Elämästä parempaa, kun koulutamme Suomeen lisää terapeutteja?

Elämme kummallista aikaa. Me olemme muka älykkäämpi kulttuuri kuin mikään aikaisempi kulttuuri ihmiskunnan historian aikana. Elämme valtavan informaatiomäärän täyttämässä tieteellisen maailmankatsomuksen hallitsemassa ajassa. Samanaikaisesti luonto ja ihmisluonto voivat huonosti.

Masennus leviää kulovalkean tavoin ja psykoterapeutteja tarvitaan lisää ja lisää. Samoin fyysisesti meistä löytyy vaivoja niin paljon, että terveydenhuoltomme kuormittuu koko ajan enemmän ja enemmän. Jos olisin avaruudesta maapalolle saapuva humanoidi, katselisin melko säälien tätä nykyistä elämäntapaamme.

Olen pitkään jo ollut sitä mieltä, että kulttuuriamme vaivaavien ongelmien ratkaisuja haetaan väärästä paikasta. Ei kansantautimme masennus ja terveydenhuoltoa kuormittava fyysisten sairauksien runsaus ja ympäristömme sekä itsemme myrkyttäminen katkea vain sillä, että koulutamme lisää terapeutteja, lääkäreitä ja muita asiantuntijoita.

Medikalisaation mukanaan tuoma ongelma, sairauksien ja henkisen pahoinvoinnin jatkuva lisääntyminen, ratkeaa vasta silloin, kun ihmisille opetetaan tietoisuustaitoja. Opimme katsomaan elämäämme  panoraamana.

Näen muuten tietoisuutaidot huomattavan paljon laajemmin kuin moni muu ihminen. Tietoisuustaitoja ei ole vain se, että teemme ”mindfulness-harjoituksia”, istumme tuolissa esimerkiksi keskittyen hengitykseen. Sen sijaan tietoisuustaidot edellyttävät  sitä, että harjoitamme tietoisuutemme hiljentämisen lisäksi myös luovaa itsereflektiota. Tätä voisi kutsua vaikka oivallusmeditaatioksi tai leikkiväksi mietiskelyksi. Sisäinen teatteri kirjoittaen on eräs tapa harjoittaa tätä oivallusmeditaatiota.

Amerikkalainen lääkäri Matt Mumber suosittelee kahta asiaa integratiivisen lääketieteen lähtökohdiksi. Ne ovat mindfulness- ja itsetuntemusharjoitusten harjoittaminen. Jotta voimme kokonaisvaltaisesti hyvin, täytyy meidän tunnistaa omat tunteemme ja tarpeemme. Emme voi muodostaa kestäviä tavoitteita elämäämme, ellemme aidosti tunne itseämme ja todellisia arvojamme ja sen mukaisia tarpeita.

On oikeastaan melkoisen traagista, että lapset opetetaan samaistumaan tähän ulkoisen tiedon maailmaan. Matematiikan hallitseminen, kielitaidot, historia, yhtä kaikki ovat tärkeitä, mutta kaikkein tärkeintä on tiedon sisäistäminen kokemuksellisen oppimisen kautta. Lapsilla on olemisen taitoja. Lapset ovat luontaisesti filosofeja ja leikkiminen on tärkeä oppimisen tapa, jonka he hallitsevat. Joitakin vuosi sitten tästä leikkimisestä oppimisen välineenä tehtiin muuten väitöskirja. Idealistiosa minua väittää, että maailma olisi huomattavan paljon parempi paikka, kun meiltä aikuiseksi kasvaessa ei tapettaisi filosofoinnin ja leikkimisen taitoja.

Matt Mumber suosittelee mindfulness-harjoituksia sekä itsetuntemusta ennegrammin ja kirjoittamista hyödyntäen. Väitän, että Sisäinen teatteri on sofistikoituneempi tapa tehdä tätä samaa. Sen tekee ainutlaatuiseksi se, ettei ihmistä kategorioida mihinkään valmiisiin muotteihin, vaan kirjoittaja itse luo omat minätilansa tunnistamalla omia totunnaisia käyttäytymis- ja ajattelutapojansa. Toki ennegrammiakin voi käyttää hyväksi tässä omiin minäitloihin tutustumistyössä. (Onko minussa laiskaa osaa? Entä himokasta minätilaa? Entä syöppöä ja juoppoa osaa? Jne.)

Sisäisen teatterin lähisukulainen narratiivinen terapia on poststrukturaalista terapiaa, koska siinä ei aseteta mitään etukäteiskategorioita ihmisen mielen osiksi. Sisäisessä teatterissa ihmisellä on kategoriat, mutta hän luo ne itse itselleen, perustuen mm. omiin tunnekokemuksiin ja muistoihin. Ihminen rakentaa itse itselleen oman itsensä näköiset minätilat työkaluiksi, joilla hän voi työstää mietiskellen ja kirjoittaen omaa tietoisuuttaan. Sisäinen teatteri tehdään juuri sellaiseksi, että se näyttää itseltä. Olen ainutkertainen oma Sisäinen teatterini.

Olennaista Sisäisen teatterin itsetuntemusprosessissa on, että ihminen tunnistaa hallitsevan minätilansa. Mikä minätila minussa on aktiivinen missäkin tilanteessa? Millainen olen pomoni kanssa? Entä puolisoni kanssa, silloin kun suutun? Entä millainen olen vanhempana? Mitkä minätilat ovat olleet minussa aktiivisia eri elämänvaiheissa? Erilaisille, muistoille, tunne- ja kognitiotavoille rakentuvat minätilat nimetään itse. Kipeitä muistoja voidaan oppia minätilojen avulla metaforisesti työstämään, jolloin ne eivät ahdista meitä haamuina teatterissamme. Me siirrymme näin vähitellen elämämme ohjaajiksi, emmekä ole autopilotin ohjauksessa.

Mumber kirjoittaa, että ihminen voi tunnistaa persoonallisuustyyppinsä. Hän kehottaa meitä pohtimaa ennegrammin avulla, mitä persoonallisuustyyppiä edustamme. Sisäinen teatteri on siinä mielessä joustava, että eri elämämme vaiheissa ja eri tilanteissa kussakin meistä on eri minätilat aktiivisina. Persoonamme voi muuttua erilaiseksi elämän tarinamme eri  aikakausina, kun eri minätilat hallitsevat Sisäistä teatteriamme. Niin kuin tiedämme Nallella oli nuorena eri minätila hallitsevana kuin tänä päivänä. Niin kuin useimmilla meistä. Monelle on tuttua myös esimerkiksi se, että kun kuulee jonkun puhuvan puhelimessa, tunnistaa jo hänen äänen sävystä, kenen henkilön kanssa hän puhuu, koska tietty minätila on aktiivisena.

Yhteistä Mumberin kanssa ajattelussamme on se, että kun ihminen mindfulness- ja itsetuntemusharjoitusten kautta tutustuu itseensä, tietää hän, minkälainen elämäntapa hänelle on hyväksi. Kun opin tuntemaan itseäni tiedän paremmin minkälaista ruokaa kehoni kaipaa, mitä liikuntaa tarvitsen ja miten pidän huolta, etten stressaannu liikaa jne. Meistä kasvaa sisältä päin ohjautuvia emmekä ole vain ulkoisen ohjauksen kohteita.

Yhteistä  Mumberin ja minun ajattelulleni on samoin se, että ihmistä kannustetaan henkisyyteen. Tällä tarkoitetaan avarasydämistä henkisyyttä, jossa ihminen pystyy kokemaan oman elämänsä tarkoituksen osana laajempaa kosmista todellisuutta.

Mumberin mukaan itsensä tiedostaminen ja henkisyys ovat käsi kädessä kulkevia käsitteitä. Kun ihminen tulee tietoiseksi itsestään, lisääntyy samalla automaattisesti hänen henkisyytensä. Hän alkaa välittää enemmän yhteisönsä ja luonnon tulevaisuudesta. Tällainen ihminen ymmärtää entistä paremmin, ettei hän ole täällä maailmassa vain itseänsä ja omistamiansa tavaroitansa varten. Itsetuntemuksen lisääntyessä ihminen löytää elämäänsä uusia yhteisöjä hyödyttäviä merkityksiä ja sen aidomman tarkoituksen.

Tietoisuustaidot ovat lääke kulttuurista pahoinvointiamme vastaan. Olemme eläneet henkisesti tyhjää yksipuolistavan materialistisen maailmankuvan aikaa, joka tekee monen elämästä automaattisesti tarkoituksetonta ja pahoinvointia tuottavaa. Uudessa transmodernissa kulttuurissa keskiössä on itseohjautuva itsensä tunteva ihminen: Homo ludens, leikkivä ihminen, joka pystyy integroimaan luovasti erilaisia näkökulmia, kadottamatta kuitenkaan realiteettitajuansa.

Itsetuntemuksemme kasvaessa kykenemme yhdistämään aikuisia hyvän realiteettitajun omaavia minätiloja lapsellisiin luoviin tiloihimme. Löydämme takaisin itsestämme  lapsen leikkivän ja levollisen tavan olla maailmassa.

Asiantuntijat eivät ratkaise ongelmiamme, vaikkakin he voivat olla näkökulmillaan avartamassa tietoisuuttamme. Itse asiassa ajattelen, että asiantuntijakulttuuri, jossa väheksytään ihmisen omaa itseohjautumisen potentiaalia, on keskeinen osa sitä, miksi niin moni ihminen kulttuurissamme voi huonosti. Joku voisi jopa väittää, että asiantuntijat varastavat meiltä itseohjautuvuutemme. Valitettavan usein meitä ahdetaan edelleen lääkärin tai terapeuttimme maailmankuvaan, eikä omaamme.

Itse tarjoaisin sairastavuuden vähentämiseen psykoedukaatiota: Ihmisiä pitäisi pienestä pitäen ohjata erilaisin menetelmin itseohjautuvuuteen, omien tunteiden ja tarpeiden tunnistamiseen sekä luovaan ongelmanratkaisuun. Tarvitsemme eri alojen ihmisiä opettajiksi monipuolisen itsetuntemuksen lisäämiseksi. Uudelle ajan hengelle rakentuvassa kulttuurissa asiantuntijat ovat dialogikumppaneitamme. Kaikkien tärkein psykofyysisen hyvinvointimme lisääjä olisi se, että jokainen lapsi saisi sen läsnäolevan aikuisen rakkauden ja hyväksynnän, joka hänelle kuuluisi.

Kulttuuri, jossa ihmisiä kannustetaan uraputkessa juoksemiseen, ei kasvata lapsille läsnäolevia ihmisiä. Kun emme saa armoa ja hyväksyntää itsellemme lapsena, kasvaa meistä armottomia suorittajaihmisiä. Tällöin tunnemme olevamme vasta jotakin rakastettavaa  jatkuvan suorittamisen ja omistamiamme esineiden kautta. Jos silloinkaan.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s