Erään hullun Emännän satunnaisia hullunkurisia mietteitä DSM-5 luokituksesta ja vähän muustakin, osa 2

Osa 1:ssä esittelemäni Rosen videon mukaan epäonnistuneesta olemuksestaan huolimatta DSM sairauluokitus edelleen määrää, minkälaisia toimijoita rahoitetaan, keitä kohtaan voidaan ryhtyä oikeustoimiin, millaisia lääkkeitä kehitetään, minkälaisia tutkimuksia tehdään ja tämä kaiken biologisoiva luokituskokoelma määrää myös millaisia hoitoja mielenterveysongelmien hyväksytyissä hoitomuodoissa  annetaan.

cc http://farm5.static.flickr.com/4022/4626154652_8a1bcdcd9e_z.jpg

Fiktiokokoelma DMS-5 on merkittävä vallankäytön väline. Esimerkiksi Kela ja Valviira käyttävät sen uskomuslääketieteellisiä näkemyksiä määritellessään hyväksyttyjä käytäntöjä. Tämä siitä huolimatta, että DSM ei millään muotoa ole voinut osoittaa itseään oikeassa olevaksi kriteeristöksi, varsinkaan silloin kun kysymyksessä on mielenterveysongelmat. Rosen mukaan pistetään melkoisen paljon turhaa energiaa ja rahaa siihen, että yritetään etsiä ja osoittaa DSM sairausluokituksen biologisia perusteita. Hän jopa väittää, että millekkään yksittäiselle psykiatriselle ongelmalle ei ole olemassa yhtä validioitua biomarkeria.

Helpotuksekseni voin todeta, etten ole yksin väitteessäni: Mielenterveysongelmien suhteen DSM-5 luokituksessa on alunalkaen virheelliset peruslähtökohdat. Ihmisen psykiatrinen ongelma ei edusta ”suljettua järjestelmää”, jollaiseksi medikalisoiva, materialistisille lähtökohdille teoriansa rakentava, psykiatria ihmisen mielenterveysongelmat käsitteellistää. Toistettavat kokeet tehdään laboratorio-olosuhteissa, jotka eivät vastaa oikean elämän ”avoimen järjestelmän” tilanteita. Mitattavat asiat riippuvat luonnontieteellisessä tutkimuksessa sekä teknisistä laitteistamme että valitsemistamme teorioistamme.

Tiedemiehet ovat kyllä löytäneet jo toimivimpia ja täsmällisempiä kuvia ihmisen mielenterveysongelmista . Esimerkiksi Lauri Rauhala määrittelee ihmisolemuksen situationaaliseksi säätöpiiriksi. Ihminen on sosiaalinen olento, joka on reaalisessa suhteessa paitsi todellisuuteen myös ideaaliseen todellisuuteen. Ihmisessä on Rauhalan fenomenologisen ihmiskuvan mukaan kolme olemuspuolta kehollisuus, situationaalisuus ja tajunnallisuus. Ne kietoutuvat erottamattomasti toinen toisiinsa. Myös Ken Wilberin kehittämä Integraali-teoria ja sen nelikenttäajattelu sopii hyvin holistiseen ajatteluun. Tutuksi Suomessa tätä teoriaa tekee lääketieteen edustajista LL Olli Sovijärvi.

Ongelma tänä päivänä on, että mielenterveysongelmasta kärsivää potilasta yritetään muokata lääkärin valtatarinan mukaiseksi, eikä potilasta niinkään auteta luomaan itse tarkoituksellista tarinaa omasta elämästään. Narratiivinen lääketiede nojaa holistisille näkemykselle. Ihminen voi olla dialogisessa suhteessa moninäkökulmaiseen todellisuuteen, josta hän voi ammentaa ainesta oman elämänsä tarinaan. Ihminen voi olla itse oman tarinansa aktiivinen luoja.

Lauri Rauhalan ja Ken Wilberin ajatuksia on tietenkin vaikeampi kaupallistaa kuin biologisoivia, kaiken materialisoivia, sairausmalleja. Onko siis perimmiltään kysymys siitä, että vallankäyttäjät, ja sen asiantuntijat, ahtavat meitä teorioihin, joihin emme mahdu? Kaikki tämä siksi että taloudenrattaat on pidettävä pyörimässä. Materialistiset lähtökohdat mahdollistavat  tiedon monopolisoinnin, tuotteiestamisen  ja materialistiset innovaatiot.

Entä jos käykin niin (vai onko jo käymässä?), että alkuperäinen lääkärin työn tarkoitus, ja sen hieno historiallinen parantajatarina katoaa yksipuolistavan biologisoinnin takia?  Minusta ainakin näyttää siltä, että sairausluokitukset, lääketieteellisten asiantuntijoiden saattamina, ovat alkaneet  elämään omaa elämäänsä. Nämä tarinat ovat ruvenneet kumartamaan muita herroja kuin potilasta.

Koska lääkärin luokitukset muokkaavat lähes aina myös potilaan tarinaa, pitäisi olla mahdollisimman varmaa, että ne muokkaavat sitä dialogisesti ja  myönteiseen suuntaan. Tämän suunnan valitsee itseohjaukseen kykenevä potilas eikä lääkäri. Tällä hetkellä näyttää valitettavan usein edelleen siltä, että potilaan tarinaa yritetään muokata lääkärin oman maailmankatsomuksen ihanteiden suuntaan. Onneksi lääkäreistä yksilöinä löytyy vielä runsaasti kokonaisvaltaisesti viisaita ihmisiä, joilta suhteellisuuden taju ei ole kadoksissa. Oma mielipiteeni on, että lääketiede instituutiona tarvitsisi ikkunoiden avaamista ja kunnon tuuletusta. Minä en lainkaan ihmettele, että ihmiset valuvat näissä olosuhteissa ”vaihtoehtoisiin hoitoihin”, joissa he saavat usein kokonaisvaltaista hoitoa (joissain tapauksissa kyseenalaista sellaista).

Tosiasia on, että mielenterveysongelmat aniharvoin sijaitsevat vain aivoissa, vaan aivot ja kehomme on monimutkainen avoin sosiaalisen ympäristönsä kanssa vuorovaikutuksessa oleva systeeminen järjestelemä, joka luo meissä tunteita, ajatuksia, mielialoja. Se heijastaa ulkoista sekä sisäistä sosiaalista todellisuuttamme, kuten kulttuurisia tiedostamattamme tai tietoisesti valitsemiamme uskomuksia. Nykyään ajattelen jopa niin, että monet kehomme oireet heijastavat tunteitamme. Hammaslääkärinäkin ajattelen, kun minulle tulee potilas hampaat rapakunnossa, niin ensisijainen ongelma hänellä on tavallisesti muualla kuin hampaissa, vaikka hammaslääkärinä korjaankin myös näitä vaurioita.

Rose videossaan mainitsee neuropsykiatrian seuraavat tehtävät:

1) Objektiivinen diagnotisointi

2) Biomarkereiden löytäminen (esimerkiksi biologisia merkkejä sairauden esiasteista

3) Tehokkaiden hoitomenetelmien kehittäminen.

Jotkut ovat olleet optimistisia näiden tavoitteiden saavuttamisessa, mutta Rosen mukaan nykyään sitä on yhä harvempi. Omasta mielestäni biologisoivat mallit ovat jo peruslähtökohdiltaan virheellisiä, koska mielenterveysongelmiin sopivat huomattavan paljon paremin edellä mainitun kaltaiset  holistiset mallit. Hienosti sanottuna ontologiset – tietoteoreettiset lähtökohdat ja valinnat – ovat jo alusta alkaen biologisoivissa malleissa virheelliset.

Rose perustelee pessiismiään neuropsykiatrian suhteen seuraavasti: Näyttää  yhä enemmän siltä, että ei ole olemassa selviä rajoja sairaan ja terveen mielen välillä. Perheittäinkin esiintyvät mielenterveysongelmat voivat olla yksilötasolla kovinkin erilaisia. Toisiaan muistuttavat neuropsykiatriset ongelmat voivat syntyä monien erilaisten geenien aktivoimana. Sama geneettinen virhe voi tuottaa erilaisiin DSM-luokkieen kuuluvia ongelmia. Jopa mielenterveysongelmien riskitekijöiden kartoitus on hyvin vaikea tehtävä.

On oikeastaan melkoisen koomista, vaikkakin joidenkin potilaiden kohdalla traagista, ettei ei ole olemassa minkäänlaisia biologisia perusteita DSM:n kaltaisille luokituksille. Ne kuitenkin ohjaavat edelleen yhteiskunnallisia rahavirtoja, poliittisia vallankäyttäjiä  ja  muita yhteiskunnallisia toimijoita. Ne joskus hyödyttävät potilasta, ja toisinaan ne vahingoittavat hänen tarinaansa.

Onkin melkoisen vaikeaa mahduttaa uusia holistista ihmiskuvaa vanhentuneihin istituutioihimme, koska sen vallankäytön hierarkia rakentuu virheellisille, mielenterveyttä biologisoiville  malleille.  Ja kuten tiedämme, ihmiset rakastavat valtaa. Epäilen muuten, että tämä asiantuntijainstituutioihin kohdentuva kriisi,  heijastaa sen toimijoiden epävarmuuden pelkoa. (Tämänkin diagnoosin voisi mielestäni sijoittaa DSM-6 luokitukseen: incertophobia. Eikö kuullostakin hienolta? Nyt vain lääketehtaat olkaa aktiivisia ja kehittäkää tähänkin asiantuntijoissa yleisesti esiintyvään ”sairauteen”  lääke…). Vakavasti ottaen meidän on hyväksyttävä se, ettemme voi tietää kaikkia maailman asioita, mutta voimme oppia ymmärtämään monia tapoja hahmottaa todellisuutta.

Onko asia niin kuin jo alussa provosoivasti väitin, että tämä DMS-luokitukselle rakentuva kriteeristö, jota enemmistö asiantuntijoista edelleen esimerkiksi Kelassa ja Valvirassa kumartaa, onkin biologisoivan lääketieteen luoma fiktiokokoelma? Valitettavasti asia näyttäisi olevan surullisesti juuri näin. Itse ainakin ajattelen psykologi Alfred Adlerin tavoin, että kaikki teoriamme todellisuudesta ovat fiktiota. Todellisuutta kun emme voi kielemme kautta koskaan tavoittaa. Todellisuuden voimme kyllä kokea objektiivisesti. Se tapahtuu siten, että avaamme itsemme läsnäolon tilaan. Tähän prosessiin saamme paljon viisautta meditaatio- ja mietiskelytraditioistamme.

Ehdotanko, että DSM psykiatrisine diagnooseineen heitetään roskakoppaan? Vastaukseni tähän on, että en osaa sanoa. Sisältäähän se paljon kokemusperäistä viisautta, mutta niin sisältää kiinalainen lääketiedekin, samoin Raamattu ja buddhalainen filosofia. Ensisijaisesti olen huolissani tästä asiantuntija- sekä poliittisen eliitin luomasta materialistisesta länsimaisesta kulutuskulttuurista. Sen sisällä yksipuollistava valtaeliitti käyttää toimivaltaansa nojaten biologisoivaan, kaiken materialisoivaan, yksipuoliseen, tietoteoriaan. Ehkäpä tämä tapahtuu siksi, että biologisoivat, materialistiset näkökulmat tuottavat tietoa, joka on helpoiten kaupallistettavissa esimerkiksi lääkkeinä ja teknnisinä tuotteina talouskasvun palvelukseen. Ja kuten tiedämme, länsimaisen elämäntavan mantra on: Talouden pyörät on pidettävä pyörimässä.

Olen jo vuosia kokenut, että monien asiantuntijoiden suhteellisuudentaju on hukassa. Tästä tulee mieleeni Carl Jungin tarina, johon päätään pähkähullun Emäntäni pohdiskelut tällä kertaa. Älä ole huolissasi, ei tämä DSM-5:en inspiroima tarinointi tähän vielä tähän lopu. Mielleyhtymäni kyseisestä eepoksesta jatkuvat… Olen tainnut kertoa tämän tarinan joskus aikaisemminkin, mutta pistän sen tähän jälleen, koska se istuu DSM-5 tarinointiini erinomaisesti.

Elämän vesi on Eedenin voima, joka haluaa tulla esille kaikille ihmisille kuplivana elämän voimaannuttavana lähteenä. Kun lähde löytyy, ja sen vettä pääsee maistamaan, tämä ihmeellinen vesi ravitsee, se kirkastaa tietoisuutemme ja se saa tuntemaan olomme eläviksi.

Ihminen on  ollut kautta aikojen toimelias ihminen. Hän ei halunnut jättää Eedenin lähdettä sen luonnolliseen tilaan. Vähitellen hän alkoi kekseliäästi aidata sitä, ja muuttaa sen kulkusuuntaa. Hän rakensi siihen jos jonkinlaisia kanavia, portteja ja hanoja.

Pian kävikin niin, että lähde oli muuttunut kylän päälliköiden ja hänen valittujen henkilöiden säännöstelemäksi lähteeksi. Eedenin vesi kuitenkin loukkautui tästä alistamisestaan siten, että veden elämänvoima katosi ja se alkoi haisemaan sekä maistumaan pahalta. Lähteen vettä myyvät hanan kahvassa olevat valitut,  jatkoivat vetensä myyntiä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kansa ei kuitenkaan ollut tyhmää; moni tajusi, että elämän vedestä olisi kadonnut voima.

Jotkut kekseliäät kansalaiset keräsivät porukan kasaan ja he päättivät etsiä itselleen uuden voimaannuttavan lähteensä Eedenistä, ja  ihme, sitkeä etsintä palkittiin.  He olivat niin innoissaan löydöstänsä, että he päättivät valjastaa omilla teknisillä taidoillansa veden omaan käyttöönsä ja kontrolliinsa. Vesi ei pitänyt taaskaan näistä toimista, ja se muuttui taas ravinneköyhäksi ja pahanmakuiseksi. Ja taas osa kansalaisista oli tyytymättömiä ja he lähtivät etsimään uutta lähdettä.

Tämä tarina on tosi. Ja tämä lotraaminen ja temppuilu Eedenin veden kanssa on jatkunut koko ihmiskunnan historian ajan.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s