Kadonneen lampaan paluu…

Olen ollut vuosia, etten sanoisi vuosikymmeniä, kiinnostunut ihmisen henkilökohtaisesta sisäisestä kokemusmaailmasta. Ehkä näin kävi siksi, että minussa on ollut lääketieteilijän lisäksi  olemassa aina myös vastarannan kiiski. Se sopeutumaton taitelijasielu.

WP_20131003_06120131006173722201310020131128122156[1]Opiskelin nimittäin poikkeuksellisen pitkään, hitaasti ja ahdistuneena luonnontieteellistä näkökulmaa ihmiseen hammaslääketieteen muodossa. Jälkeenpäin olen tajunnut, että luonnontietelijänä minulle opetettiin yksipuolistavaa, konemaista näkökulmaa ihmiseen, sitä,  jossa täytyi pitäytyä ihmisen fyysisessä olemuspuolessa. Jäkeenpäin ajattelen, että ehkä olen herkkä ihminen. Ehkä tämä vallan käyttäjien yksipuolinen tarina ei riittänyt minulle. Voin huonosti konemaisessa todellisuuskuvassa, joka vääristi ihmistä pahan kerran.

Niihin aikoihin ei hammaslääkäri saanut olla lainkaan kiinnostunut ihmisen tarinasta. En yhtään ihmettele, että tunsin aikoinani oloni ahdistuneeksi sen aikaisessa hammaslääketieteellisessä tiedekunnassa. Ja ylipäätään tässä kaiken materialisoivassa kulttuurissa. 70-luvun hammaslääketieteellinen ympäristö, jossa porukka keskittyi vain ensisijaisesti suuhun ja siihen liittyviin sairauksiin, oli oikeastaan näin jälkeenpäin ajatellen esineellistävyydessään skitsofreninen.

Löysin NLP-opintojeni ja hypnoterapiakoulutukseni jälkeen itselleni uuden identiteetin, jossa sain olla koherentti itseäni aina uudelleen erilaistava ja organisoiva prosessi. Viihdyn nyt hoitotyössäni kokonaisena ihmisenä. Olen löytänyt työstäni terveydenhuollossa takaisin ilon, sillä voin käyttää omaa persoonaani tärkeimpänä työkalunani. Toteutan itseäni monipuoisesti. Aineksiani itseni kasaamisen löysin mm. Sören Kierkegaardin filosofiasta, Carl Jungilta, Ego state terapiasta, Ken Wilberin nelikenttä ajattelussa ja Lauri Rauhalan fenomenologiassa (ihminen on situationaalinen säätöpiiri: kehollinen, situationaalinen ja tajunallinen).

Viime vuosikymmenet  olen integroinut itseäni: Halusin ratkaista oman itseni arvoituksen. Tutkimusretkeni lähti liikkeelle oikeastaan hammashoitopelosta. En pelkästään koonnut itseäni itseni takia, vaan myös muiden: Ehkä voisin auttaa muitakin löytämään omaan mieleensä levollisuuden, sisäisen rauhan. Nyt pystyn huomattavan paljon paremmin hahmottamaan ihmistä todellisuutta luovana ja aina uudestaan tulkitsevana ainutkertaisena ihmisenä. Jokainen ihminen on oma tarinansa. Pystyn hyödyntämään kokemusmaailmani monia ulottuvuuksia, samaan tapaan kuin aivomme tekevät. Enkä tee tätä työtä vain itseäni varten.

Nyt olen palannut vihdoin jälleen anatomian ja fysiologian äärelle. Luen sekä Daniel Siegelin ajatuksia ihmisaivoista kokemustamme integroivana elimenä. Hän on kirjoittanut erinomaisen kirjan interpersonaalisesta neurobiologiasta. Toinen mielenkiintoinen kirja on Nobel-palkitun biologin Gerald Edelmanin ja psykiatri Giulio Tononin kirja ”Conscioussness – How matter becomes imagination”. Jihuu! Olen löytänyt neurobiologian, jossa minunlainen monitilainen ihminen viihtyy!

Jälkimmäisestä kirjasta ensimmäinen oppini on, että aivot eivät ole kuin tietokone. Niillä on monta erilaista organisoitumistasoa, jotka toimivat erilaisilla periaatteilla. Tietoisuus on aivojen monikerroksellinen ja monilla eri tavalla organisoitunut prosessitoiminto, eikä kenelläkään ihmisellä ole samalla tavalla toimivia aivoja. Voimme tuoda vain esiin joitakin yleisluonteisia yleistyksiä eri osien tehtävistä ja toiminnoista, mutta jokaisella meillä on ainutkertainen värkki ohjaamassa ja kokoamassa tarinaa omasta elämästämme. Kaikilla meillä on oma historiamme, omat kokemuksemme, jotka jättävät ainutkertaiset jäljet aivoihimme. Voimme olla suurimpia omien aivojemme asiantuntijoita!

Synaptiset yhteytemme elävät tarinamme mukanamme. Näemme asioita uudessa valossa, kun vanhat yhteydet kuolevat ja uudet syntyvät. Tähän tarinamme etenemiseen ei vaikuta pelkästään menneet kokemuksemme muiden ihmisten vastavuoroisessa joukossa, vaan mielikuvituksemme tuottamat visiot tulevaisuudesta. Tietokoneista eroaamme siinä, että olemme monimutkaisessa, monitasoisessa ja monin eri tavoin organisoituneessa vuorovaikutussuhteessa sekä kehoomme että ympäristöömme. Voimme elää tulevaisuutta ja menneistyyttä tässä ja nyt. Mikä hienoninta, elämänarvomme ja omatuntomme vaikuttavat siihen, kuinka tämä monimutkainen vuorovaikutusjärjestelmä organisoituu.

Aivojen organisoituminen ei ole vain yksinkertaista ärskyke-palaute (feedback) systeemi, vaan aivoissamme tapahtuu uus-sisääkäyntiä (re-entry), vastavuoroisissa palautejärjestelmissä, joiden avulla aivomme synkronoivat, integroivat, itse itseään. Mikään ekosysteemi, esimerkiksi metsä, ei kykene tämänkaltaiseen säätelyyn kuin ihmisaivot. Tällaista organisoitumista on vaikea pukea metaforaksi.

Edelman ja Tonini kehoittavat meitä yrittämään tarjoamallaan metaforalla. Ajattele, että edessäsi on kummallinen kvartettiryhmä muusikoita. Jokainen muusikko yrittää improvisoida musiikkia suhteessa sisäiseen kokemukseensa mutta aistiensa avulla havainnoiden myös ympäristöänsä, kuulijoita. Lisäksi soittajien kehot on liitetty kummallisin taikalangoin toinen toisiinsa. He aistivat musiikissaan myös toisten muusikoiden kehon liikkeitä ja vahvuutta. Kaunista musiikkia syntyy näiden kolmen eri tason (ympäristö, soittajien tunto toinen toisistansa, sekä soittajan sisäinen kokemus).

Sisällämme on  ohjaaja, tai pikemminkin kapellimestari, joka voi oppia ohjaamaan tätä monitasoista, monin erilaisin tavoin organisoituvaa, yhteen pelaavaa orkesteria siten, että se luo integroitunutta ja koherenttia kaunista musiikkia. Uskon, että juuri tietoisuustaitojamme (mindfulness, mindsight) kehittämällä voimme kehittyä musiikkimme kapellimestarina.

Visioin, että tulevaisuudessa yhä useampi ihminen kykenee luomaan upeaa sinfoniaa sisäisellä orkesterillansa. Tämä tapahtuu, kun havahdumme ulkoisen maailman lisäksi näkemään oman sisäisyytemme. Mikä parasta, voimme tämän jälkeen psykofyysissosiaalisina eläjinä paremmin! Vain ulkonaisuuksiin keskittynyt, kaikkea numeroin monitoroiva elämäntapamme, on ollut sairautta ja pahoinvointia tuottavaa.

Kadonnut lammas palaa niityille, jotka eivät ole enää sen näköiset, kuin ne olivat kolmekymmentä vuotta sitten. Dan Siegel, Gerhard Edelman ja Giulio Tononi luovat neurobiologiaa, jossa mustakin lammas voi viihtyä.

Ihminen ei ole kone, vaan sen sijaan koneetkin ovat ihmisen luomia taideteoksia. Ehkä näet sen katsomalla kuvia, joita olen ottanut maatalousnäyttelyn koneista. Kuvia kauniista koneista voit löytää myös vanhemmista blogeistani!

Mainokset

Yksi kommentti artikkeliin ”Kadonneen lampaan paluu…

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s