Jihhuu! Olen puhdasverinen välimaastoihminen!

Olen pitkään kokenut olevani melkoisen yksin omilla ihmistietoisuuden tutkimusretkilläni. Hetkittäin olen tuntenut suurta epäuskoa itseeni ja ajatuksiini. Sisäinen teatteri kuulostaa epäilemättä monen traditionaalisesti tieteellisesti ajattelevan karsinaihmisen mielestä aikamoiselta ”huuhaalta”. Onneksi olen saanut tukea vanhojen ja uusien ystävieni parista, esimerkiksi ratkaisukeskeisiltä ja hypnoterapiaporukoilta, kirjailijoiden ja kirjallisuusterapian puolelta, kasvatustieteilijöiltä ja yksi parhaita oppilaita ja opettajiani on ollut diakoni.

Nyt sitä tukea tulee kuitenkin odottamattomalta taholta, kauppatieteiden puolelta! Tämä tuki ei ole ehkä yhtä konkreettista, käsinkosketeltavaa, kuin eri alan ystäviltäni saamani tuki. Harvard Business Schoolin Frans Johanssonin ajatukset Medici-ilmiössä saavat minut kuitenkin voimaakkaasti samaistumaan hänen luomaansa ihmisryhmään, välimaastoihmisiin. Hän on löytänyt saman integratiivisen maailman kuin minä, hieman vain erilaisin metaforin! Kehittämäni Sisäinen teatteri näyttäisi olevan luovan välimaastoihmisen työkalu itsetuntemukseen ja oman luovuuden avaamiseen.

Johansson tuo esille sen, että välimaastoihmiset joutuvat ravistamaan itsensä irti omasta viitekehyksellistä verkostostaan, vaikka he saattavatkin vielä jonakin päivänä palata juurillensa. He voivat kokea olevansa ideoineen kovinkin yksin. Itse koen itseni melkoisen oudoksi: hammaslääkäri, NLP-Trainer  ja hypnoterapeutti, joka keksii menetelmän itsetuntemukseen. Tämä saa monet ihmiset -erityisesti asiantuntijat – takajaloilleen…

Olenkin toiminut jo vuosia viitekehyksellisen ykkösryhmäni, hammaslääkäreiden, ulkopuolella. Olen saanut pienissä piireissä myönteistä palautetta menetelmästäni, mutta mitään läpimurtoa ei ole tapahtunut. Johansson korostaa, että innovatiivisia ihmisiä ei ohjaa ensisijaisesti ulkoa tuleva kunnia ja palkkiot, vaan sisäsyntyinen palo. Motivaatio onnistutaan säilyttämään vastoinkäymisistä huolimatta. Tuntuu hyvältä lukea Medici-ilmiö kirjaa, koska Johanssonin ajatuksensa kannustavat minua vain jatkamaan suuntaa, jonka olen valinnut: Saan häneltä lisäpotkua retkiini välimaastossa.

Johanssonin ajatukset ovat vapauttavia ja kannustavia. Tajuan entistä paremmin sen, kuinka meidät on pirstottu eri tieteenperinteissä karsinoihin, joiden rajoja ei ole ollut sopivaa ylittää. Ja kuitenkin luova uusi aika on välimaastoihmisten, jotka uskaltavat rikkoa tiedon rajoja.

Lääketieteen ammattilaisille on opetettu lääketieteellisen tradition (piilo)opetussuunnitelmassa, että hammaslääkäri pysyköön hammaslääkärinä ja lääkäri lääkärinä. Tulevaisuudessa asiat eivät luultavasti ole enää pelkästään näin. Tieto syvenee ja myös LAAJENEE. Johansson kertoo esimerkkinä afroamerikkalaisesta lääkäristä, Prothrowth Srithistä, joka toimi lääkärinä ensihoitoyksikössä. Hän joutui hoitamaan päivittäin väkivallan uhreja. Tämä lääkäri koki suurta turhautumista työsarallansa, ja hän halusi ryhtyä toimenpiteisiin väkivallan vähentämiseksi. Hän keksikin epäonnistumisten ja onnistumisten kautta menetelmiä tämän toteuttamiseksi. Kolleegat katsoivat kuitenkin hänen luovaa toimintaansa ensi alkuun hyvin karsastavasti: lääkäri hoitaa sairauksia, on sosiologien ja psykologien asia puuttua väkivaltaan.

Tähän meidät opetetaan karsinoidussa asiantuntijakulttuurissamme. Ainakin minun opiskeluaikoina meistä kasvatettiin tiedekunnassamme putkiaivoja. Hammaslääkärillä ei voi olla toteutettavia ideoita terapeuttiseen luovaan kirjoittamiseen saatikka tietoisuustaitoihin. Hammaslääkäri on hammaslääkäri. Ei ole uskottavaa toimia muilla karsinansa ulkopuolisilla alueilla. Suuri osa ihmisiä lienee edelleen karsinaihmisiä.  Prothrowth Strithin kehittämät menetelmät on muuten integroitu nykyään perinteisiin terveydenhuollon yksiköiden käytäntöihin, ja Bostonin väkivaltatilastot ovat huomattavasti kaunistuneet.

Pirstoutuneessa tieteellisessä modernissa asiantuntijakulttuurissamme on meidän ”asiantuntijoiden” täytynyt pitää itsemme lokeroituneena. Meidät on opetettu olemaan rikkomatta tieteiden välisiä rajoja. Joskus minusta tuntuu siltä, että on melkein pyhäinhäväistystä, että hammaslääkäri rikkoo oman kapean tieteenfilosofiansa rajoja.

Transmoderni aika on onneksi välimaastoihmisten. Se on tieteellistä ja arkitietoa integroivien, luovien uusrenesanssiihmisten aikaa. Muistan, kuinka joitakin vuosia sitten pidin esitelmää hammashoitopelosta hammaslääkäreille, eräs kolleega sanoi minulle: ”Hei kuule, ei me olla psykologeja, mehän hoidetaan vain hampaita!”. Tämä kertoo karua kieltä tieteellisen pirstoutuneen  kulttuurimme tilasta.

Oma vakaamukseni on entistä vahvemmin, että joskus suurin teko potilaan terveyden – myös suun terveyden – eteen voi olla se, että hammaslääkäri kysyy vilpittömästi kiinnostuneena potilaaltaan: ”Mitä sinulle muuten kuuluu?”. Ja ennen kaikkea hänen kannatta myös säännöllisesti kysyä itseltään: ”Mitä minulle muuten kuuluu?”. Kokonaisvaltaisesti hoitavan lääkärin/hammaslääkärin persoona on hänen työkalunsa, johon hänen on aika ajoin porauduttava. SIle on annettava sen tarvitsema huolenpito.

Tärkeintä hammaslääkärin työssä ei ole se, montako reikää tulee päivän aikana kairattua. Transmoderni lääkäri ja hammaslääkäri ovat paitsi luonnontieteilijöitä, yhä enemmän myös terapeutteja. Kehomme ja mielemme ovat – yllätys, yllätys – kytkeytyneinä erottamattomasti toinen toisiinsa ja myös sosiaaliseen ja fyysiseen ympäristöönsä! Hampaan reiän takana on muutakin kuin Streptococcus Mutans.

Mikä kumallisita, joskus kauppatieteilijä  voi opettaa hammaslääkärille uusia mielenkiintoisia asioita.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s