Itkijänaisen ikuisia itkuja

Olen lukenut paljon viimeaikoina Lewis Mehl-Madronan ajatuksia Amerikan intiaanien parantamisrituaaleista. Ehkä minun pitäisi nyt käyttää enemmän aikaani paneutuakseni myös  tähän omaan kalevalaiseen perinteeseemme!

Viime kesänä olin itkuvirsikurssilla, ja tajusin minkälainen yhteisöllinen suurenmoinen parantamisrituaali tämä perinne on ollut. On itketty yhteisön yhteisiä iloja ja suruja, mikä on lisännyt yhteisöjemme koherenssia. Psykiatri Dan Siegelhän puhuu että mielemme on osa energia-  ja informaatiomolekyylivirtaa. Voidaksemme hyvin, se  olisi saattava terveseen liikkeeseen ja juuri tällaisissa yhteisöllisissä parantavissa rituaaleissa tämä informaatio- ja energia virta aktivoituu parantavasti. Oma henkilökohtainen aivorakenne hermostoineen on vain jatketta tälle yhteisölliselle rajattomalle verkostollemme.

Seuraavassa pieni pätkä omasta syntymäpäivän iloitkustani. En osaa vielä itkeä niin kuin oikeat itkijät, joille tekstit syntyivät kuin tyhjästä, improvisoiden. Aika paljon pitäisi vielä itkeä, jotta minusta tulisi aito itkijä. Itkijänainen minussa on kuitenkin kehittymässä ja kasvamassa. Kuka tietää, ehkä jonakin päivänä se on saavuttanut täyden mittansa. Jokaisessä meissä asuu oma variaationsa ikuisesta tietäjästä.

+

Moamon maitoani, mahlaani,

maalliset miekkoset mielivät,

luihin leiskuvaa lihaa lempeää ,

sitä halajavat uhoavat ukit,

uinuvat uhmakkaat urhot,

ummikot untamoiset.

Nyt itkekäämme, iloitkaamme,

itkua iänikuista itkuvirttä,

taikokamme taatolle,

tälle tietäjälle tärkeälle,

loitsutkaamme lempeitä,

lorujamme likeiselle läheisellemme,

Antakaamme moamot

maan mehevöittävää mahlaamme,

paopot pankaa parastanne,

jot Vethisen väkevässä virrassa

venhe veljemme

viel vaappuvana vallattomia

vetreitä vuosiaan virtaa.

+++++

Nykyään surut ja häpeät on suljettu perheiden yksityisasioiksi, liian usein jopa yksittäisten ihmisten taakoiksi. Intitimiteettisuojastamme on paisunut ahdistavaksi vankilaksemme. Itkuvirretkin on tehty modernissa kulttuurissamme enimmäkseen vain yksilöiden ”esitykseksi”, kun ne alunperin olivat osa yhteisömme parantavia rituaaleja.

Esi-isämme ovat osanneet huomattavan paljon paremmin jakaa taakkoja, jolloin ne eivät paina yhtä lailla yksilöiden hartioita. Myös se, että he ovat animoineet luontoa erilaisten henkien asuinpaikaksi, on tuonut luontoa kohtaan kunnioitusta, joka meiltä monelta tämän päivän ihmiseltä on kadoksissa.

Kuinka paljon meillää olisikaan opittavaa omilta esivanhemmiltamme! On suurta typeryyttä kuvitella, että olisimme tänä päivänä jotenkin viisaampia kuin he. Ehkä realiteettitajumme on jossain määrin kehittynyt, mutta viisautemme on taantunut, ainakin Itkijänainen minussa on tätä mieltä.

Erilaiset variaatiomme, sielumme jakautuminen osiin,  heijastavat uutta aikaa. Ne heijastavat aikakautta, jossa länsmaisen miehen tieteellistekniselle tietämykselle rakentuva maailmankuva ja sen määrälliset metodit eivät olekaan hyvinvointimme ainut mitta. Oman moniäänisyytemme tunnistaminen on vapautumista yhdestä kulttuurisesta tarinasta.

Haltioitumisen avulla voimme löytää sisältämme olevien ristiriitaisten äänien kakofonian takana olevan hiljaisuuden. Voimme yhdistää realiteettitajumme menneisiin viisausperinteisiin. Tietoisuus jatkaa evoluutiotaan. Kylmän esineellistävää modernia länsimaista yksipuolistavaa aikaa seuraa uusi henkinen moniääninen aika, jossa jälleen elämälle palautetaan sen henkinen ulottuvuus.

Kuljemme parhaillaan  kulttuurisen tarinan, narratiivin, solmukohdassa. Länsimainen ihminen toisensa jälkeen kykenee ylittämään modernin maailmankatsomuksen rajat. Modernit hierarkiset instituutiota latistuvat dialogisiksi. Muille – nykyisille ja menneille kultuureille – ja niiden olemisen tavoille annetaan niille kuuluva arvo. Tajuamme entistä paremmin kaiken tiedon metaforisen luonteen.

Olemme samalla siirtymässä terveydenhuollossa aidosti potilas-lähtöiseen aikaan. Asiakas itse kykenee, haluaa ja saa ottaa vastuun ja päätöksenteon omasta terveydestään. Hän saa jälleen olla henkinen ja hänellä on lupa haltioitua yhteisöissään.Tällä on lääketieteen rinnalla myönteiset seuraamukset kokonaivaltaiseen hyvinvointiimme.

Minätilamme, variaatiomme, heijastavat aikaa, jossa ihminen kykenee heittäytymään irti modernin normaalinpuvusta. Hän kykenee leikillisesti ottamaan erilaisita kulttuurisia asemia itseydelleen. Normaali ei olekaan enää ”länsimaisen luonnontieteilijän keskiarvo normaalia”, vaan normaali voimme olla monella eri tavalla. Itseytemme paljastuu erilaisten minuuksiemme karnevaalijuhlassa.

Moniäänisyytemme kuljettaa meidät samaan mihin tietoinen läsnäolo: Kykenemme irtaantumaan ajattelumme rajoista. Siksi se, että kykenemme ohjaammaan minämme erilaisia variaatioita, on tärkeä tietoisuustaito. Haltioitumisimme erilaisissa minuutemme variaatioissa kuljettaa sekä yksilön että yhteisön uudelle meta-ajattelun tasolle (=ihminen kykee ajattelemaan ajatuksiaan, reflektoimaan tietoisuuttaan).

Tietoisuustaitoja omaksuaksemme meidän ei ole pakko mennä mietiskelemään buddhalaiseen retriittiin, vaikka sekään ei tietysti ole välttämättä huono idea. Voimme luontevasti hakea näitä taitoja omilta esivanhemmiltamme. On mahdollista ottaa oppia parantavista yhteisöllisistä rituaaleista, joita heillä aikoinaan oli.

Eilen YLE:n uutisissa oli, kuinka monet terveydenhuollon ammattilaisista sadat ovat menettäneet oikeutensa harjoittaa ammattiansa addiktioiden vuoksi. Nk.modernin normaalin ihmisen ongelma on ollut, että kaikesta normaaliudestaan huolimatta hän voi epänormaalin huonosti. Meidät on pakotettu kulttuurissamme pakkopaitaan, joka puristaa, kiristää ja paukkuu siinä määrin, että ihmiset ajautuvat erilaisiin addiktioihin ja masennukseen sekä hyvinvointisairauksiin.

Itseäni ahdisti vuosikymmeniä tämä itsensä esineellistävä kulttuuri, jossa olemisen taidot ovat kadoksissa. Sen sijaan itsensä monitoroinnista, jatkuvasta painonmittaamisesta, veriarvojen mittaamisesta, verenpaineen, pulssin, rasvakerroksen jne. on tehty materialistisen maailmankatsomuksen pappien – terveydenhuollon ammattilaisten – ohjaamia pyhiä seremonioita, joihin jokaisen kunnon kansalaisen kuuluisi tottelevaisesti alistua.

Sen sijaan modernin normaalille ihmisille ei ole annettu juuri minkäänlaista tukea sisäisyyden ja yhteisöllisyyden harjoittamisen. Ajat ovat onneksi muuttumassa. Käsityksemme nk. normaalista on muuttumassa. Ehkä se mitä vielä 2000-luvun taitteessa pidettiin normaalina, on muutaman vuosikymmenen kuluttua varsin epänormaalia.

 +

Ummikot untamoiset,

turjakkeet ja tutut tämän tulisielun,

itkekäämme, iloitkaamme,

isiemme, äitiemme, iänikuista itkuvirttä!

+

Sisäinen teatteri on facebookissa.

Advertisements

2 kommenttia artikkeliin ”Itkijänaisen ikuisia itkuja

  1. Laps olen köyhän kauniin Karjalan, vaan perinnön sain kaikkein kalleimman, sain laulun ,soiton lahjan sydämeen ,en niitä vaihtais onneen maalliseen ❤

    Mirjami

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s