Huhuu! Kuuletko ääniä sisältäsi?

Äänet, sisäiset vammani, niin epäilyttäviä kuin olivat, ne olivat uskoni mukaan osa eheytymisprosessiani: Ne olivat osa oppimaani sopeutumis- ja selviytymisstrategiaa. Ne kaikki yrittivät antaa järkeä sille, mitä minussa oli tapahtunut.”- Eleanor Lodgen-

+

The voices, the self-injury, the paranoid suspiciousness were all, I believe part of the healing process: They were learned adaptations and survival strategies, but they were also sign of my mind trying to process and make sense of wht had happened to me”.

Olen viime vuosina pohtinut varsin paljon tätä sisäistä puhetta, joka meissä kaikissa ajattelevissa ihmisissä on. Sen huomaamme esimerkiksi silloin, kun yritämme tietoisen läsnäolon harjoituksissa keskittää mieltämme. Monella on vaikeuksia saada tyhjennettyä tietoisuuttaan, vaan sinne putkahtelee koko ajan ajatuksiamme, sisäistä puhettamme.

Eilen katselin TED:istä psykologi Eleanor Londgen kertomusta omista äänistään, ja heräsin taas hetkeksi pohtimaan entistä syvemmin näiden äänien olemusta. Mieleeni tuli omat kokemukseni elämäni kriisivaiheessa: ajat jolloin kärsin jatkuvista – vuosia kestävistä – unihäriöistä. Öisin minua vainosivat sisäiset ääneni, jotka joku voisi luokitella demoneiksi. Itse olen antanut niille toisenlaisen merkityksen: Ne olivat minätilojeni, eritisesti mollaavien, vihaisten ja aggressiivisten, minätilojeni ääniä. Ne vatvoivat asioita ikävistä näkökulmista.

Valtava muutos tapahtui, kun lakkasin yrittämästä sulkea sisäistä puhettani pois mielestäni. Sen sijaan lähdin kuuntelemaan sallivasti sisäisiä tilojani kirjoittaen. Annoin vauhtia tälle prosessille mielikuvituksellani, jolloin löysin aivan uuden ulottuvuuden elämääni. Jalostin sisäistä puhettani. Käänsin demonini voimavaroikseni.

Mitkä sitten ovat ”hullun” ääniä ja mikä tervettä sisäistä puhetta? Itse ajattelen, että pääsääntöisesti ongelma eivät ole äänemme saatikka mielikuvamme. Sen sijaan ongelma on se, miten koemme äänemme: kykenemmekö ohjaamaan näitä ääniämme ja minkälaisen merkityksen annamme näille äänille. Pystymmekö ohjelmoimaan halutessamme mielemme autosuggestioin ja osaammeko antaa luovassa prosessissa ääniemme vapaasti virrata ohjaamaame suuntaan.

Myös Lodgen on sitä mieltä, että ääniä kuulevan ongelma ei yleensä ole äänet. Ongelma on sen sijaan se, että kulttuurissamme meidät on leimattu hyvin usein edelleen skitsofreenikoiksi ääniemme takia. Kukaan ei ota vakavasti ääniämme, vaan meidät pahimmassa tapauksessa suljetaan sairaalaan, tai hyvin usein, eristetään kotiin lääkepurkkeinemme.

Lodgen kieltäytyi kantamasta tätä skitsofreenikon, ”hullun” leimaa. Sen sijaan hän mm. sairaalassa ilmoitti äänien lakanneen, jonka jälkeen hän pääsi jatkamaan psykologiaan opintojaan. Ja kas kummaa, hän löysi ääniensä merkityksen. Tällä hetkellä hän on mukana ”Hearing Voices” -liikkeessä, joka ei ole vain yksityisen pienen ihmisen puolella vaan se on ruohonjuuritason liike , joka kärki kohdistuu medikalisoivaan kulttuuriimme.

Tiesitkö muuten, että äänien lääketieteellistäminen sairaudeksi on suhteellisen uusi ilmiö. Aikaisemmin ääniin suhtauduttiin osana ihmisen luonnollista kokemusmaailmaa. Sekä Xenophonin että Platonin mukaan Sokrates kuuli ääniä, jotka tulivat kertomaan hänelle, miten hänen tulee kussakin tilanteessa toimia. Paitsi mennessä länsimaisesa kulttuurissa, myös lukemattomilla alkuperäiskansoilla on ollut henkioppaita ja demoneita, joita on pidetty täysin normaaleina.

Äänemme riistäytyvät Lodgenin mukaan usein ohjauksestamme keskellä elämän kriisiä, taloudellisten vaikeuksien ja perhe huolien takia. Hänellä äänet siirtyivät vähitellen pään sisältä pään ulkopuolelle. Itselläni ääneni ovat olleet aina kokemuksellisesti mielikuvitukseni sisäistä puhetta.

Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, että sisäiset äänemme ovat ”normaaleja”, silloin kun ne ovat pään sisällämme ja yksiäänisiä. Itse olen asiasta eri mieltä, niin kuin monet tutkijat. Pirstoutuneessa, traumatisoivassa ja henkisesti stressaavassa kulttuurissamme yhä useamman ihmisen ääni alkaa olla moniääninen. Ristiriitaisia elämänpaineita ja hektisen elämäntapamme evolutiivinen vaste ihmisessä on moniääninen ihminen (Plural self, dialogical self, ego states, parts therapy). Moniäänisyytemme ei ole sairautta van se voi olla selviytymisstrategiamme. Olennaista ihmiselle on, että ihminen osaa hahmottaa äänensä mielikuvituksensa tuotteeksi ja kykenee ohjaamaan niitä. Se, että meiltä kielletään sisäisten äänemme merkityksellisyys, varastetaan meiltä samalla kokemuksellinen maailmankuviemme rikkaus.

Suuri osa länsimaalaisia ihmisiä kykenee jo tunnistamaan oman moniäänisyytensä. Aikoinaan minussa oli osa joka halusi tupakoida, ja toinen joka puolestaan halusi lopettaa sen. Nämä kaksi osaa vuosia taistelivat siitä, kumpi hallitsee mieleni näyttämöä. Nykyään hallitsee tämä ensimmäinen, jonka olen integroinut osaksi uutta minuuttani, nykyistä hallitsevaa minätilaani.

Medikalisoivassa kulttuurissa meidät leimataan liian helposti ääninemme hulluiksi, sen sijaan, että ryhtyisimme taistelemaan niitä olosuhteita vastaan, jotka saavat aikaan sen, että äänemme riistäytyvät ohjauksestamme. ”Hearing voices” on paitsi äänien kuulijoiden ja näkyjen näkijöiden henkinen tukiryhmä, se on myös yhteiskunnallinen poliittinen liike, joka vastustaa syrjintää, ja sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta. Se puolustaa myös ihmisen omaa oikeutta itse rakentaa omaa identiteettitarinaansa.

Niin kutsuttu hulluus voi puhjeta täysin normaalissa ihmisessä traumaattisten elämäntilanteiden seurauksena. Mielenterveyden tärkeintä hoitamista on auttaa ihmisiä tukeviin sosiaalisiin ihmissuhteisiin, ja meidän tulee lakata leimaamasta ihmisiä sairaiksi tai hulluiksi. Toki ihminen voi joskus valita sairaan roolin, jos tämä edistää hänen tarinaansa. Toisille sairaan leima voi olla hyvin traumatisoivaa.

Äänien ja näkyjen kakofonia on hyvin usein normaalin ihmisen reagointitapa epänormaaleihin ulkoisiin olosuhteisiin. Ongelman määrittely potilaan henkilökohtaiseksi ongelmaksi, ja osaksi lääketietelijöiden valtatarinaa, on osa epätervettä yksilön harteille taakkoja siirtävää modernia kulttuuriamme.

Yhdyn Carl Jungiin, siinä, että tiedostamaton mielemme on sekä aarreaitta että romuvarasto. Ongelmamme ei ole mielikuvituksemme tuottamat kuvat ja ääneet, vaan haasteemme on tavallisimmin se, että kykenisimme jalostamaan mielikuvituksemme tuottamia mielikuvia ja ääniä hyvän ja eettisen elämän lähtökohdaksi. Kun epäonnistumme tarinamme kirjoittamissa, vyöryy päällemme tiedostamatonta roinaa. Emme saa pirstoutuneita ääniämme uuteen identiteettitarinaamme kannattelevaan järjestykseen.

Se muuten unohtuu monelta tiedemieheltä, että heidän oma tiedeperinteensäkin on vain monien tiedemiesten tuottaman mielikuvituksen tuote. Emme koskaan voi käsitteillämme tavoittaa todellisuutta sinänsä, vaan kielemme on aina metaforista. Subjektiivinen todellisuutemme on mielikuvituksemme leikkikenttää.

Tämän päivän länsimaisen ihmisen ongelma ei ole liika mielikuvitus vaan sen puute; että monet ottavat sisäisen puheensa liian vakavasti. Liian moni luulee ajatuksiaan tosiasioiksi. Oma haasteensa on, kuinka voimme auttaa ihmistä löytämään pirstoutuneelle sisäiselle mielikuvitusmaailmallensa jonkinlainen järkevä järjestys, jolla hän tuottaa hyvää ympärilleen ja hänen elämä löytää äänien keskeltä mielekkään tarkoituksen. Tässä tarinallisessa työssä ihmisen itsensä tulisi kasvaa itsensä suurimmaksi asiantuntijaksi. Uskon tietoisuustaitojen, luovuuden ja leikin voimaantarinamme jäsennystyössä. Tässä työssä integratiivisuuteen kykenevä asiantuntija  luottaa asiakkaan voimavaroihin ja tukee hänen omia selviytymisstrategioita, jotta hän löytää tarinalleen merkityksellisen juonen.

Monessa tapauksessa voimme kääntää oman sisäisen kokemusmaailmamme mielikuvituksemme tuotteet voimavaraksemme. Suurella osalla skitsofreenikoitakin heidän mielikuvillaan ja äänillään on järkevä logiikka, kun heitä autetaan kuuntelemaan ja jäsentämään sisätodellisuuttaan. Se, että heidät leimataan hulluksi äänien perusteella, ja eristetään yhteisöstään, on merkki yhteiskuntamme kaiken medikalisoivasta ja yksilöiden taakaksi siirtävästä kulttuurista.

Elämämme suurimmat ongelmat harvoin ovat geeneissämme. Sen sijaan ongelmamme ovat olosuhteissa, jotka aktivoivat geenejämme. Ihminen tarvitsee kipeästi toista ihmistä, sosiaalista tukea, kuuntelijaa ja apua, kun omaa vahvaa identiteettitarinaa ei ole tai se riistäytyy käsistä.

Nämä diagnoosit, ”sairautemme” eivät ole nykyinen kansanterveydellinen ensisijainen ongelmamme. Ongelmamme eivät ole psyykkiset sairaudet, joista voimme parantua. Sen sijaan ongelmamme ovat elämänkriisit, joissa tarinamme menee sekaisin. Näistä kriiseistä emme parane, koska ne eivät ole sairauksia. Sen sijaan voimme toipua. Tarinamme voi alkaa taas kannatella hyvää elämää. Terveydenhuollon ammattilaiset voivat olla apunamme tässä toipumisprosessissamme.

Suurin ongelmamme mielenterveytemme kriiseissä, on sosiaalisesti periytyvät huonot sopeutumisstrategiat,  sosiaalinen epäoikeuden mukaisuus ja lasta traumatisoivat sekä aikuisissa stressiä tuottavat olosuhteet sekä yleinen tietoisuustaitojen puute. Liian monelta on kadoksissa oman elämänsä tarinan ohjaus ja merkitys.

Mainokset

2 kommenttia artikkeliin ”Huhuu! Kuuletko ääniä sisältäsi?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s