Sisäinen teatteri® käypähoidoksi? Osa 2

Huomaan tässä käypähoitosarjassani kirjoittavani välillä aiheesta ja välillä sen vierestä, mutta lukijalta pyydän ymmärtämystä: tämä kuuluu luovan ja oivallusta tuottavan kirjoittamisen perusluonteeseen. Selailen Kindellissä edelleen mielenkiintoista Daniel Siegelin kirjaa, jossa hän kirjoittaa (Pocket guide to interpersonal neurobiology):

The phrase states of mind refers to the cluster of mental activities that is activated at a given moment of time. A state of mind may be fleeting, involving feelings, thoughts, memories, intetntions, attitude, beliefs, and behavioral patterns that are activated together in a given instant. In this case, we can use the term ”self-state” in that this repeating pattern of associated mental processes has a recurrent presence in our lives that shapes our identity.

Melkein huvittaa,  kuinka hyvässä psykiatri Dan Siegelin neurobiologiset ajatukset ovat minätilojen kanssa tapahtuvan tutkimusmatkailun kanssa. Tunnistamalla minätilat (Siegelillä self-state, states of mind) ihminen voi lisätä itsetuntemustaan ja itseohjautuvuuttaan. Myös Siegel korostaa ihmisen kykyä yhdistää luovasti subjektiivista tietoa objektiiviseen. Yksi luku hänen kirjastaan on juuri näitä mielen tiloja (states of mind). Hänen mukaansa (aivan kuten Sisäisessä teatterissa) elämme eri elämämme vaiheissa erilaisia tiloja, ja integroitunut minuus muodostuu, kun kykenemme löytämään itsestämme kokemustamme integroivan tilan (unifying self, Sisäisessä teatterissa prosessin ohjaja). Hän vielä kirjoittaa, että mihin tiloihimme fokusoimme huomiomme, vaikuttaa aivojemme neuroplastisiin ominaisuuksiin. Hih,neurobiologi puhuu täsmälleen samaa kieltä Sisäisen teatterini kanssa! Ei ihme, että monitilainen minuus on tulossa osaksi valtavirtapsykologiaa!

Siegelin mukaan nämä itseyden tilat paitsi voivat integroida kokemustamme, ne prosessoivat myös informaatiota. Tekevät aivan sitä samaa, mitä minä tässä olen tehnyt koko ajan, kirjoittaen kuuden vuoden ajan. Ja fokusoimalla huomiotamme mielemme eri tiloihin, voimme kehittää aivojemme neuroplastisia ominaisuuksia.  Olen jo vuosia reflektoinut tietoa erilaisiin mieleni osiin. Luova kirjoittaminen voi olla oivallusmeditaatiota! Voimme olla hyväksyvästi läsnä paitsi omalle sisäkokemuksellemme myös erilaisille ulkoisille näkökulmille.  Myös Siegelin mukaan olemme luontaisesti itseämme integroivia. Pikemminkin asia on niin, että itse olemme suurin esteemme integratiiviselle oppimisellemme.

En muuten missään vaiheessa ole halunut mitätöidä tieteellistä tietoa, vaan kehoitan kirjoittajia aina luomaan uteliaita tiedettä seuraavia minätiloja, joihin kannattaa peilata omia ajatuksiaan. Tieteen, varsinkaan luonnontieteen määrällisen tutkimuksen, ei tulisi olla ihmisen ylin jumala, vaan elämän tärkein ohjaaja on oma luovuutemme sekä eettiset, arvorationaaliset osamme. Jumalaan uskova voisi vaikka sanoa, että Jumalan valtakunta on meissä sisällämme. Ateisti puolestaan voi sanoa, että kosmoksen perusolemus on pyhä, myös ihmisluonto, vahingoittuu, kun unohdamme elämän pyhän olemuksen, sen, jonka kautta liitymme luontokappaleina toinen toisiimme. Modernin kulttuurin ongelma on ollut, että se on ollut hengetöntä, teknistävää ja kaiken materialisoivaa.

Paradoksaaliseti, jotta ihminen kasvaa itseohjautuvaksi, hänessä tarvitsee olla jonkin verran itseohjautuvuutta. Sitten kun mieleesi on jo kehittynyt realistisia aikuisia osia, voit itse lähteä tutkimaan omaa tietoisuuttasi hyväksyvän läsnäolon menetelmällä ja kasvaa. On mahdollista muuttua oman itsensä parhaaksi toimintatutkijaksi ja asiantuntijaksi.

Tämmöinen jatkuvassa vuorovaikutuksessa toiseuden kanssa oleva ja itseään integroiva, itseohjautuva ihminen, ei välttämättä ole modernin hallinnollisen Ville Virkamiehen ja hänen asiantuntijoidensa suosiossa. Modernissa valtaa pitäässä asiantuntijakultturissa, kun tämä merkitsee vallan uudelleen jakoa. Se edellyttää ekspertiltä dialogiseen tasavertaiseen suhteeseen asettautumista terveydenhuollon asiakkaan kanssa. Kun logaritmit joutuu välillä helvettiin, ja ihminen kelluu epävarmuudessa, tuntee niin varmaa elämää elävä virkamies itsensä niin epävarmaksi. Ja tosiasia on, että elämän todellinen olemus on epävarmuus, ja siinä on meidän itsekunkin vain opittava elämään. Meidän on kaikkien on opittava ohjaaaan elämäämme.

Toki instituutioissa täytyy olla sääntöjä, jotka palvelevat turvallisuuttamme. Nämä säännöt olisi uudessa transmodernissa rakennettava dialogisesti. Tällä hetkellä niissä dominoi oman käsitykseni mukaan edelleen määrällinen tutkimus ja sen yksipuolistava diagnoosien ja numeroiden maailma. Kulttuuri muuttuu parhaillaan. Itse uskon, että se hyvä, mitä maailmaan tulee lisää, tule humanististen tieteiden kautta. Menneillä kulttuureilla ja mulla kuttuureilla on paljon meille opetettavaa. Ehkä tulevissa transmoderneissa terveydenhoitolaitoksissa yhdistämme kokonaisvaltaista viisautta dialogisesti.

Image

Kyyninen osa minua suhtautuu epäilevästi siihen, hyväksytäänkö lähiaikoina tätä kehittämääni menetelmääni käypähoidoksi. Ehkä aika ei ole kypsä vielä siihen, että siirrymme aidosti potilaslähtöiseen aikaan. Sellaiseen aikaan, jossa kunnioitetaan ihmisen ainutkertaisuutta ja luontaista kykyä itse tutkia ja integroida omaa kokemustaan.  Tämä siitä huolimatta, että menetelmäni näyttäisi olevan sopusoinnussa esimerkiksi Dan Siegelin neurobiologisten ajatusten lisäksi hypnoterapiaperinteen kanssa.

Mikäli oikeasti halutaan siirtyä terveydenhuollossa siirtyä integratiiviseen suuntaan, tarvitsevat sen hallinnot todellista syvätuuletusta. Instituutiomme kun  ovat sen sijaan modernin, pirstoutuneen, määrälliselle tutkimukselle rakentuvan vanhoillisen tieteenparadigman läpäisemiä. Ehkä menetelmästäni tulee käypähoitoa sitten kun hallinnolliset instituutiot ottavat paremmin huomioon nykyisen neurobiologisen tiedon.

Ja tosiasia tietysti on, että mentelmälleni olisi hyväksi, että se pääsisi yliopistollisen tutkimuksen piiriin, esimerkiksi kirjallisuusterapian tutkijoiden tutkimuksen kohteeksi. Pelkästään se, että se on keksityy yliopiston raamejen ulkopuolella, ei kuitenkaan tee menetelmästäni käyttökelvotonta. Monet sittemmin hyväksytyt menetelmät on kehitetty järjestelmän ulkopuolella. Jotkut jopa väittävät, että yliopistojen hierarkiat rajoittavat ihmisen vapaata luovuutta.

Aidosti potilaslähtöisessä ajassa tarvitsemme paitsi rakenteiden tuuletusta myös aidosti itseohjautuvan ihmisen: Potilashoidon keskiössä on potilas,  joka todella kykenee integroimaan kokemustaan ja hänen tietoisuuteensa on kehittynyt aikuisia realistisia tiloja. Kultturissamme on vielä paljon ihmisiä, jotka elävät vain myyttisissä maailman kuvissa: Heillä on huonosti kehittynyt realiteettitaju. Tällaiselle ihmiselle  aidosti potilaslähtöinen aika ei ole hyvä vaihtoehto. Minulla käy monesti potilaita, joille esittettyäni hoitovaihdoehdot, kysäisen, minkä vaihtoehdon he katsovat iselleen parhaaksi. On toisia, jotka  sanovat, että päätä sinä, oletahan lääkäri. Tämä ei ole yhtään huono vaihtoehto, silloin kun ihmisellä ei ole riittävästi itseohjautuvuutta. Huonompi vaihtoehto mielestäni on, että he lähtevät hoidattamaan hampaansa märkäpaisetta homeopaatille.

Kuten huomaatte, minussa on kyyninen minätila, joka epäilee, että terveydenhollon vallankäyttäjissä on paljon ihmisiä, jotka mielummin pönkittävät omaa asiantuntija egoansa ja vanhoja hallinollisia yksisilmaisen markkinatalouden luomia määrällisin tutkimuksen rakenteita, kuin että he  haluaisivat vilpittömästi ihmisten kasvavan aidosti itseohjautuviksi, oman itsensä tutkijoiksi ja asiantuntijaksi.

Toinen tila minua on puolestaan  sitä mieltä, että eihän ole aika kypsä ihmisen itseohjautuvuuteen. Meidän täytyy yhdistää voimamme, jotta heistä kasvaa  tällaisia. Tämä tapahtuu kehittämällä ihmisten tietoisuutaitoja, oman kokemuksen integroimista. Tietoisuus käy läpi evoluutiotaan. Uskon, että lähivuosikymmenien jälkeen ihmisissä on yhä enemmän ihmisiä, jotka ovat aidosti itseohjautuvia.

Kun aseena on materialistinen maailmankatsomus, ongelmat tuppaavat näyttäymään materialistiselta. Menneillä kulttuureilla, muilla tieteillä, uskonnoilla ja myös taitella on meille terveyttämme edistävää opettavaa. Kokonaisvaltainen ihmisen hoitaminen ei alistu medikalisoivaan, kaikeen sen metodeihin, kutsitavaan kulttuuriin. Mahtaako  Sisäinen teatterin kaltainen luova prosessikaan sitä ehdä ainakaan vielä?  Modernit Valviiran kaltaiset laitokset ovat suuren haasteen edessä. Heidän pitää huolta potilaan turvallisuudesta. Sitä he eivät ole kyenneet vielä tekemään. Masennushan koko ajan on lisääntynyt, samoin sairastavuus. Moderni aika on ollut kummallista. Mitä enemmän on luotu terveyspalveluita, sitä enemmän niitä on käytetty.

Jollain tavalla meidän täytyisi kääntää pirstoutuneen ihmiskuvamme luova pahoinvointi, ja se ei tapahtu käyttäen samoja modernin tieteen metodeja käyttäen,  joilla systeemi on luotu. Ehkä modernin asiantuntijat menettivät dialogisen kosketuksen asiakkaansa tarinaan. Virastoissa asioissa päättää asioista ihmiset, jotka katsovat vain numeroita, eikä he ole avoimena asiakkaan ainutkertaiselle tarinalle. Heidän kommunikaationsa asiakkaiden kanssa ei ole kokemuksia integroivaa, vapaata informaation kulkua. Sen sijaan se on (ollut) hierarkista ja holhoavaa. Onko tällaisessa järjestelmässä tilaa menetelmälle, joka ihan oikeasti kehittää ihmisen itseohjautuvuutta?

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s