aitoa elämää elävä ihminen on ankkuroinut itsensä tähän hetkeen. Hänen mielennäyttämöllään ei kummittele häiritsevät menneisyyden haamut. Ankkuroituminen tähän hetkeen tapahtuu esimerkiksi hyväksyvän läsnäolon (mindfulness) harjoituksin. Tämänkaltaiset harjoitukset eivät kuitenkaan kaikille riitä. Jotta vapaudumme menneisyyden haamuistamme, joudumme hyvin usein antamaan patoamillemme tunteille luovan muodon.

Tunteiden ja menneisyyden kokemusten torjunta syö energiaamme. Itse pidän tunteiden fiktiivisestä muodoista, luovista prosesseista, joissa leikimme mielikuvituksellamme. Käsittelemättömät asiat kummittelevat mielessä niin kauan kunnes olemme vapauttaneet ne muodoiksi. Tässä metaforatyöskentelyssä länsimainen psykoterpia näyttää kyntensä.

Ajattelen siten, että hyvin kipeiden asioiden kohtaaminen tapahtuu mielikuvituksen avulla huomattavan paljon hellävaraisemmin kuin repimällä haavoja auki raadollisella realismilla. Tästä huolimatta tämä matka voi olla vaarallinen. Sitä ei kuitenkaan kannata jättää siksi tekemättä. Matka omaan itseen on omasta mielestäni tärkein ihmiselämän matka, sillä vain oman itsensä hyväksynnän kautta, ihminen kykenee tekemään aidosti hyvää toiselle. Niin kauan kun itse emme ohjaa tietoisuuttamme, joku toinen  tekee sen.

Seuraava sanoma on ehkä vanhan toistoa, mutta se on sen verran tärkeä asia, että tuon tämän jälleen esille: Jotta mielikuvitusmatka omaan itseen tapahtuu mahdollisimman turvallisesti, tarvitsee tietoisuutemme aikuisia vahvoja tiloja, jotka kykenevät kohtaamaan prosessissa vapautuvat tuskalliset tunteet. Jos meissä ei ole aikuisia vahvoja realistisia osia, tarvitsemme rinnallamme oppaiksi aikuisia turvallisia ihmisiä. Heitä ovat esimerkiksi terapeutit. Vaikka kuinka ihmisen tietoisuus olisi kehittynyt, hän aina hyötyy ulkoisista peileistä.

Aito itsensä näköinen  ihminen osaa hyödyntää mielikuvitustaan oman tietoisuutensa evoluutiossa. Hän ymmärtää kaikkien käsitteittensä metaforisen luonteen. Mielikuvatyöskentelyn eräs mielenkiintoinen osa-alue on moraalinen mielikuvitus. Sekin auttaa ihmistä elämään aitoa elämää. Ihminen kykenee moraalisella mielikuvituksellaan näkemään omien tekojensa laajemmat yhtöisölliset ja ekologiset seuraamukset. Tätä mielikuvituksemme osa-aluetta pitäisi erityisesti vallankäyttäjien kehittää.

Advertisements

2 kommenttia artikkeliin ”Elänkö aidon itseni näköistä elämää?

  1. ”Niin kauan kun itse emme ohjaa tietoisuuttamme, joku toinen tekee sen.” Voisiko sen ilmaista osuvammin? Ei voi. Siitä juuri on kysymys. Kun opimme itse ohjaamaan ainakin jossain määrin omaa tietoisuuttaamme, opimme myös välttämään nimilappuja ja leimoja joita kanssaihmiset haluavat meihin laittaa. Juuri kun yksi leima on saatu, käyttäytymisemme seuraavassa hetkessä kumoaa sen.

    Uskon täysin tuohon tietoisuuden kehittymiseen. Kriisit ovat ikäänkuin olevaisen lahjoja niille, joilla on potentiaalia asettua tarkastelemaan uudellaa tavalla omaa elämäänsä. Joku voi pitää banaalina sitä, että kokee vaikkapa sairautensa olevan elämän antama etuoikeus, mutta mielestäni ob kyse siitä, vähättelemättä lainkaan sairauksien kärsimystä, tuskaa, pelkoa ja muuta niihin liittyvää. En itsekään haluaisi kokea uudestaan vuoden takaisia hoitoja ja niihin liittyneitä sivuvaikutuksia. Silti juuri sen prosessin ansiosta elämäni muuttui – parempaan suuntaan. Aina ei välttämättä niin tapahdu, ja sekin on yksi elämän ulottuvuus. Kärsimys ja sen järjelle käsittämätön läsnäolo ihmisen elämässä.

    Tämä kirjoitus oli todella hieno. Kiitos, Kati!

  2. Kiitos vaan itsellesi kommentistasi. Minä koen samoin kuin sinä omasta syövästäni. Tietenkään minäkään en haluaisi sairauttani takaisin, vaan se oli minulle hyvä opettaja. Liian vähän puhutaan siitä, kuinka stressaava elämäntapa laskee immuunivastettamme. Sairauteni myötä olen lakannnut ottamasta osaa elämäntapaan, jossa nostan stressitasoani kohtuuttomasti. Ei ole kokonaisvaltaisen terveeytemme kannalta todellakaan yhdentekevää, mitä päässämme pyörii. On aika käsittämätöntä, kuinka vähän kulttuurissamme opetetaan oman tietoisuuden ohjausta. Nauramme pohjois-korealaisille, kuinka heitä aivopestään, ja liian harva kykenee nauramaan oman kulttuurimme kummallisille myyteille, joita meille oikein koulussa opetetaan faktoina. Uskon, että terveys- ja sosiaalipalvelujen kustannuksia saataisiin laskettua, kun ihmiset lakkaisivat palvomasta materialisista maailmankatsomusta ja alkaisivat hyväksyvästi kuuntelemaan itseään, lähimmäisiään ja luontoa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s