Mestaripeli – Elämää pelien maailmassa

Englantilaista biokemistiä, Robert De Roppia (1913-1987, Master game), voi perustellusti kutsua aikaansa edellä olevaksi integratiiviseksi tiedemieheksi. Hänelle koko elämä on erilaisten pelien pelaamista. Ei ole olemassa pelkästään triviaaleja ja hauskoja viihdepelejä, vaan on myös vakavasti otettavia elämänpelejä. Jälkimmäisiä nykyään taidetaan jäljitellä yhä enemmän erilaisin roolipelein, draamallisin harjoituksin ja virtualisin oppimisympäristöin.

Elämän pelit de Ropp jakaa kahteen osaan: On kohdepelit (the object games) ja metapelit (the meta games). Kohdepelit ovat itsemme ulkopuolella pelattuja kulttuurimme määrittelemiä pelejä, joissa harjoittelemme selviytymistä ulkoisessa maailmassa meille ehdollistetuin pelinsäännöin. Kohdepeleissä pelataan rahasta, vallasta, statuksesta ja seksistä. Tämä peli on se kulttuurinen peli, joita meitä keski-ikäisiä on ensisijaisesti kouluissa ja yliopistoissa opetettu pelaamaan.

Metapeleissä pelaamme sisäisen maailmamme peliä. Meistä tulee vasta todellisia mestareita siinä silloin,  kun pelaamme yhdessä peliämme toisten ihmisten kanssa. Metapeleissä harjoittelemme pelaamaan tiedolla, kauneudella ja sielun kärsimyksellä. De Ropp korostaa, että valikoimamme pelit kertovat tarinaansa siitä, minkälaisia ja kuinka kehittyneitä ihmisinä olemme.

De Ropp sijoitti kohdepelit hierarkiassa alemmalle tasolle kuin metapelit. Hän pitää jopa kohdepelejä, joita tällä hetkellä edelleen kulttuurissamme massaihminen pelaa, sairalloisina. Kun vain vain kohdepelejä pelataan, syntyy paljon pahaa kultuuriimme sekä yksilö- että yhteisötasolla.

Pelaamalla metapelejä kasvamme henkisinä ihmisinä. Voimme taidepelejä, tietopelejä ja uskontopelejä pelaamalla löytää sisäisen vapautemme. Uskontoihin de Ropp suhtautuu hyvin avaramielisesti.  Uskontojen harjoitukset rituaaleineen voivat ulottua shamanistisista harjoitteista erilaisiin mietiskely- ja meditaatioperinteisiin.  Mestaripelejä pelaamalla löydämme aidon kokemuksellisen itseytemme, ja tämä olemus on de Roppin mukaan paitsi pyhä myös kuolematon.

Mestaripeliä pelaamalla ihminen voi organisoida oman sisäisen maailmansa uudelleen. Ihminen herää, valaistuu ja vapautuu. Oma tulkintani on, että  juuri tietoisuustaitoja harjoittamalla  Mestaripelin pelaaja hankkii taitoja, joiden avulla hän kehittyy pelaajana.

Kun Sisäisessä teatterissa käyttämäni metafora sisäisestä maailmasta on ensisijaisesti Sisäinen teatteri, Robert de Ropp käyttää vertauskuvana kaupunkia: Mestaripeliä pelaamalla joskus niin synkkä pimeä sisäinen kaupunki voi omien ponnistelujemme avulla tulla aurinkoiseksi, hyvinvoivaksi kaupungiksi, jossa on yhä vähemmän tyytymättömyyttä ja sosiaalisia ongelmia. Omassa henkiökohtaisessä prosessissani (Mielentilojen treenikirja) toin kyllä tämänkin kaupunki-metaforan toistuvasti esille. Tämä onkin mielenkiintoinen yhtymäkohtani de Roppin ajatteluun.

Kaupunki vertauskuvana sisäisestä maailmastamme on mielenkiintoinen. Mielemme voi ajatella olevan kuin muurien ympäröimä keskiaikainen kaupunki. Täällä vallihaudan ympäröimän kaupungin sisällä on lukemattomia erilaisia kaupunginosia. Siellä on idyllisiä asuinalueita, joissa on mukavia kirjastoja ja taidemuseoita. On toisia kaupunginosia, on pääpoliisiasema, hallinnollisia rakennuksia ja vankiloita. On mukavia, varakkaita omakotialueita, monenlaisine asukkaineen, mutta myös slummeja, jossa asuu sekä suurisydämisiä että niljakkaita ja pahansuopia asukkaita. Sisäinen maailma on erilaisten kaupunkilaisten ja heidän kaupunginosiensa muodostama yhteisö.

WP_20131002_01620131003093647

Valitettavasti liian monella ihmisellä on edelleen sisäisessä kaupungissaan  huono paikallishallinto. Tällöin emme kykene taitavasti ohjaamaan sisäisen kaupunkimme elämää. Siellä syntyy väkivaltaisia yhteenottoja.

Kaupungin valliihaudan ylittävän sillan sisäänkäyntiportilla on joskus hyvinkin lepsu vartija. Jos hän on tarkkaavainen ja taitava, tietää hän heti kenet kannattaa päästää sisään kaupunkiin. Tietoisuustaitojen kehittyessä, vartijan silmä vain koko ajan kehittyy: Hän erottaa yhä tarkemmin, kuka sisään tulevista hahmoista on vaarallinen kansankiihottaja. On nimittäin ensiarvoisen tärkeää, että vaarallisia henkilöitä ei pääsee kaupunkiin, varsinkaan slummiin. Seurauksena voi pahimmassa tapauksessa alkaa mellakka, ja koko kaupungin elämä voi muuttua hetkessä sekasortoiseksi.

Kun tietoisuustaitomme kehittyvät, tulee kaupungin vartijasta ja sen koko hallinnosta parempi. Slummien asukkaita huomioidaan, ja heidän elämänsälaatu paranee, kun heihin suhtaudutaan hyväksyvästi ja kuuntelevasti. Vähitellen huonosti voivat kaupunginosat pienenevät, ja vaikka kaupunkiin pääsisi yksittäinen kansankiihottaja, ei hän saa aikaan muutakuin pienen metakan, jos sitäkään.

Kaupungin hallinnointi on jatkuvaa taspainoilua. On lukemattomia vaaroja. Esimerkiksi sisäisen kaupunkimme pormestariksi voi tulla ahne ja korruptoitunut oman edun valvoja, jonka seurauksena slummit ja kansalaisten pahoinvointi jälleen laajenevat.

Millä tavalla sisäisen kaupunkimme hallinnollinen järjestelmä saadaan toimivaksi? Se saadaan siten, että tutustumme hyväksyvästi läsnäollen kaikkien kaupunginosiemme asukasryhmiin, ja niiden erityisongelmiin. Kuuntelevassa, hyväksyvässä ilmapiirissä annamme heille tilaisuuden kasvaa osaksi hyvinvoivaa sisäisen kaupunkimme laajempaa yhteisöä. Vähitellen kaupunkimme elämä rahoittuu ja tasapainottuu, eivätkä mitkään yksittäiset kansankiihottajat  saa aikaan suurempia konflikteja.

Tutkiessamme sisäistä kaupunkiamme, voimme hyödyntää erilaisia psykologisia teorioita. Silti vielä tärkeämpää on, että olemme hyväksyvässä, läsnäolevassa luovassa dialogissa, toinen toistemme sekä eri kaupunginosiemme kansalaisten kanssa.

Mitä Mestaripeli käytännössä tarkoittaa? Se tarkoittaa sitä, että tunnistamme erilaiset tunnetilamme, ja niiden aiheuttamat tuntemukset kehossamme. Meidän täytyy oppia säätelemään ja ohjaamaan sisäistä maailmaamme, siten että elämme eettistä, hyvää  ja läsnäolevaa elämää. Harva saavuttaa täydellisen mestaruuden tässä pelissä. Itse huomaan olevani vielä noviisi, mutta silti tunnustaudun Mestaripelin suureksi rakastajaksi.

60-luvulla, kirjaansa kirjoittaessa, Robert de Ropp väitti, että hyvin harva kansalainen pelasi niihin aikoihin Mestaripeliä.  Ainoastaan kohdepelit olivat suosittuja. Minusta näyttää, että olemme siirtymässä uuteen kulttuuriin, jossa Mestaripeliä pelaa yhä useampi kansalainen.

Lukemattomat ihmiset haluavat elämänsä olevan muutakin kuin vain kohdepeliä; peliä vallasta, ulkoisesta kauneudesta ja statuksesta. Ihminen saa olla taas sielu, jolla on dialoginen yhteys sekä sisäiseen että ulkoiseen yhteisöönsä.

Mestaripelin tarkoitus on, että kehitymme ihmisenä täysimittaisiksi. Kasvamme osaksi toinen toisillemme hyvää tuottavaa paikallista ja globaalia yhteisöä. Eräs tämän pelin konkreettinen ilmenemismuoto on  laaja-alainen henkisyys, jossa ymmärretään kaikkien totuuksien – maallisten ja uskonnollisten totuuksien –  suhteellisuus ja rajallisuus. Muita sen ilmenemismuotoja on taide, erityisesti yhteisötaide, sekä tieteellisen tiedon integraatio.

Sisäinen teatteri facebookissa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s