Voimme lukea ja kirjoittaa itseämme monella eri tavalla!

Täyskaimani, Anna Katariina, sympaattinen sielukas humanisti, monine värikkäine minätiloineen, lainasi minulle mielenkiintoisen Roland Barthesin kirjan ”Tekijän kuolema – Tekstin syntymä”. Huomaan, että kyseisellä kirjalla on paljon annettavaa Sisäiseen teatteriin, vaikkei se kokonaan (vielä) aukeakaan meikäläiselle, integratiivisuuttaan etsivälle Siirtolan Emännälle. Seuraavassa tekstissä hän kuitenkin rohkeasti leikkii kirjallisuustieteilijää analysoimassa Sisäistä teatteria lukemansa kirjan perusteella.

Image

Kirjallisuus ei barhesilaittain ole mitään suurien taiteilijoiden yksilöllisesti tuottamaa näkemystä ihmisestä ja maailmasta. Sen sijaan jokainen ihminen voi olla lukijan lisäksi kirjailija, oman elämänsä käsitteellisten verkoston kutoja. Ajattelenkin, että Elämän eepoksemme tyyli syntyy tavallisen ihmisen ruumiista ja sen kokemuksista. Voimme olla sen  kirjoittajia ja lukijoita päivästä toiseen. Eepoksemme teksti elää biologiastamme ja biografiastamme. Se nauraa härskisti yksipuolisille tieteellisille näkemyksille, jotka yrittävät sulkea ihmisen objektiksi käsitejärjestelmiinsä. Itseään näytelmäksi luova ihminen voi luoda käsikirjoitustaan halutessaan erilaisista metaforista käsin, myös tieteellistä sellaisista, aina ikuisuuteen, tai vähintään siihen asti kuin elämää riittää ja pää toimii.

Sisäinen teatteri on oikeastaan strukturalistisen ja jälkistrukturalistisen narratiivin välimuoto. Siinä on metaforinen rakenne, mutta tämä rakenne on metatason dialektinen rakenne (minätilat ja tarkkailijatila), ja nämä rakenteet luo ihminen itse itselleen. Häntä ei siis sijoiteta terapeutin viitekehykseen, vaan hän itse luo opettajan ohjaamana omat mielen rakenteet (minätilat), jotka edustavat hänessä olevia erilaisia tiedollisia metaforisia maailmankuvia.

Elämän eepoksessamme ei ole mitään etuoikeutettua metakieltä, sillä sen kirjoittaja jatkuvasti kyseenalaistaa kaikkia keskustelukäytäntöjään, eri minätilojen maailmankuvia. Minätilojemme draamallinen leikki voi jatkua päättymättömästi siten, ettei Elämän eepoksemme koskaan sulkeudu. Toisaalta tavoite on saavuttaa eheys – minätilojen esteetön vuorovaikutus – joten ihminen pystyy saavuttaan yhä usemmin kokemusta hetkellisestä kokonaisuudestaan.

Transmoderniksi Elämän eepoksemme tekee  se, että aikuiset turvalliset minän osamme pyrkivät luomaan tarinaa pitäen tietoisena elämän realiteetit ja jatkuvan mahdollisuuden uuden oppimiseen, vanhan rikkoutumiseen.  Emme ole yhteydessä pelkästään alitajuisiin minätiloihimme vaan peilaamme niitä jatkuvasti tietoisiin tiloihimme ja niiden maailmankuviin. Postmodernin kaikki käy mentaliteettia, karnevalistisia naamioiden leikkiä, täydentää aikuisten minätilojamme jatkuvasti vahvistuva todellisuudentaju. Luova puolemme ja rationaalisoivat puolemme ovat tiiviissä yhteistyössä. ”Hällä väliä” -metaliteetista ei ole tietoakaan, vaan kirjoittaja ja lukija pyrkivät ohjaamaan Elämän eepoksen luojaa autenttiseen ja eettiseen elämään. Kirjoittaja pyrkii suodattamaan alitajunnasta sekä sen aarteet ja tunnistaa sen romun, mitä se tuottaa.

Elämä eepos on siinä mielessä kummallinen teos, että se ei ole oikeastaan teos, vaan se on jatkuvaa uutta erilaisten maailmankatsomusten diskursseissa syntyvää tekstiä. Se on edestakaista ja kerroksellista spiraalimaista liikettä ja se on moniäänistä ja monitasoista käsikirjoitusta, jossa näytösten tarinoihin voi jäädä aukkoja, kun uudet minätilat puheellaan jatkuvasti sekaantuvat tekstiin. Juoneen ahtautuu myös prosessia ohjaava ja seuraava lukija, joka pyrkii kuljettamaan näytelmää toivomaansa sopusointuisempaan suuntaan, sallien kuitenkin ristiriitaisiakin ääniä, jotka on soviteltu identiteettitarinaan kompromissein.

Eepoksen tekstiä synnyttäessä ihminen kulkee oikeastaan läpi omaa oppimisprosessiaan: Henkinen kasvu ja mudonmuutos on sisäistä rakkaudellista dialogista draamallista oppimista. Siinä annetaan ääni vaietuille puolillemme, puretaan niiden historialliset taakat ja tiloja ohjanneet kulttuuriset valtarakenteet tehdään näkyviksi. Kirjoittaja paitsi kirjoittaa, hän myös lukee jatkuvasti tapahtumia omassa teatterissaan, ja toimii uusien näytelmien todistajina, ohjaajana ja kirjaajana. Itsemme lukeminenkaan ei ole yksiuloittenen tapahtuma, vaan voimme lukea itseämme monella tavalla. Joku puoli voi irvokkaasti nauraa teksteillemme, ja toinen, prosessiamme ohjaava puoli, hakee lukijalta kunnioittavaa asennetta tekstiä kohtaan.

Mielestäni Sisäiseissä teatterissa synnytetyn Eepoksen muoto vastaa sitä muotoa, jota Barthes kuvaa Tekijän kuolemana. Elämän eepoksen kuten esseen struktuuri on fragmentaarinen, siinä on lähes irrallisia kappaleita, joita ei yhdistä mikään lineaarinen logiikka. Esseemme (eepoksemme) antaa itse myös vihjeen siitä, mksi näin on: lineaarinen jatkumo ilmentää ainoastaan yhden ainoan viestin etenemistä kohti edeltä ajateltua päätöstä. Fragmentti sitä vastoin estää diskurssia tiivistymästä yhden ainoan subjektin lausumaksi.Tekijän kuolema suosii diskurssin moninaistumista: siinä asetetaan rinnakkain historiallinen, kirjallisuushitoriallinen, kielitieteellinen ja poliittinen diskurssi. Niitä ei yritetä syntetiosoida eikä yhtäkään niistä aseteta toisten yläpuolelle. Fragmentaarisuus ja diskurssien monianaisuus ovat välttämätön ehto, jotta kirjoittamisesta kirjoittaminen voi olla rehillinen objektilleen, itselleen.

Kirjoittaja voi manifestoida itseään erilaisin diskurssein loppumattomasti. Oivallusta itselle tuottava Elämän eepoksen teksti voi olla muodoltaan jopa sellaista jota moderni kulttuuri halveksii, se voi olla popularistista, hourailevaa ja pateettista. On vapauttavaa saada kirjoittaa omalla tavallaan, virheineen, ilman että kriitikot arvioivat tekstin tyyliä. Teksti on Elämän eepoksessa saa olla oman minuutemme epätäydellinen ilmentymä. Minän osista pyritään löytämään keskenään riitasointuisen sopusoinnun tila. Synteesiä tapahtuu, mutta se ei ole  syntetisointia, vaan ihminen voi hämmästykseen joinakin hetkinä olla synteesiä ihmettelevä tapahtumien todistaja. Kääteemme jää lopputuotuoksena yhä paremmin elämäämme kannatteleva identtiteettitarina, Elämän eepos!

Kuka käyttää meissä valtaa? Tuskin valta koskaan häviää. Olemme aina vallankäytön vankeja ja välineitä. Voimme kuitenkin tehdä näkyviksi itsestämme sen muodot. Tämän jälkeen itse olemme oikeutetaan valitsemaan, kuinka niiden annamme niiden itsessämme vaikuttaa, ja kuinka itse käytämme meille annettua valtaa tietoisesti ja harkitusti. Tieto sinänsä on jo valtaa. Itse tunnistan omaavani persoonan osia, jotka nauttivat enemmän tästä vallasta kuin rahan vallasta.

Elämän eepoksen kirjoittaminen voi tapahtua oikeastaan kahdella tavalla. Sitä voi toteuttaa hypnoterapeuttisen perinteen tavalla. Ihminen voi saavuttaa hetkittäin automaattisen kirjoittamisen tiloja, joissa hän kokee olvansa irti egon osista, minätiloista, ja ne synnyttävät luovassa tilassa tekstiä, jonka passivisena todistajana toimin, kunnes tietoisemmat lukijat ja ohjaaja tilat puuttuvat tekstin suutnaan. Jotkut voivat tehdä saman aktiivisen mielikuvituksensa avulla (vrt. Carl Jung). Tällöin he työstävät minätilojaan mielikuvituksensa avulla, kuin valveunessa. Kirjaamisen voi tehdä tällöin kuin ihminen pitäisi unipäiväkirjaa. Tämä jälkeen lukija ja ohjaaja tilat valitsevat mitä seuraavaksi työstetään ja mihin suuntaan tapahtumien kulkua ohjataan. Molemissa menetelmissä tapahtuu hetkittäistä tekijän kuolemaa.

Barthesin mukaan instituutiomme määräävät inhimilisen tiedon luoteen; kuten kieli myös insituutio pakottaa meidät omiin jaotteluihinsa ja luokitteluihinsa. Se painostaa meidät ajattelemaan tietyllä tavalla. Oikeastaan tietokeskeinen kulttuurimme on yrittänyt tehdä meistä vain passiivisia lukijoita, irrallisen tiedon vastaanottajia. Itse ajattelen, että nykyään yhä useampi uskaltaa kyseenalaistaa muodonmuutoksellisen oppimisen kautta näiden jaottelujen ja valtaa käyttävien käsitteiden yksinoikeuden totuuteen. Yksi toisensa jälkeen avautuu näkemään kulttuurimme todelliset valtarakenteet ja niiden takana vaikuttavat keskustelukäytännöt.

Insituutioissa tietyt sosiaaliset käytännöt on valittu kunkin ajan hengen mukaisesti, ja voidaankin nyt esittää perusteltu kysymys. Vastaako tämän ajan instutuutioiden sosiaaliset modernit käytännöt uutta transmodernin aikamme henkeä? Modernille empirismille, kuten meikäläiselle ennen integratiivista elämän vaihetta, kieli on ollut vain ”tyylikästä tai vähemmän tyylikästä”, eikä se ole nähnyt omaa diskurssiansa. Itse en koskaan kokenut pystyväni sijoittumaan sen kielenkäyttötapaan. Olin huono kirjoittaja. Tekstini oli täynnä kirjoitusvirheitä ja ongelmallisia lauserakenteita. Alistuin modernin määrittelyihin, vaan mursin itseni ulos sen rakentamasta täydellisen kielen vankilasta.

Valtaa käyttävät instituutiomme ottavat edelleen huonosti huomioon sen, kuinka keskustelukäytännöillämme jatkuvasti muokkaamme todellisuutta. On vallankäyttöä takertua kirjoitetun tekstin muotoseikkoihin. Kirjoittamisen ei tarvitse kaikille olla taiteen tekemistä, vaan se voi olla henkilökohtaisen oivalluksen tuottamista. Kirjallisuus ja tiede eivät ole minulle vastakohtiansa. Sen sijaan ne voivat ruokkia toisiaan. Edelleen liian harvat tieteen edustajat ymmärtävät oman tieteellisen keskustelukäytäntönsä häilyvän ja sosiaalisesti sovitun aseman tiedon hierarkiassa. Moni luulee omaavansa täydellisen kielen, jolla on arkitietoa ylempi koodi. Nämä hierarkiat näyttäisivät olevan parhaillaan latistumassa.

Dialogisella kirjoittamisella voimme avata tutkimuksellemme koko kielen avaruuden: Meissä voi tapahtua loogisia vallankumouksia, erilaisten koodien sekoittumista, liukumia, risteilyä, draamoja ja parodioita. Vapaudumme sanojen yhden merkityksen tyrannimaisesta illuusiosta. Sisäisen teatterin kirjoitukset nousevat vastustamaan tieteentekijän varmuutta ja kontrollia, kun minätilamme leikkivät nautiskellen hämmennyksessä ja epävarmuudessa.

Elämän eepos, identiteettitarinamme, voi paljastaa ennen salatut historialliset mytologiat, jotka meissä elävät. Sen tyyli voi olla kovinkin moninaista. Aniharvoin se edustaa mitään kaunokirjallista huippua, mutta kuitenkin kieli voi paljastaa jokaisen ainutkertaisen loiston ja tietoisuutemme vankilat. Teksti kiteyttää meidät, eikä se ole pelkästään tietoisten minän osiemme valinnan tulos. Elämän eepoksemme on tuntemattoman ja joskus koruttomankin minuutemme enemmän tai vähemmän haparoiva ääni, eikä kirjallisuuskriitikon arvostelu siihen päde. Tai ainakaan tämä kirjallisuuskrittinen näkökulma ei tavoita välttämättä sitä omaa oivallustamme, jota tekstin todistajana ja lukijana oleminen on meissä on synnyttänyt. Joskus se on voinut saada aikaan siirtymän uudelle tasolle, muodonmuutoksen. Tällä voi olla merkittävät seurannaisvaikutukset käytännön elämäämme. Barthesin sanoin, tyylin salaisuus on kirjailijan ruumiseen suljettu muisto.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s