Erään hullun Emännän satunnaisia hullunkurisia mietteitä DSM:stä ja vähän muustakin, osa 3

Rönttösistä takaisin Siirtolan Emännän arkisempiin elämänfilosofisiin aiheisiin: tällä erää DSM-luokituksen syväluotaukseen ja sen kritiikkiin. Hämmentävän vähän muuten olen muiden lääketietelijöiden kuullut kritisoivan oman tieteensä perusteita, minkä pitäisi olla todellisen tiedemiehen ja -naisen perustaito. Vai jospa tämä on muuttumassa?  Itseni ainakin opetettiin 70-80-luvulla ottamaan empiirisanalyyttinen tieteenperinne itsestään selvyytenä vastaan. Meidän oletettiin sitoutuvan vain tähän ”toteen” tarinaperinteeseen.

http://en.paperblog.com/27-cosmic-consciousness-51623/

Sosiologian professori Nikolas Rosin mukaan merkittävät instituutiot, kuten NIMH  (National Institute of Mental Health) orientoivat parhaillaan tutkimuskäytäntöjään irti DSM-luokituksista. Nikolas Rose on sitä mieltä, että luokitukset ovat kaventaneet tutkijoiden objektiivisuutta, esimerkiksi aivotutkimuksessa, sen sijaan että ne olisivat sitä parantaneet. Nykyään tehdään yhä enenevässä määrin tutkimusta, jossa ei saa käyttää hyväksi DMS:n luokituksia. Sen sijaan lähtökohdaksi otetaan aivoissa havaitut fysiologiset muutokset, joiden kautta yritetään hamottaa ja luokitella ihmisiä erilaisiin tunne-, käyttäytymis- ja kognitiokategorioihin.

Nikolas Rosen mukaan nykyään ei enää suositella sitä, että lääkäri listaa potilaan oireet, ja sitten DSM:stä valitaan oireyhtymä, johon hänen oireensa mahtuvat. Minusta olisi mielenkiintoista tietää yksityiskohtaisemmin, kuinka Kela ja Valviira näissä asioissa toimivat. Minun käsitykseni on, että heidän asiantuntijansa rakenteet nojaavat edelleen juuri näihin. Ne nojaavat päätöksiään biovaltaan (biopower),  juuri tähän  vanhentuneeseen, jo aikansa eläneeseen yksipuoliseen, kaiken medikalisoivaan, kuolleeseen tarinaan ja sen  sairausluokitusjärjestelmään.  Kulttuurimme on ollut dogmatisoitumassa pelkiksi numeroiksi ja logaritmeiksi, mutta onneksi yleismaailmallisesti näyttää siltä, että nämä jäykät yksipuolisesti luokittelevat rakenteet ovat saaneet nyt alkusysäyksensä murtumiselle.

Rose tunnustaa, että mitä enemmän aivoja opitaan tuntemaan, sitä vähemmän vaikuttaa siltä, että niistä oikesti vielä juuri mitään ymmärrämme. Nikolas Rose pohtii samaa asiaa kuin kuin minä, että ehkä elämänmuotomme ja ympäristömme ovat tänä päivänä sellaisia, että ne laukaisevat erilaisia oireyhtymiä.

Tarjoan asiantuntijakultuuriin dogmatisoitumisen lääkkeeksi narratiivista lääketiedettä. Se sisältää itselleni käsitteen ekspansiivisesta oppimisesta. Totuus rakastaa ristiriitoja ja se viihtyy näkökulmien välisessä dialogissa. Kokeneella lääkärillä on usein kokonaisvaltaista ymmärrystä sen lisäksi, että hänellä on erityistietoa ihmisen kehollisesta puolesta. Tämän tietämyksensä avulla hän voi dialogisesti olla rakentamassa potilaalle uutta tarinaa. Hän saattaaa hyödyntää DSM:ää, sikäli mikäli hänen ja potilaan yhteinen kokonaisvaltainen asioiden hahmottaminen siihen heitä ohjaa. Mutta hän voi myös olla käsikirjaa hyödyntämättä, jos vaikuttaa siltä, ettei potilaan tarina tästä hyödy.

Joskus asiakkaamme tai oma tarinamme voi olla kaooksessa. Syynä voi olla mikä tahansa ongelma-alue situationaalisessa säätöjärjestelmässämme (keho-tajunta-ympäristö). Voimme sairastua fyysisesti ja/tai mielenterveydellisesti tai elämäntilanteemme voi olla kaaoksessa. Ne kaikki kietoutuvat toisiinsa siten, että yleensä on vaikea päättää oliko muna ensin vai kana. Nykyään tutkitaan paljon esimerkiksi psyykisten traumojen vaikutusta erilaisiin syöpiin.  Lääkäri on tavallisesti vahvimmalla kehollisella alueella. Ihmisen paras hoitaminen tänä päivänä on moniammatillista viisaiden ihmisenviranhaltijoiden yhteistyötä, jossa mikään näkökulma ei pyri tarinassa valta-asemaan.

Uuden ajan potilaalle tarjotaan tilaisuus paitsi hoidolliseen toimenpiteeseen myös oppimiseen. Ja ennen kaikkea tietoisuustaitoja kehittämällä, sisäisen ja ulkoisen dialogisen, ekspansiivisen oppimisen ja avoimen, esteettömän, vuorovaikutuksen kautta, ihminen itse voi löytää oman itsensä ohjauksen. Ihminen voi kasvaa oman tarinansa, ”situationaalisen keho-tajuntansa” asiantuntijaksi. Prosessi ei ole kutistettavissa luonnontieteelliseen tiedoksi koska kyseessä on luova prosessi. Tiede on eräs luovuuden muoto eikä luovuus eräs tieteen muoto.

Potilaan itseohjautuvuuden tukeminen tulisi olla kaiken hoitamisen tavoite. Luultavasti tulevaisuudessa terveydenhuollon asiakkaita ja ammatillisia toimijoita opetetaan itse ohjaamaan omaa tietoisuuttaan. Liian monen kansalaisen (mukaanlukien asiantuntijat) tietoisuutta ohjaa edelleen autopilotti valtaapitävien kulttuuristen uskomusten suuntaan.

Sosiologian professori Nikolas Rose ei tuo esiin videossaan mainitsemiani holistisia näkemyksiä (ehkä hän ei ole lukenut Lauri Rauhalaa tai Ken Wilberiä?). Hän kuitenkin korostaa juuri sitä, että psykiatria on muuttumassa kovaa vauhtia monologiasta dialogiksi. Psykiatriassa on meneillään oman historiansa suurin muodonmuutos. Se on alkanut kuunnella yhä enemmän potilasta. Hoito on muuttamassa muotoaan aidosti asiakaslähtöiseksi. Psykiatrisessa hoidossa potilas on yhä enemmän kuningas tai kuningatar.

Vaikka psykiatrilla on edelleen ääni, potilaalla itsellään on yhä enemmän valtaa ja viime kädessä hän on se, joka päättää omasta tarinastaan. Yhteiskunnallisesti on tärkeä kysymys, kenen äänen pitäisi painaa eniten? Potilaan? Lääkärin? Sosiaalityöntekijän? Veturinkuljettajan? Psykiatrin? Psykologin? Hammaslääkärin? Kampaajan? Oma vastaukseni tähän kysymyksen on, että kokonaisvaltaisesti viisaiden  ihmisenviranhaltijoiden äänen tulisi kuulua kaikkein eniten. Minulle ihmisenviranhaltija voi olla suutari tai lääkäri. Hän on silloin viisas ihmisenviranhaltija, kun hän  kykenee integroimaan kulttuurista moniäkökulmaista tietoa kokonaisvaltaiseksi eettiseksi viisaudeksi. Tällainen ihminen ei kätkeydy ammatillisen asiantuntijaroolinsa taakse, vaan hän uskaltaa avautua dialogiin, kokonaisena, harkitsevana ihmisenviranhaltijana. Nk. asiantuntijakin voi integroida oman erityisnäkökulmansa osaksi kokonaisvaltaista viisauttansa.

Seuraavassa psykologi, hypnoterapeutti, kognitiivinen psykoterapeutti, NLP Master practitioner ja EMDR-terpeutti Satu Heinosen kuvaa omaa kehittymistään hypnoterapeuttina. Tämä vastaa omaa käsitystäni siitä, kuinka ihiminen voi ihan tavallisena ihmisenviranhaltijanakin kehittyä erilaisten vaiheiden kautta.

Hypnoterapeutilla voi erottua myös vaiheita kuten vaikka kuvataitelijalla impressionistisia, kubistista jne. vaihetta. Kun mestaruusvaihe on saavutettu, alkaa tuntua, että ei ole enää mitään, ei ole mitään koulukuntaa. Ajattelee, että on ”unohtanut” kaiken, ei ole enää hyvä missään, ei voi sanoa itseään enää miksikään. Ja ihmeellistä on se, että asiakkailta alkaa saada parempaa palautetta kuin aiemmin.

Heinosen kuvaus mestaruudesta mielestäni kuvaa hienosti sitä, kuinka dialogissa erilaisten elämänkatsomusten kanssa, ihminen, kasvaa kokonaisvaltaiseen viisauteen. Hänelle avautuu dialoginen todellisuus, jossa ollaan avoimena läsnäolevasti maailmankaikkeuden kaikille äänille.

Tämän videon perusteella korjaan hieman näkemyksiäni psykiatriasta. Ehkä sekin muuttuu parhaillaan paremaan suuntaan. Toisaalta tässä videossa äänessä on sosiologi, ja harvat lääketieteilijät kai heitä arvostavat. Muta jospa silti tosiasia olisi, että vanhoilliset yksipuoliset ajattelutavat, tekevät parhaillaan kuolemaa.

Oma mielipiteeni on, ettemme täällä Suomessa ole kovin edistyksellisiä näissä asioissa. Taidamme rakastaa (ihmis)luontoa enemmän edelleen materialismille rakentuvia yksipuolisia valtahierarkioitamme, ja sen käsikirjoja. Suuri osa ihmisiä – mukaan lukien asiantuntijoita – kumartaa edelleen materialistisen maailmankatsomuksen pappeja, jotka rakastavat enemmänä kontrolloivia lakipykäliään kuin kuuntelisivat avoimesti toisia ihmisiä ja itseään. Toivoisin asiatuntijakulttuuriin enemmän tietoisuustaitoisia ihmisiä, heitä, jotka saavuttavat omassa tietoisuudessaan laajemman ymmärryksen tiloja.

Siksi mielessäni käykin, että pitäisikö meidän suomalaisten olla aktiivisempia sen suhteen, ettemme suostu alistumaan näihin DSM-luokitusten kategorisointiin, muuta kuin silloin, kun näemme todella välttämttömäksi. On väärin, että tällaisia uskomuslääketieteellisiä luokitteluja käytetään epäeettisest, muuhun kuin meidän hyvinvointiimme. Todella tarkkaan pitää harkita, minkälaisia poikkeuksia näistä säännöistä tehdään. Näitä sääntöjä täysyisi moniammatillisesti pohtia. Moni yhteiskunnassamme jo kärsii enemmän kuin sairaudesta, niistä leimosita, joita DSM kaltaisilla järjestelmillä on meihin tatuoitu. Emme voi kontrollin, turvallisuuden ja vakauden nimissä polkea ja tuhota erilaisin leimoin viattomien ihmisten tarinoita.

Se että meistä ihmisistä kasvaa oman elämme tarinan luojia, vaatii meiltä siis  tietoisuustaitoja. Toisaalta on ehkä hyvä, että jotkut ohjaavat meitä, niin kauan kuin meillä niitä itsellämme ei ole taitoja tarkoitukselliseen, eettisesti ja ekologisesti vastuulliseen, elämäntapaan. Annamme tietoisesti, vapaa-ehtoisesti,  joidenkin yksilöiden ohjata kulttuuriamme. Tämä on hyvä ajatus,  silloin kun kansalaiset eivät itse ole kasvaneet eettiseksi, ekologisiksi ja vastuullisiksi toimijoiksi. Tästä tulee vain valitettavasti mieleeni hämmentävä kysymys: Ovatko nykyiset vallankäyttäjämme pääsääntöisesti elämän ymmärryksessään pitkälle päässeitä, vastuullisia  ihmisiä? Kuten tiedämme tieto ja ymmärrys eivät kulje aina käsikädessä…

Mielestäni ekologiseen ja eettiseen päätöksentekoon kykenevä demokratia syntyy vasta silloin, kun yhä useampi ihminen kasvaa oman tietoisuutensa ohjaajaksi. Tämä merkitsee sitä, että ihminen tuntee itsensä, omat monet minuutensa muodot, ja hän kykenee olemaan sekä niille että toisille ihmisille ja luomakunnalle dialogisesti avoimena. Vasta oman tietoisuutensa dialogiseen ohjaukseen kykenevä ihminen vapautuu kultuurinsa alistuksesta. Paul Freiren ajatusta lainaten, pelkästään alistetut eivät vapaudu avoimen näkökulmien välisen dialogin kautta alistuksesta, vaan myös alistajat vapautuvat siitä.

Viime aikoina minua on kiinnostanut ekspansiivinen oppiminen. Olkoon sitten kysymyksessä organisaation tiedostusta laajentava dialoginen oppiminen, tai psykodynaamisesta näkemyksestä kasvualustansa saava sisäinen dialogi (Sisäinen teatteri), ajattelen kysymysessä olevan mielikuvituksen rikastamasta ekpansiivisesta oppimisesta. Ristiriitamme sekä meissä yksilöinä, että myös yhteisössä, voivat olla uuden eettisen tietoisuuden kasvualusta. Eettinen ja ekologinen viisaus voi nousta dialogista, koska se on todellisuuden perimmäinen olemus.

Olemme jo alkutaipaleella uuteen kulttuuriin, uuteen ihmistietoisuuden evoluution vaiheeseen. Muutos tapahtuu, mutta se ei näyttäisi tapahtuvan niiden instanssien toimesta, jonne rahavirtoja ohjataan. Sen sijaan se tapahtuu niiden ihmisten kautta, jotka ovat saavuttaneet riittävän laaja-alaisen ymmärryksen todellisuudesta, olemalla avoimena ja herkkänä maailmankaikkeuden monille äänille. Mielenkiintoista seurata, mikä tule olemaan mielentereysongelmien DSM-luokittelujen kohtalo tulevaisuudessa.

Päätän hullun Emäntäni pohdiskelut ekofilosofi Henryk Skolimowskiin: … viimeisten kolmensadan vuoden aikana olemme määritelleet uudestaan meitä ympäröivän maailman ja nuo uudelleenmäärittelyt ovat johtaneet siihen, että olemme tehneet väkivaltaa sekä tuolle maailmalle että itsellemme. Meidän on hylättävä suuri osa ainellisen edistyksen profeettojen ”viisaudesta”, sillä tämä edistys johtaa meidät tuhoon Meidän on myös kehitettävä uusi kattava filosofia, joka tekee meitä ympäröivän maailman uudella tavalla ymärrettäväksi.

Mieltäni lämmittää tunne siitä, että olemme jo matkalla uuteen, kattavampaan elämänfilosofiaan.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s