Lumevaikutus koululääketieteessä

Kun lukee tätä NY-timesin koostetta luumeesta,  se näyttäisi vahvistavan ja täydentävän ajatuksiani: Lumeella on valtava vaikutus ihmisen paranemisessa, mikä kaikkien terveydenhuollon edustajien tulisi tiedostaa ja hyödyntää entistä paremmin.

Lume on yksi suurimpia potentiaalisia parantajia terveydenhoidossa.  Toissaalta nocebo – käänteinen lume – puolestaan voi olla suuri potilaittemme vahingoittajia. Negatiiviset lääkärin ennusteet sairaudesta voivat olla potilaamme hoidon ennusteen kannalta tuhoisia voimia.

Se, iskeekö virusinfektio, riippuu ihmisen tunnetilasta ja immuunivasteesta. Uskon hyväksyvän läsnäolon, itsetutkimuksen ja sitä seuraavan myönteisen ajattelun voimaan. Koska ihmisille ei opeteta kiireen keskellä itsetuntemusta eikä säännöllistä hetkittäistä pysähtymistä, läsnäoloa  ja rauhoittumista, tuottaa elämäntapamme koko ajan lisää potilaita terveydenhuoltoomme.

Itsetutkimusta on pidetty joskus jopa itsekkäänä toimintana. Ajat ovat kovaa vauhtia muuttumassa. Nyt ollaan havahduttu siihen, että ihmisen pitäisi tehdä työtään kehomieltään kunnioittaen. Jotta ihminen voi elää oman itsensä kanssa sopusointuista elämää, täytyy hänen TUNTEA itsensä. Harva tulee ajatelleeksi, että itsensä tunteminen on juuri sitä, että oppi TUNTEMAAN tunteensa. Itsetuntemus on tunnetaito, jossa tunteiden tunnistamisen kautta liitämme itsemme kehoomme. Tunteemme ovat kehomme ja mielemme silta, eivätkä erillisiä osia toinen toisistaan.

Ei ihme, että terveydenhuoltomme on ylikuormittunut! Ihmisiä ei ole opetettu kuuntelemaan itseään,  tunteitaan ja kehoaan.  Uskon, että joka päivä syntyy enemmän itsensä tuntevia, arvojensa kanssa sopusoinnussa työtä tekeviä ihmisiä. Terve työyhteisö rakentuu itsensä tuntevista ihmisistä.

Arthur K. Shapiro tutkimuksissaan totesi, että ne potilaat, jotka eniten pitivät lääkäristään ja jotka olivat eniten ahdistuneita, hyötyivät eniten lume-vaikutuksesta. Lääkärin persoonan kehittämisen ja vuorovaikutustaitojen tulisi olla kliinistä työtä tekevän lääkärin tärkeä kehittämisen kohde. Kuulemani mukaan näitä taitoja tullaan opettamaan myös Suomessa jatkossa enemmän lääketieteen opiskelijoille. Tämä on erinomaisen hyvä asia.

Jokaiselle ihmiselle, myös lääkärille ja hammaslääkärille, tekisi hyvää tutustua hyväksyvään läsnäoloon ja oman mielensä eri osiin. Tällöin hän kehittää itsessään sitä ominaisuutta, jota Dan Siegel kutsuu mielitajuksi.  Mikäli emme tunne itseämme, siirrämme hyvin helposti sekä negatiivisia että positiivisia tunteitamme toisiin ihmisiin.

Eräs lääkäreistä, nimeltään Roberts NY Timesin artikkelin mukaan, epäilee, että lume vaikutus perustuu siihen, että potilas alitajuntaisesti liioittelee sairauttaan ja tällöin lääkärin psykologisilla voimilla on suuri merkitys paranemiseen. Lume vaikutus olisi näiden ”luulotautisten” kohdalla erityisen suuri. Mitä vakavampi sairaus, sitä enemmän kysymys on vain muutoksesta sairauden henkilökohtisessa kokemuksessa.  Lume kuitenkin muuttaa fysiologiaamme,  monien tutkijoiden kuten Lissa Rankinin mukaan. Itse uskon, että lume voi vastustuskykyämme lisäämällä joissakin tapauksessa jopa parantaa fyysisiä sairauksiamme.  En itse muuten usko tietoiseen teeskentelyyn, muuta kuin poikkeustapauksessa. Tunteemme ja kehomme ovat erottamaton osa toisiaan. Jos ihminen teeskentelee, on tämän takana omat selityksensä, jotka nämäkin tulisi ratkaista (aina lääkäri ei ole oikea henkilö apuriksi).

Korvamadokseni on jäänyt erään miellyttävän anestesialääkärin lause: Lääkäri ei ole tuomari. Potilaan oireet täytyy aina ottaa vakavasti. Kun alitajunta on täynnä ahdistavia ristiriitaisia tunnetiloja, ne aktivoivat fysiologiaamme kuten stressihormoneita. Mielemme ristiriitaiset tunnetilat voivat tuottaa meissä fyysistä sairautta ja tietysti myös yhteisvaikutuksia lääketieteellisten toimenpiteiden ja lääkkeiden kanssa. Lisäksi kun meidän on paha olla, pienikin kipukokemus ja vastoinkäyminen siirtyy helposti tietoisuutemme keskiöön. Näin pienestäkin asiasta voi tulla suuri.

Tutkija Roger Greenberg artikkelissa sanoo, että ihmisillä on harhaisen turvallinen olo syödessään lääkkeitä, erityisesti silloin kun kysessä on psyykkinen lääke. Nk. kaksoissokkokokeet eivät ole suinkaan aina objektiivista tiedettä, tutkimustulokset kaksoissokkokokesta vetävät naaman vakavaksi. On huomattu, että suuri osa ihmisistä, jotka syövät lumelääkettä kokeissa, tietävät näin tekevän, ja suuri osa lääkäreistä jotka potilaalle lumetta määräävät, tietävät näin tekevän.

Näin ollen monen kaksoissokkokokeiden sokkous on liian usein näennäistä. Greenbergin mukaan eräässä metatutkimuksista saatiin tulos, että 78 prosenttia potilaista tiesi saavansa lumetta ja 87 prosenttia sitä määränneistä lääkäreistä tiesivät antavansa potilaalle lumetta. Voimme varmaan tehdä tästä johtopäätöksen, että hyvällä lääkärillä ei ole vain nk. ”faktatietoa”. Sen sijaan koululääketieteenkin hoitotoimenpiteissä on paljon enemmän kokemusperäistä viisautta kuin yleisesti luullaan.

Itse olen jo pitkään suhtautunut pitkään kriittisesti kontrolloituihin tieteellisiin määrällisiin kokeisiin. Toki niitäkin on hyvä olla olemassa, ja niitä tarvitaan. Näiden kokeiden pätevyydellä on omat puutteensa ja rajoitteensa. Itseäni on hetkittäin huvittanut, se kuinka jumalallisina näitä määräällisiä metodeja on lääketieteen edustajien keskuudessa pidetty.

Oma käsitykseni on, että tiedemiehen tulisi kyetä ottamaan kriittinen asenne myös omaa tieteenperinnettä kohtaan. Laadullinen tutkimus ja (ihmiskunnan) kokemuksellinen viisaus täydentävät lääketieteen yksipuolista, mutta tärkeää määrällistä tutkimusta. Uskon, että tieteiden integraation kautta tullaan saavuttamaan vähitellen yhä kokonaisvaltaisempi ihmiskuva. Tätä kautta tullaan ymmärtämään yhä paremmin myös lumetta ilmiönä.

Roger Greenbergin mielestä mitä kontrolloidumpia kokeet ovat, sitä sokeammiksi ne tulevat. Tämän hetkiset lääketieteelliset tutkimusmetodit esimerkiksi yksinkertaisesti liioittelevat lääkkeiden tehoa.

NyTimes tuo esille asian, jonka tiedostin jo hypnoterapeutti-koulutuksessani: Lääke näyttäisi olevan tehokkain, lume vaikutuksen ollen kaikkein suurin, silloin kun se tulee uutena markkinoille. Potilaiden ja lääkäreiden into näyttäisi parantava lääkkeiden vaikutusta. Eli varmimmin parannut, kun saat markkinoille juuri tulleen uuden, ”mullistavan”,  lääkkeen. Muutaman vuoden kuluttua teho on jo heikentynyt. Lääketeollisuuden kannattaa siis kehittää jatkuvasti uusia lääkkeitä.

Greenberg muuten myös huomauttaa päätyneensä tutkimuksissaan, että jos verrataan uuden masennuslääkkeen tehoa, käyttäen verrokkina vanhaa masennuslääkettä, huomataan, etteivät tulokset ole suinkaan niin upeita kuin uuden uuden lääkkeen tutkimustulosten annetaan ymmärtää olevan. Hyvin usein huomataan, että lääke on ainoastaan neljänneksen tai korkeintaan puolet siitä, mitä tutkimuksissa sen väitetään olevan.

Mitä lääketieteilijä voi lumeesta oppia? Hän voi oppia se, ettei pidä medikalisoida kaikkia elämän ilmiöitä. Mielestäni se, että ihmiset hakevat vaivoihinsa myös apua täydentävistä hoitomuodoista, kertoo usein asiakkaiden kokonaisvaltaisesta viisaudesta. Viisausperinteitä on muitakin kuin vain länsimainen lääketiede.

Toki ylilyöntejä tapahtuu tälläkin saralla! On äärimmäisen tärkeää, että ihminen saa sairauksista asiallista informaatiota ja  ihmiselle kehittyy terve realiteettitaju. Minätilojen kielellä voisi sanoa, että ihmiselle on kehittynyt aikuisia vahvoja persoonan osia.

Mielestäni erilaisille viisausperinteille rakentuvien hoitomuotojen yhteistyötä tulisi kehittää siten, että potilas saa itselleen mahdollisimman hyvän, parantavan hoidon ja tarinan. Tämän tarinan suurin asiantuntija on itseohjautuva asiakas. Terveydenhuollon instituutioiden on tehtävä töitä sen eteen, että mahdollisimman monesta ihmisestä – myös asiantuntijasta – kasvaa sellainen! Minätilojen kielellä sanottuna ihmiselle kehittyy hyväksyvän läsnäolon kautta aikuisia vahvoja minätiloja.

Lääketieteellinen objektiivisuus näyttää olevan osittain lumetta, joten meidän lääketieteilijöiden kannattaisi keskittyä suoristamaan omaa vääristynyttä, yksipuolista realiteettitajuamme, ennen kuin lähdemme haukkumaan täydentävien hoitomuotojen edustajia puoskareiksi. Tähän oman realitettitajumme kehittymiseemme saamme apua kriittisestä tieteellisestä tutkimuksesta, tietoisuustaidoista sekä omasta itsetuntemuksesta.

Minusta näyttää siltä, että tulevaisuudessa rakennamme yhä enemmän siltoja täydentäviän hoitomuotojen ja perinteisen lääketieteen välille. Tämä on hyvä asia!