Sisäinen teatteri® ja kehollisuus, osa 3

Kun jäämme jumiin esimerkiksi agressiiviseen, vihan täyttämään tilaan, hyvä metodi päästä irti kyseisestä tilasta on keskittyä rauhalliseen syvään hengitykseen. Hengitys on silta kehomme ja mielemme eri tilojen välillä. Mikäli tämä ei toivottu tila edelleen vainoaa meitä ikävillä joskus jopa inhoittavilla ajatuksilla, kannattaa meidän purkaa minätilan kielteinen energialataus jollain tavalla.

Tämä tapahtuu vaikkapa luovasti kirjoittaen tai terapeuttisen liikkeen avulla. Jumitilanteessa apu symboli- ja metaforatyöskentelyyn voidaan saada muilta minätiloilta tai ihmisiltä. Yhteys dissosioituneeseen, lukkojen taakse sulkeutuneeseen, aggressiivisen tunnetilaan ja sen tilasidonnaisiin muistiin,  saavutetaan jonkun toisen  antamalla metaforisella avaimella. Mitä avoimemmaksi ja läpäisevämmäksi minätilojemme väliset rajat saadaan, sitä eheämpiä meistä kasvaa. Vapaudumme elämään tätä hetkeä.

Kun meillä on juureva, levollinen tila, kehossamme ei ole jännityskipuja. Fysiologiamme on harmoniassa. Minätilamme, myös kehomme psykosomaattinen oire, on tila, jonka olemusta ei ole saatettu muun egon yhteyteen. Sanotaan että minätila on dissosioituneena.

Voimme paljastaa kehomme ja mielemme suhteet, suhtautumalla uteliaisuudella itseemme. Kun olen pahalla päällä, miten se näkyy kehossani? Nouseeko verenpaine? Purenko hampaita yhteen? Entä  päänsärkyni? Millaisissa tilanteissa se laukeaa? Onko minussa traumoja, joita kannan kehollisina sairauksina?  Leiki minätilojesi kanssa fyysisen vaivasi tarinan kanssa. Muista, aina kannattaa kuitenkin vaiva tutkituttaa lääkärillä, jotta selviää, ettei taustalla ole mitään biologista sairautta!

Minätilamme, myös kehomme psykosomaattinen oire, on tila, jonka olemusta ei ole saatettu muun egon yhteyteen. Tutkimusten mukaan merkittävä osa esimerkiksi päänsäryistä, astmasta, aknesta ja suolistovaivoista on trauma- tai stressiperäisiä.

Kun saamme riittävästi itsetuntemuksen, kuten tunnetaitojen opetusta ja tukea, voimme opetella ilmaisemaan myös tukahdetutteja kehollisia kokemuksiamme. Erilaiset tunteiden siltaustavat ovat työvälineitä paitsi hypnoterapiassa myös luovassa kirjoittamissa. Voimme vangita kokemuksiamme, pehmeästi,  fiktiivisesti. On mahdollista tavoittaa kokemuksen olemus symbolisoimalla ja tekemällä siitä vaikka verbaalisen, visuaalisen tai somaattisen metafora. Tällöin itse puhun konstruktiivisesta psykoanalyysistä. Muistomme ovat aina enemmän tai vähemmän fiktiivisiä. Hyödynnämme tätä muistimme ominaisuutta.

Kun onnistumme liittämään tämän itseytemme kokemuksesta irrotetun tilan osaksi itseämme (aktivoimme uusia hermoratayhteyksi), helpottuu meidän liikkuminen vapaasti erilaisissa tiloissamme. Emme yhtä helposti samaistu kipua kantavaan fyysiseen tilaan. Joskus oire voi jopa lieventyä tai kadota, kun sille on onnistuttu antamaan uusi metaforinen muoto.

Onnistuneessa prosessissa liitämme tämän (somaattisen) minätilan osaksi itseämme. Tämä helpottaa levollista olemista, oman tietoisuutemme ohjaamista, ja  liikkumista harkiten erilaisissa tiloissamme. Itsetutemuksemme edistyessä emme yhtä helposti samaistu kipua kantavaan kokemukseen ja joskus oire voi jopa lieventyä tai joskus kokonaan kadota.

Tämäntyyppistä itsereflektiivistä toimintaa voisi kutsua vaikkapa ”mindsightiksi” eli sydämen silmien näkemisen kehittämiseksi. Mitä kokonaisempia ihmisiä olemme, sitä selkeämpi näkö meillä on ja samalla olemme kokonaisvaltaisesti terveempiä. Ajattelen integratiivisen lääketieteen olevan paluuta eudaimoniaan. Tämähän on kreikkalainen Aristoteleen mainitsema käsite, jolla tarkoitetaan sitä, että ihminen voi kokonaisvaltaisesti hyvin:  Hänen tietoisuutensa on harmoniassa ympäristön ja itseyden kanssa ja yksilön elämällä on tarkoitus. Ihminen kunnioittaa (re-spect uudelleen näkee) omaa ja toisen ihmisen kokemuksellista todellisuutta.

Länsimaisessa kulttuurissamme on ennennäkemätön  määrä tieteellistä tietoa, mutta harva ihminen kykenee olemaan avoin ja yhdistämään sitä kokemuksellisesti oman hyvinvointinsa edistäjäksi. Ei siksi, että me ihmiset olisimme tyhmiä, vaan siksi, ettei meille ole opetettu tietoisuustaitoja ja itsetuntemusta. Moni elää elämänsä koskaan tustustumatta tärkeimpään kanssakulkijaansa, omaan itseensä.

Kun menneisyyden minätilat vainoavat meitä aaveina, voimme psykofyysisesti huonosti. Neurobiologisen Dan Siegelin kielellä voimme puhua, että synaptiset varjot kaikuvat aivoissamme, emmekä siksi pysty keskittymään tähän hetkeen.  Tämä voi ilmetä siis sekä emotionaalisena kipuna että fyysisenä tuskana.

Siksi siirtyäksemme elämään elämäämme läsnäolevasti ja avoimesti, joudumme työstämään menneisyyden varjomme. Hyödynnämme aivojemme neuroplastisia ominaisuuksia. Kuuntelemme, millaisia asioita sisällämme kaikuu. Väitän, että suurin osa meistä kantaa jonkinlaisia kulttuurisia taakoja hartioillaan. Tavallisimmin olemme saaneet kasvaa ilman läsnäolevaa, hyväksyvää, ymmärtävää vanhempaa. Länsimainen terapeuttinen perinne näyttää tässä symboliikka- ja metaforia hyödyntävässä varjotyössä omat kyntensä.  Sisäinen teatterini on erityisesti länsimaista psykoterapeuttista viisausperinnettä integroivaa ja hyödyntävää toimintaa.  Terapeuttisiin kehollisiin mentelmiin on jo vuosikymmeniä integroitu myös itämaisia viisausperinteitä. Halutessaan oman Sisäisen teatterin ohjaaja voi yhdistää kokemuksellisesti itseensä myös näitä.

WP_20131003_0702013100315061020131004180630Nykyinen kiireinen elämäntapamme, jossa harva kunnioittaa kehonsa viestejä, on sairautta ja henkistä pahoinvointia tuottavaa. Ihanne ihmistyyppi, terveytensä uhraava työnarkomaani, alkaa onneksi olla jo mennyttä aikaa. On syntymässä uusi kokemusasiantuntijoiden aikakausi, jossa esimerkiksi luovat terapeuttiset itsehoitomenetelmät, vapaaehtoistyö- ja vertaistyö ovat nousemassa kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin tuottajina arvoonsa. Tällaiset menetelmät palvelevat koko yhteisön kokonaisvaltaista hyvinvointia.

Dan Siegel puhuu sisäisyyteen kouluttamisesta (internal education).  Kun ihmistä koulutetaan tietoisuustaitoihin, kehittyy hänessä kolme ärrää: joustavuus (resilience), sosiaaliset suhteet (relationships), sekä reflection (peilaustaidot eli reflektiotaidot). Opimme kuuntelemaan kunnioittavasti toisiamme, itseämme ja kehomieltämme. Hyväksymme vierauden  itsessämme ja toisessa ihmisessä.

Hengityksemme avulla ja muilla hyväksyvän läsnäolon harjoituksilla voimme virittäytyä sekä omaan sisäiseen kokemukseemme että toiseen ihmiseen. Voimme samauttaa itseämme sekä toiseen liikkeen avulla myös  jakamalla hengityksemme yhteiseksi:  viritämme itsemme kohtaamaan toiseutta. Myös yhteisötaide muodot lisäävät yhteisön sisäistä koheesion tunnetta.  Hyväksyvän läsnäolon harjoitukset (mindfulness) auttavat meitä keskittämään itseämme yhteisöllisiin jaettuihin kokemuksiin. Emme ole toisistamme emmekä myöskään luonnosta erillisiä ihmisiä.

Vaikka Siegel ei kirjassaan mainitse suoraan Sisäisen teatterin kaltaista menetelmää, hän puhuu kuitenkin sisäisen reflektiivisen dialogin tärkeydestä. Hän kirjoittaa muuten myös ihmisen sisäisistä tiloista ja niiden tekemisistä kartoiksi.  Sisäisen teatterin on mentelmä on hienostunut menetelmä tällaiseen dialogiseen tutkimustyöhön. Omista tiloistamme  voimme rakentaa myös horisontaalisia (minkälaisia minätiloja minussa on?) sekä vertikaalisia (koska tilat ovat syntyneet?) visuaalisia karttoja.

Itsereflektioon perustuvissa  tietoisuustaitojen harjoittamisessa  ihminen on avoimena paitsi oman mielen rakenteille myös omalle keholliselle viisaudelle ja sen sanattomille viesteille. Liike, kuten vaikkapa tanssi, voi olla osa identiteettitarinaamme eli narratiivia. Kehomme viestit voi halutessaan pukea sitten sanoiksi. Joskus tämä voi olla tarpeetonta. Kokemus puhuu puolestaan.

Kehollisuutemme, ilmeemme, liikkeemme, katseemme,  asentomme jne. ovat osa sanatonta viestintää, joiden viestejä voimme oppia näkemään sydämemme silmillämme.  Siegel  kirjoittaa, että voimme myös kehollisesti virittää itsemme toiseen ihmiseen, käyttämällä hyväksi sanatonta viestintää. Voimme näin edistää interpersonaalista, ihmisten välistä, integraatiota eli yhteisöllisyyden kokemusta. Yhteisöllinen kehollinen toiminta edistää Siegelin mukaan osakokonaisvaltaista terveyttämme. Ihminen tarvitsee paitsi omia myös jaettuja kokemuksia.  Interpersonaalinen kommunikaatio kunnioittaa ihmisten erilaisuutta, eikä yritä muuttaa sitä samuudeksi.

Meidän kokemuksemme itsemme erillisyydestä, on harhaa, jota meille on opetettu pitemmän aikaa. Länsimainen lääketiede on pirstonut meidät palasiksi, joita parhaillaan kokoamme yhteen mm. uuden neurobiologisen ja psyko- ja taideterapeuttisen integratiivisen tiedon avulla. Usko lääketieteellisiin asiantuntijoihin on ollut hiipumassa. Uskon, että se palaa, kun lääketiede alkaa kunnioittamaan todellista potilaslähtöistä hoitoa, jonka keskiössä on itseohjautuva ihminen. Tämä tietysti edellyttää, että koulutamme ihmisistä tietoisuustaitojen avulla sellaisia. Kaikki eivät ole kypsiä itseohjautuvuuteen. Erityisryhmänsä muodostavat lapset.

Itsereflektiossamme  oppimme  viihtymään  ”välitilassa”, ”ei-tietämisen tilassa”, jota minä kutsun luovaksi tilaksi tai varsinaisessa kirjoitustyössä ”psykodraamalliseksi transsiksi”.  Tässä oppivassa tilassa tutustumme paitsi itsemme osiin ,  myös toiseen ihmiseen.  Itseohjautuvasta ihmisestä kasvaa, Siegelin sanoin, oman tietoisuutensa ”funktionaalinen arkkitehti”.  Hänen mukaansa tämä vaatii aikaa sisäisyydessä (time-in-), jossa tutkimme oman tietoisuutemme arkkitehtuuria.  Ajattelen, että kirjoittaminen minätiloja hyödyntäen, on juuri tällaista sisätodellisuudessa leikkimisen aikaa, jossa tehdään näkyviksi oman tietoisuuden kodin rakenteet, sen seinät, katot  ja kulmakivet.

Hengitys on eräs tärkeä  elemenetti, joka voi kuljettaa meidät tähän hyväksyvään läsnäoloon (mindfulnes),  levolliseen olemiseemme. Tässä tilassa meillä on yhteys minuutemme ja toiseen ihmiseen. Voimme kehittää peilityösketelymme avulla sydämemme silmiä (mindsight): Tulemme tietoiseksi tietoisuudestamme, esimerkiksi  tietoiseksi erilaisista olemisemme muodoista, minätiloista. 

Sydämemme silmiämme kehittäen, näemme asioita, joita emme näe paljain simin. Korjaamme vääristyneille uskomuksille rakentuneita käyttäytymismallejamme.  Siegel puhuu implisiittisistä (julkilausumattomista) mentaalisista prosesseista, jotka ohjaavat tietoisuuttamme. Olemme autopilotin ohjauksessa. Kun aistimme olemistamme paitsi aistein, myös sydämen silmin (mindsight) luovassa tilassa, tuotamme kokemuksellista, kokonaisvaltaista, eettistä viisautta itsellemme. Alamme itse ohjaamaan tietoisesti omaa elämäämme.

Leikillisyys ja lapsen uteliaisuus voi toteutua sydämen silmien näön kehittämisessä paitsi luovasti kirjoittaen myös kehollisesti. Voimme esimerkiksi terapeuttisen tanssin avulla kokeilla erilaisia liiketapoja, kiinnittämättä huomiota siihen liikunko nyt oikein vain väärin, huonosti vai hyvin. Annamme kehon luovassa tilassa kertoa, mitä se haluaa sanoa.   Liikunta jo sinänsä Siegelin mukaan edistää neuroplastisuutta, tarjoaa hyviä olosuhteita uusien sisäisten informaatioyhteyksien luomiseen.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s