Kärsimys tienä ruumiillisuuteen

Eräs vaikeimpia velvollisuuksiamme on kuunnella kärsivien ääntä. Nämä äänet on helppo jättää huomiotta, koska ne ovat sävyltään kangertelevia ja joskus sekaviakin, näin kirjoittaa Arthur W. Franklin.  Hän jatkaa: ”Näin siihen saakka, kunnes joku on muokannut ne kielelle, joka sopii terveiden luettavaksi. Nämä ääneet puhuvat ruumiillisuutemme puolesta tavalla, jonka mieluiten unohtaisimme, koska ne tulevat liian lähelle omaa haavoittuvaisuuttamme. Kärsivien kuuntelu on raskasta, mutta se on moraalinen teko: Postmodernin vahvuus ilmenee kuuntelun etiikkana. Toivon pystyväni osoittamaan lukijalle, että kuuntelemalla toista, kuuntelemme myös itseämme. Toisen tarina todistajana oleminen kirkastaa sen vastavuoroisuuden, että olemme täällä toisiamme varten.”

Lisäisin tähän vielä sen, että kun kuuntelemme kärsimyksen keskellä itseämme, kuuntelemme samalla toista. On moraalinen velvollisuus antaa ääni myös omille vaietuille puolille, ja niiden tarinoille. Se on lähtökohta eettiselle elämäntavalle. Kärsimyksen on tultava kaapista ulos ja ruumiillistuttava.

Arthur W. Frankin (The Wounded Storyteller). mukaan meillä on karkeasti ottaen neljä tyyppiä olla suhteessa omaan sairastuneeseen ruumiseemme. Nämä suhteet paljastuvat kertomiemme tarinoittemme kautta. On hyvä muistaa, että harvalla on puhdasta yhtä tarinatyyppiä, vaan omaan ruumiiseen suhde liikkuu useammassa, joskus näissä kaikissa neljässä tarinatyypissä.

  1. Tottelevainen ruumis. Tämä henkillö seuraa kiltisti lääkäreiden määräyksiä. Jos hän käyttää täydentäviä hoitomuotoja, suhtautuu hän niihinkin järkevästi, täsmällisesti ja tottelevaisesti. Hän on irrottautunut ruumiistaan, se on siis ”se”. Tämä ihminen ei oikeastaan juuri kerro tarinoita aidosta itsestään, koska hän samaistuu niin voimakkaasti hoitohenkilökunnan tarinoihin. Häneltä puuttuu oma tarina. Hän on monadi, jolla tarkoitetaan sitä, että hänen ruumiinsa ei liitä häntä muihin ihmisiin. Nämä potilaat ovat terveydenhuollon henkilökunnan kannalta esimerkillisiä potilaita. Hän luovuuttaa ruumiinsa  tarinan oikeastaan hoitohenkilökunnalle.

  2. Itseään peilaava ihminen. Tämä ihminen näkee ruumiinsa peilistä. Hän vertaa sitä jatkuvasti populaarikulttuurin ihmiskuviin. Hän idealisoi ruumiin kuvan ja yrittää muuttua täksi kuvaksi. Hänelle ruumis ei ole ruumis, vaan se on kuva ruumiista. Se on oikeastaan muiden kehokuvien sedimentaatio. Sairaanakin hän pelkää eniten minkä näköiseksi hän muuttuu. Myös tämän tarinatyypin ihminen on monadi. Hänen ruuminsa ei liitä häntä toisiin ihmisiin. Hän on irti ruumistaan.

  3. Dominoiva ruumis. Tämä ihminen harvoin kirjoittaa tarinaansa, mutta hänen elämänsä on toisia hallitsevaa tarinaa. Hän sairaudellaan pyrkii hallitsemaan ja määräilemään muita ihmisiä. Tämän ihmisen ruumis liittyy muihin ihmisiin (=dyadi), mutta sen sijaan että hän kuuntelisi tämän liiton eettisen velvoitteen, hän käyttää sitä vain oman itsensä hyväksi.

  4. Kommunikoiva ruumis. Tämä tarina tyyppi on eettinen ihannetyyppi eli tarinatyyppi johon meidän ruumiimme voi meidät kuljettaa. Myös tämän tarinan ihminen kommunikoivana ihminsenä liittyy (communes) toisiiin ihmisiin, ja tämä sulautuminen tapahtuu hänen ruumiinsa kautta. Albert Schweizerin sanoin, hän kuluu niiden veljeskuntaan (sisarkuntaan!), jotka kantavat kehossaan kärsimyksen merkkiä. Tämä ihminen näkee oman kärsivän ruumiinsa kautta toisten ihmisen kärsimyksen. Hän ymmärtää, että ruumiin kieli ei mahdu pelkästään tavalliseen kieleen, vaan se ylittää sen rajat. Kosketus, ilme, asento kaikki ovat ruumiin kieltä. Edelleen Schweizerilta ajatuksia lainaten, voimme ymmärtää ympärillämme olevaa elämää ainoastaan elämällä olevaista elämämme sisällä itsessämme. Olemme ruumiillistuneita ihmisiä. Tämä ihminen on itseään refleksoiva. Hän siis osaa työstää tarinoitaan ja hän osaa kuunnella muiden tarinoita.

Myös Franklin kiinnittää huomiota siihen, että sairauden keskellä meissä on usein ikään kuin monta minuutta. Kärsimyksen keskellä löydämme itsestämme erilaisia tarinoita testailevan minuuden. Ja silti meissä ruumiillistuu yhä enemmän tarinankertoja, hän joka näkee kaiken.

Ne minätilojemme tarinat, joita tutkimme tietoisuustaitojen avulla, eivät siis pelkästään kuvaa meitä itseämme. Lisäksi niiden avulla luomme itseämme ruumiillisina, eettisesti vastuullisina luomakunnan osana, humaanina ihmisenä. Elämän eepoksemme ei tarvitse noudattaa vain tätä tottelevaisen ihmisen yleisesti hyväksyttyä normitarinaa, vaan kärsimyksen jälki voi tuottaa meissä aidon ruumiillistuneen itsemme näköistä tarinaa. Vaikka voimme olla tuhat tarinaa, on meillä yksi ruumis, ja kuuntelemalla sen kieltä, voimme paljastaa puhtaimman eettisen aidoimman luonteemme.

Ihmiskunnan kannalta olisi varmasti hyvä asia, että yhä useampi ihminen koulutettaisiin oman ruuminsa kielen kääntäjiksi. Moni meistä on edelleen käsikirjoitettu ulkoapäin. Kun löydämme tarinamme, löydämme myös olemisemme, sillä olemisemme on aidoimmillaan tarinoissa.

Advertisements

Yksi kommentti artikkeliin ”Kärsimys tienä ruumiillisuuteen

  1. Tämä on uusi, upea dimensio minätilojen kanssa. Kävin vuoropuhelua sisäisten minuuksieni kanssa sairauteni keskellä ja havaitsin, kuinka erilaisia kokijoita ne olivat. Täytyypä kaivaa muistiinpanoja esille ja lukea ne uudestaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s