Poliitikot teatterikouluun?

Ei tarvitse meidän kansalaisten länsimaissa hävetä mitä tulee tietoisuustaitoihin. Meillä on ollut useita eläviä esimerkkejä aikaansa edellä olevista ihmistä, jotka ovat kyenneet oman tietoisuutensa ohjaukseen.  Loistavia esimerkkejä näistä kokonaisvaltaisista ajatellijoista ovat, kuten aikaisemmin olen jo tuonut esille,  Sören Kierkegaard nimimerkkiensä teatterillaan, sekä ”herra Fantasia”,  Carl Jung aktiivisella mielikuvituksellaan.

Näen yhtenevänä näiden kahden mestarin ajattelussa sen, että he molemmat korostavat itsereflektion olevan rationaalisesta ajattelusta irti päästämistä. Hybridin ihmisen toki kannattaa peilata ajatuksiaan tieteelliseen tietoon, mutta tietoisuuden ohjauskeskuksemme on tietoisuustaitoja harjoittaessa egon – tietoisten minänosien – ulkopuolella. Sijoittaisin nämä kaksi loistavaa länsimaisen perinteen ajattelijaa neointegraaleihin transmodernisteihin. He olivat 2000- luvun alun ajan hermolla jo ennen kuin tavallisilla kansalaisilla oli hajuakaan tietoisuustaidoista. Massaihminen näyttäisi kuitenkin parhaillaan pääsevän tietoisuuden evoluutiossa eteenpäin.

Leikittelin aikaisemmissa blogeissani New Age ja Old Age –ajoilla, ja samalla Europan Standford keskuksen tutkijan Roland Benedikterin ja muodonmuutoksellisen oppimisen professorin Markus Molzin ajatuksilla. Peilasin ajatuksiani heidän kirjoittamansa artikkeliin The rise of neo-integrative worldviews – Towards a rational spirituality for the coming planetary civilization”. Suosittelen tätä, kaikille jotka haluavat tutustua syvemmin neointegraaliin ajatteluun.

Ymmärrän muuten hyvin, että poliitikoilla on tänä päivänä vaikea tehtävä edessä. Kunnioitan heitä haasteellisen tehtävän edessä.  En haluaisi olla Jyrki Kataisen housuissa. Politiikan käytännön toimijat joutuvat ohjaamaan erilaisia moniarvoisia ryhmittymiä synkroniaan, ja totta on, että monikulttuurinen aika luo monessa ihmisessä – myös poliitikossa – hämmennystä. Ehkä juuri siksi monet kansalaiset eri sosiaalisissa ryhmittymissä, ilman tietoa paremmasta, takertuvat vanhoihin, turvallisiin populistisiin, ”retrokonservatiivisiin” Old Age-ajattelumalleihin. Osa ruohonjuuritason tavallisista kansalaisista puolestaan tavoittelee jo tietoisuudellansa neointegraaleja tasoja. Taiteet ovat tässäkin asiassa edelläkävijöitä.

Tuhannen taalan kysymys on, kuinka päättäjät voivat ohjata kulttuuria, jossa on erilaisia ristiriitaisia intresseja ja arvoja edustavia ryhmittymiä? Itse ajattelen neointegraalista näkökulmasta, että poliitikoilta vaadittaisiin nyt enemmän niitä ominaisuuksia, joita esimerkiksi taitavalla teatterin ohjaajalla tai kapellimestarilla on. Ehkä teatterikoulun opettajien kannattaisi vierailla eduskunnassa säännöllisesti? Poliitikot voisivat harjoitella samaistumista erilaisia viitekehyksiä edustavien ihmisten maailmankuviin. Ehkä draamaa tarvitaan paitsi kouluissa myös eduskuntatalossa.

Karrikoiden Old Age ajatteluhan nojaa meillä länsimaissa materialistiseen autoritaariseen tieteeseen, ja otsaryppyiseen haluun kontrolloida kaikkea tämän maailmankatsomuksen faktatiedolla. Erilaisten maailmankuvien puristuksessa poliitikko joutuu nyt synkronoimaan eripuraisia ääniä eheäksi ja eettiseksi näytelmäksi, tavoitteena onnellinen tarinan päätös, kunakin ajanjaksona. Tässä todellisuudessa huumoria ja mielikuvitusta on luvallista käyttää. Teatterikoulutuksen saanut poliitikko hyväksyy sen, että materialistinen maailmankatsomus on yksi tärkeä näkökulma muiden joukossa.  Neointegraali poliitikko teatterinohjaajana ei perusta ohjaustaan pelkään tietoon vaan kokonaisvaltaiseen asioiden laajempaan dialogiseen ymmärrykseen.

Oma mielipiteeni on, että kehittämällä kansalaisen tietoisuustaitoja ja itseohjautuvuutta, voidaan päästä eroon populistisista ehdollistumista. Vastalääkettä on siis esimerkiksi terapeuttinen taide, keholliset meditaatiomenetelmät, ”mindfulness” ja draamallinen, dialektinen moniminuus, sellaisenaan kuin se on esimerkiksi Sisäisessä teatterissa, Ego State terapiassa, jungilaisessa analyysissä, Voice Dialogissa, psykodraamassa ja vaikkapa psykosynteesissä. Ne vastaavat hyvin uuden monikulttuurisen aikamme haasteisiin.

Teatterin näkökulmasta persoonaamme ohjaavat monet erilaiset minuuden äänet, jotka heijastavat ehdollisutumina kulttuuriamme ja sisäisiä traumojamme. Tarvitsemme Sisäiseen teatteriimme monipuolisen skaalan erilaisia minätiloja, sekä rationaalisia (moderneja) että impulsiivisia ja luovia (postmoderneja).

On mahdollista Sisäisen luovan keskustelevan prosessin kautta yhdistää sisällämme postmodernin ajan pirstoutuneisuus ja moderni järki. Kun kykenemme tiedostamaan kaikki äänemme, myös ne äänet, jotka kuuluvat meissä kuiskauksina ja saamme monet sisäiset äänemme synkroniaan, kykenemme paremmin vastaamaan globalisaation myötä syntyneisiin erilaisten maailmankuvien haasteisiin.

Niinkuin neointegraalissa makrokulttuurissa, emme voi koskaan saavuttaa täydellistä ristiriidatonta tilaa myöskään mikrokulttuurissamme, sisäisessä maailmassamme. Sen sijaan voimme oppia sietämään jonkinasteista ristiriitaa ja hämmennystä, sekä voimme nousta niiden yläpuolelle luovuudellamme. Saavutamme näin uusia metatasoja, joilla voi olla tilaa ristiriitaisille maailmankatsomuksille.

Haluaisin korostaa kulttuurien kanssakäymisissä erityisesti tätä ihmisen henkistä puolta. Myös Benedikter ja Molz kiinnittävät tähän huomiota. Heidän mukaansa neointegraali henkinen ihminen ei ole epärationaalinen, epä-älyllinen saatikka dogmaattinen. Sen sijaan hänellä on kyky itsensä itserefleksioon. On mahdollista löytää uskontojen eri vertauskuvapankeista sellaisia tulkintoja omaan henkisyyteemme, jotka auttavat meitä ulottamaan armoamme myös toisinajattelijoihin ja erilaisten uskonnollisten sekä ateististen traditioiden ihmisiä kohtaan.

Itseäni kiinnostaa kristinuskon metaforat, mutta ei tulisi mieleenikään, että kaikkien maailman kansalaisten olisi omaksuttava kristinuskon käsitteet. Arvostan sen verran paljon muita kulttuureita, että katson ihmisen perusoikeudeksi sen, että hän saa itse integroida oman maailmankuvansa haluamistaan aineksistaan. Yhden tavoitteen haluaisin kuitenkin ulottaa kaikkien sivilisaation kansalaisille: väkivallattoman rakkauden.

Uuden ajan ihmisen ei tarvitse takertua mihinkään yksittäiseen autoritaariseen uskonnolliseen, tieteelliseen tai poliittiseen paradigmaan, vaan hän voi löytää rauhan, turvan ja levon sisältään harjoittamalla persoonalleen sopivia tietoisuustaitoja. Tämän jälkeen maailmankuva ei ole valinnut häntä, vaan hän on tietoisesti itse valinnut oman maailmankuvansa. Samalla hän kasvaa itseohjautuvaksi, oman itsensä parhaaksi asiaintuntijaksi, joka osaa olla dialogisessa suhteissa erilaisiin maailmankatsomuksiin. Kun ihminen löytää mietiskellen armon ikuista epätäydellisyyttänsä kohtaan hyväksyy hän helpommin myös maailman epätäydellisyyden.

Toivon hybridi kulttuuri on siirtymistä tietokeskeisestä ajasta laajemman kokonaisvaltaisen ymmärryksen aikaan.

Benedikter ja Molz mainitsevat sen, että kaikilla tasoilla, poliittisissa, kulttuurisissa henkisissä ja uskonnollisisissa keskustelukäytännöissä olisi käytävä läpi muodonmuutos. Meidän olisi vastattava  ”paradigman evoluutiolla” integratiiviseen, poikkikulttuuriseen, poikkiuskonnolliseen ja poikkikansallisiin haasteisiin. Halusimme tai emme, näytämme olevamme kulkemassa planetaarista sivilisaatiota. Tässä kehityksessä meidän täytyy kuunnella kaikkien kansakuntien ääniä, myös pienimmillä, köyhillä kansoilla ja erilaisilla alakulttureilla, on meille jotakin annettavaa.

(Sisäinen teatteri facebookissa.)

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s