Salatut elämät – Miten saavutan yhteyden omaan itseeni? Osa 1

Minäkö feministi?

En  julkisesti tunnusta olevani feministi. Tai ehkä perimmiltään tunnustaudunko sellaiseksi riippuu siitä, mitä feminismillä tarkoitetaan.  Käsittääkseni suuntauksia on kymmeniä ellei satoja. Itselläni on kolme poikaa, ja haluan olla myös heidän puolellaan.  Olen monenlaisia kulttuurisia näkökulmia edustavien ihmisten puolella.

Toisaalta, minussa on puoli, minätila,  joka  tunnustaa olevansa feministi. Se, Simone minussa, väittää, että yhteiskunnalliset taloudelliset ja poliittiset rakenteemme ovat olleet yksipuolisen miehisen maailmankuvan vääristämiä. Erityisesti köyhissä maissa naiset ovat edelleen enemmän alistettuja kuin miehet.

Olemme länsimaissa elänneet tehokuuselämäntapaa, jossa naisellisille uskomuksille ja arvoille, toisista välittämisille, monipuoliselle itsensä toteuttamiselle ja itsensä kuuntelulle, ei ole annettu sijaa. Sen sijaan numeroista ja esineistä on tullut miehisessä maailmassa Jumalia.

Simonen mielestä , yhteiskunnalliset yksipuolistavalle materialismille rakentuvat valtauskomukset ja sen arvot ovat tukahduttaneet meidän kaikkien – miesten ja naisten – tapaa olla maailmassa. Kilpailukulttuurimme on kuljettanut ihmisiä, sekä naisia että miehiä, kaiken hyvinvoinnin keskellä pahoinvointiin, myös masennukseen ja erilaisiin addiktioihin. Emme ole saaneet  kulttuurissamme olla läsnäolevia toisillemme ja itsellemme. Emme ole voinnet olla,  keitä olemme, vaan olemme tukahduttaneet puoliamme. Näin meissä monessa elää sisällä itseltämme salattu elämä.

Itsensä vaientaminen

Löysin mielenkiintoisen feministiteorian, se on nimeltään itsensä-vaientamisteoria (self-silencing theory). Sen mukaan itsensä vaientaminen on pahoinvointia, esimerkiksi syömishäiriöitä ja masennusta,  tuottavaa. Huomioitavaa sinänsä, että artikkeli, johon tässä viittaan on miesten (Thomas Joiner, James J. Cayne) kirjoittama. Monet miehet, yhtä lailla kuin naiset, tajuavat elämäntapamme minuuttamme loukkaavan luonteen ja sen, kuinka kulttuuriset odotukset muovaavat meitä naisia ja miehiä eri tavalla. Liian monet ihmiset, sukupuolesta riippumatta,  eivät tunnista salattuja puoliaan. Ihmisten voimavarat hupenevat kilpailuun vallasta, rahasta ja seksistä, sen sijaan, että heille annettaisiin mahdollisuus tutustua itseensä.

On selvää, että sisäisten ääniemme kakofonia, heijastaa ulkoista maailmaa. Olemme sosiaalisissa suhteissamme muovautuvia ihmisiä.  Kulttuurissa, jossa tukahdutamme ääniämme, kadotamme itseytemme. Tällöin sekä miehet että naiset  voivat pahoin. Kun ihminen salaa ja tukahduttaa itseltään puoliaan, kadottaa hän minuutensa. Hän on sosiaalisesti kloonattu epäinhimillinen olento.

Me naiset ja miehet eroamme kyseisten tutkijoiden mukaan sen suhteen, minkälaisia puolia itsestämme tukahdutamme. Esimerkiksi naiset kärsivät tilastollisesti enemmän masennuksesta kuin miehet. He tukahduttavat usein itsessään olevia ”itsekkäitä” ääniä, jotka vaativat omien tarpeiden huomioon ottamista. Ihannenainen on ollut länsimaisessa massakulttuurissa on haavoittuvainen, herkkä ja hento, mieheen tukeutuva, tahdoton ja miehen egoa viehätysvoimallaan pönkittävä nainen. Nainen ilman minuutta.

Olen usein miettinyt, että ehkä miesten alkoholinkäyttö on runsaampaa, koska he hukuttavat äänensä humalan tuomaan hetkelliseen unohdukseen. Miehet mielummin kampeavat salatut äänensä addiktoihin. Kuten tiedämme, myös me naiset  alamme olla tässä melko hyviä: Olemme moninkertaistaneet viime vuosikymmeninä alkoholinkäyttömme. Ehkä humalassa tai voi antaa osiensa mellastaa, miten lystää?

Oli miten oli, suorittamiskulttuurin superihminen voi huonosti: häneltä on kadonnut itseys, koska hän jatkuvasti vaientaa osiaan ja niiden ääniä. Itsensä vaientaminen on kovaa työtä. Vaatii energiaa olla olematta oma itsensä. Monet meistä ovat kiinnittäneet huomionsa siihen, kuin jotkut  anonymeinä, minuuttaan rikkoen, vapauttuvat ahdituneiden minuuksiensa puolia vastuuttomalla kirjoittelulla netissä. Tunnetilamme mellasetelevat miten sattuvat.

Normi-ihmisiltä puuttuu itsetuntemus, hyväksyvä läsnäolo itselleen, sekä omien osiensa ohjaus.

Lääkärien pahoinvointi

Joiner ja Cayne tuovat esiin artikkelissaan nimenomaisesti lääkärien pahoinvoinnin.  He (käsittääkseni myös hammaslääkärit) ovat kärsineet poikkeuksellisen paljon depressiosta ja he ovat olleet itsemurhatilastojen yläpäässä. On oikeastaan melkoisen kornia, että ihmiset, joiden kuuluisi olla terveyden asiantuntijoita, ovat voineet yksipuollistavassa miesten arvojen ja määrällisen tutkimuksen dominoimassa kulttuurissa, itse huonosti.  Keskiarvolääkäri on ollut huono omien tarpeittensa ilmaisija ja puolesta puhuja.

Lääkäreille eikä hammaslääkäreille ole perinteisessä lääketieteellisessä kulttuurissa annettu eväitä omien tarpeiden tunnistamiseen ja niihin vastaamiseen. Ihannelääkäri on elänyt vain muille unohtaen itsensä.

Tästä tuleekin mieleeni eräs tapahtuma omasta elämästäni. Olin muutama vuosi sitten Valamossa ”Lääketiede ja teatteri” -koulutuksessa. Sielä illallispöydässä tuli puhetta stressistä, ja itse tietysti suuna päänä toin esille, että nykyään voin oikein hyvin, koska teen kliinisiä töitä vain kolmena päivänä viikossa. Lisäksi tietysti kirjoitan, soitan haitaria, opetan luovaa kirjoittamista ja tietoisuustaitoja.

Tähän eräs lääkäreistä töräytti: ”Eikö tuo ole oikeastaan aika itsekästä? Ensin yhteiskunta kouluttaa lääkäriksi, ja sinä sitten ”leppoistat” elämäsi.”  Tähän minä vastasin, että minusta ei ole.  Syöpä on ollut opettajani. Sen jälkeen olen alkanut elää elämää, jossa huomioin omat tarpeeni. Koulutukseni menee vielä enemmän hukkaan, jos kuhmolaiset näkevät minut koristamassa itsemurhatilastoja tai ennenaikaisella sairaseläkkeellellä.  Kuinka paljon pahoinvointia ja terveydenhuolto kustannuksia syntyy siitä, että ihmiset eivät elä itsensä kanssa sopusointuista elämää. Voin tällä hetkellä hyvin, koska toteutan itseäni monipuolisesti.

Elämäntapa, jossa ihmiset eivät tunnista eivätkä osaa kuunnella itseään, on sairautta – sekä fyysistä että psyykkistä – tuottavaa. Onneksi tietoisuustaitoja ja vuorovaikutustaitoja ollaan nyt opettassa lääketieteellisessä tiedekunnassa. Ajat muuttuvat. Ehkä tulevaisuuden lääkäri saa olla kokonainen osiaan joka päivä taitavasti integroiva ihminen. Hän kykenee valitsemaan itsensä.

Muutama viikko sitten eräs hammaslääketieteen opiskelija oli seuramassa työntekojani.  Hänen piti tarkkailla vuorovaikutusta. Vau!  Minä kun rupesin tekemään hammaslääkärin hommia, en ollut koskaan edes nähnyt, kuinka oikea hammaslääkäri tekee työtänsä.

Jouduin itse rakentamaan minuuteni – myös tapani tehdä työtä.  Se onkin ollut elämäni suurin seikkailu, ja tämä rakennustyöni on edelleen kesken. Minua kun on ollut niin moneksi. Niin kuin monia muitakin, tietämättään.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s