Peilinäni Willard Johnson ja hänen kotiin ratsastettu härkänsä

Melkoisen mielenkiintoisen kirjan löysin, nimittäin tämän San Diagon uskontotieteiden professorin Willard Johnsonin meditaatiokirjan (Riding the Ox Home, ensi painos 1982). Kun googlailin kirjaa, huomasin, että tätä teosta pidetään yleisesti syvällisen ajattelijan klassikkona.

Erityisen mielenkiintoinen teos oli narsistisesti sen takia, että hän on päätynyt samaan johtopäätökseen kuin meikäläinen: Meditaatiolla, jota minä mielusti kutsun ”tietoisuustaidoiksi”, ei ole yhtä sisäsyntyistä merkitystä, vaan se on pikemminkin erilaisten tekniikoiden kokoelma, jolla ihminen voi kehittää omaa tietoisuuttaan.

Johnsonin mukaan meissä jokaisessa on uinuvia voimavaroja, jotka voidaan ottaa käyttöön. Ongelma vain on, että länsimaisessa kulttuurissa meitä ei ole opetettu hyödyntämään muuntuneita tajuntamme tiloja. Eipä siis ihme, että moni meistä eksyy intuitiivisesti, ja joskus satunnaisestikin, erilaisten uskonnollisten, maallisten (mindfulness), taideterapeuttisten ja shamanististen meditatiivisten kurssien puoleen. Minusta tämä on oikeastaan hyvä asia, edellyttäen että ihmiselle on kehittynyt realiteettitajun omaavia turvallisia aikuisia tietoisuuden osia.

Tavis ei tunne länsimaissa Johnsonin mukaan omasta tietoisuudestansa yleensä muuta kuin pienen jääuoren huipun. Suuri osa hänen tiedostamatonta mieltänsä jää ikuisesti unholaan, ja hän elää tunteiden siirtojensa ja traumaattisten tilojensa vankina. Hänen elämänsä on kuin elämää lentokoneessa, jossa koko ajan on automaattiohjaus päällä. Hän yllätykseen löytää itsensä välillä Timbutkusta, välillä Brazilista ja toisinaan Tokiosta. On oikeastaan melkoisen surullista, että monella ihmisellä voi olla valtava määrä akateemista tietoa, ja silti hän saattaa jäädä koko relämänsä ajan vieraaksi itselleen.

Kun oivallamme sisäisen maailmamme erilaisten tilojen, myös ekstaattisten tilojen kirjon, huomaamme Willard Johnsonin mukaan, että muodostumme oikeastaan useammasta eri identiteetistä, tai osaminuudasta (näitä minä kutsun Ego state terapiasta omaksumin käsittein minätiloiksi). Emme suinkaan ole ykseyksiä siinä mielessä kuin moni minuuden yleensä ymmärtää. Vaikka sanomme ”minä”, Johnsoninkaan mukaan ei tulisi erehtyä luulemaan itseyttä yksikkömuotoiseksi.

Apropoo. Eikö muuten aikoinaan Venäjän suurruhtinaat, tsaarit ja tsaarittaret puhuneet itsetään muodossa ”Me Katarina Suuri haluamme tuoda julki….jne.” Oikeastan nykyään tämä ei kuulosta yhtään hullummalta. Minulla kun on tämä ”Kuumun kuningatar” minätila, niin ainakin hän voi vastaisuudessa alkaa puhua samaan tapaan… Me, Kuumun kuningatar, olemme sitä mieltä, että… jne. Minä – yksikkönä, subjektina, tietoisena kokijana – on oikeastaan vain erilaisten minätilojeni, siis egoni osien, tarkkailija ja niiden ohjaaja.

Palatkaamme takaisin sivuraiteilta alkuperäiseen asiaan, tähän karanneeseen härkään ja sen kesyttämiseen. Johnson tuo esiin mielenkiitoisen uuden ulottuvuuden moniminuuteen, jota en ole tullut aikaisemmin ajatelleeksi. Kun ihminen tajuaa oman minuutensa monet muodot, tulee ”uudestisyntyminenkin” aivan uudella tavalla ymmärrettäväksi. Ihminen voi inkarnoitua yhden elämän aikana moniksi erilaisiksi minuuksiksi. Minätilojen kielellä sama toisin sanoen: Meillä voi eri elämän vaiheessa vaihdella erilaiset hallitsevat minätilat. Jälleensyntymisiä tapahtuu siis oikeastaan ihmisen elämän aikana.

Saatamme käydä läpi yhden elämän aikana montakin muodonmuutosta. Minulla nuorena oli vahvana feministitila Simone, samoihin aikoihin aktivoitui depressivinen Rouva Otsaryppy, myöhemmin (vähän turhankin myöhään) aktivoitui rakastava ja viisas äiti, Sophie ja Itkijä nainen. Nuoresta pitäen minulla on ollut luontoa rakastava minätila Mielikki, ja kriittinen, ylirationaalinen Tuomas unohtamatta tunnesyöppöä sisäistä lastani  Tyttöstä jne. Nykyään olen mieluiten Siirtolan Emäntä, jossa on yhdistyneenä monia eri tiloja.

Yleensä kypsän elämänkaaren varrella minätilat vähitellen muodostavan eheämmän hyvin kommunikoivan minätilojen joukon, ja jotkut tilat saattavat yhdistyä monien tilojen muodostamiksi metatiloiksi. Tällöin ristiriitaiset irraliset minuutemme osat vainoavat meitä yhä vähemmän, ja saatamme kokea itsemme melko lailla eheiksi. Vaikka valmiita meistä ei tule koskaan.

Samoin kuin Olavi Moilasen mukaan, myös Willard Johnsonin mielestä unimaailma henkilöitymineen edustaa persoonaamme puhtaimmillaan. Siksi unien symbolismin kautta voi olla mahdollista yhdistää kokemuksemme osaksi meitä itseämme. Itse olen melko vähän analysoinut uniani. Olen enemmän tälläinen ”aktiivisen mielikuvituksen” ihminen. Työstän paremmin asioita esimerkiksi luovassa psykodraamallisessa transsissa luovan lukemisen ja automaattisen dialogisen kirjoittamisen kautta.

Minulle oikeastaan tietoisuustaidot on sateenvarjo käsite, joka sisältää nämä kaikki muuntuneet tietoisuuden tilat: meditaation, itsehypnoosin, kehomeditaation (esim. jooga) , luovat transsit, kuten aktiivisen mielikuvituksen ja unityöskentelyn. Erityisesti tämä, mitä itse kutsun ”psykodraamalliseksi transsiksi” – eli mielikuvituksen ja kirjoittamisen avulla tapahtuva samaistuminen mielen henkilöitymiin, minätioihini, on intohimoni (=Sisäinen teatteri).   Mielemme teatterin ohjaus on tietoisuutaito, joka tarjoaa mahdollisuudet uinuvan minuuden puolien aktivoimiseen.

Jungin tavoin Willard Johnson on sitä mieltä, että aktiivinen mielikuvitus on meditaatiota. Minä puolestani pidän tästä ”tietoisuustaito” käsitteestä, koska sillä ei ole samanlaista hengellistä painolasti kuin meditaatiolla. Joillekin meditaatiosta tulee uskonnollisia tai ”hipahtavia” mielleyhtymiä. Voimme nimittäin harjoittaa tietoisuustaitoja puhtaasti maallisesti (mindfulness) tai voimme ammentaa viisautta itsellemme oman uskontomme mietiskely- tai meditaatiotraditioista (kristillisessä perinteessä esim. Lectio Divina ja The Cloud of Unknowing). Buddhalaisessa ja hindulaisessa perinteessä onkin sitten jo melkoinen kirjo erilaisia tietoisuustaitomenetelmiä, unohtamatta tietenkään myöskään muhamettilaisuutta, jolla on omat meditatiiviset perinteensä.

Itse ajattelen, että juuri tietoisuustaitoperinteet voivat muodostaa ekumeenisen, eri maailmankatsomuksia yhdistävän, sillan. Kaikki tiet voivat viedä Roomaan.

Advertisements

2 kommenttia artikkeliin ”Peilinäni Willard Johnson ja hänen kotiin ratsastettu härkänsä

  1. Aale Tynnin runo ”Mutta todella ne loistavat” vuodelta -87 avautui tänään minulle

    Mutta todella ne loistavat,
    vanhojen intiaanien kasvot
    valoa ja levollisuutta
    ylväässä surussaan,
    syvine uurteinensa.
    Heillä, niin riistetyillä,
    on kuitenkin kaikki:
    yhteys maahan, yhteys vesiin,
    kotkan, leijonan ja myyrän tieto,
    kallion ja puiden.
    Ja ylhäällä
    Suuri Henki.
    He kulkevat rituaalisen kierroksen
    etelästä itää ja tietoisuutta kohti,
    kääntyvät laskevan auringon suuntaan
    ja menevät pois.
    Sinisessä Järvessä asuvat vainajain sielut.

    Entä me? Entä me?
    Picasson maalaus,
    Guernica
    tai moderni muotokuva:
    jokainen jäsen irrallaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s