Kontemplatiivinen oppiminen ja Sisäinen teatteri

Läntisessä kulttuuripiirissä suhtaudutaan usein epäluuloisesti ja torjuvasti mielen moniulotteisuuteen paljolti siksi, ettemme ole vielä toipuneet siitä valtataistelusta, jota on käyty tieteen ja kirkon välillä erityisesti valistusfilosofian ja tieteen saadessa tuulta purjeisiinsa uusista läpimurroista. Tästä valtataistelusta seurasi nykypäivään asti lännessä vaikuttanut kahtiajako yhtäältä uskon, tunteen, uskonnon, mystisen, subjektiivisen ja transsendentin sekä toisaalta tiedon, järjen, objektiivisen ja immanentin välillä. Valtataistelun jäljiltä maailmamme jakautui jyrkästi tiedon ja uskon valtakuntiin, eivätkä ihmismielen moniulotteiset kokemukset täysin sovi tähän dualismiin. Tiede otti näin ihmismieleen varsin yksiulotteisen kannan ja alkoi väheksyä epätavalllisia kokemuksia subjektiivisina. Jani Pulkki  (Poikkeuksena Pulkin mukaan on esimerkiksi Carl Jung, William James ja Abraham Maslow – minuakin inspiroineet tiedemiehet).

Löysin Aikuiskasvatuslehdestä  (1/2014) Jani Pulkin artikkelin ”Voiko kontemplatiivinen pedagogiikka haastaa konsumerismin?”. On hienoa löytää Suomesta uusia tuttavuksia, joiden ajatusten kanssa kokee olevansa samalla aaltopituudella. HuomaanJanin kirjoittavan oman tieteen perinteensä kiellellä täsmälleen samoista asioista kuin minä kirjoitan.  Omat juureni ovat vain hypnoterapiassa ja mietiskelevässä luovassa kirjoittamisessa.

Hypnoterapeuttina ehkä korostan enemmän kuin Jani aktiivisia, mielikuvituksen ohjaamia, ”kontemplatiivisia tiloja”, joita länsimaisessa perinteessä on hyödynnetty peilityöskentelynä kautta aikoja. Platon aikonaan käytti contemplatio sanaa kuvaamaan mietiskelyprosessia, jossa ihminen saavuttaa tiedon hyviä ja pyhiä muotoja.

Sisäinen teatteri on kontemplatiivista pedagokiikkaa, jossa yhdistetään hyväksyvää läsnäoloa hypnoterapiaan.  Toki Janikin mainitsee artikkelissaan Lectio Divinan, joten hänkin on länsimaisista mietiskelyperinteistä tietoinen. Hän kirjoittaa Lectio Divinan olleen pyhien opinkappaleiden mietiskelyä, ja näin on ollutkin – kristinuskossa. Lectio Divinan juuret ovat kuitenkin kreikkalaisroomalaisessa varhaisemmassa kulttuurihistoriassa, ja Lectio Divina mietiskelyä on käytetty muidenkin tekstien mietiskelyyn.

Eikö Sören Kierkegaardin koko filosofia ollut Lectio Divinaa?  Lue kymmenen kirjaa, ja kirjoita yhdestoista, oli hänen ohjeensa. Lisäksi Kierkegaard peilasi lukemansa luovassa mietiskelevässä, kirjoittavassa tilassa,  alterminuuksiinsa, samaan tapaan kuin Sisäisessä teatterissa tehdään. Meidän ei tarvitse oppimisprosesseissamme rajoittua kirjojen lukemiseen: voimme lukea myös omaa elämäämme, sen tapahtumia ja voimme ottaa niistä opiksemme. Minusta näyttää, että Sören Kierkegaardin koko aikuiselämä oli yhtä luovaa mietiskelevää aktia. Samaa korostetaan hyväksyvässä läsnäolossa.  Se ei ole vain joku tekniikka, vaan kun hyväksyvän läsnäolon löytää elämäänsä, muuttuu koko elämä meditatiiviseksi. Löydät uuden suhteen olemiseesi.

Kolb (2005) sanoo:  Kaikki oppiminen on uudelleen oppimista. Oppimista edistää prosessiss, jossa opiskelija irroitetaan uskomuksistaan siten, että niitä voidaan tutkia, testata ja niitä voidaan yhdistää uusiin, yhä hienostuneimpiin uskomuksiin. Voimme saavuttaa eettisen oppimisen mietiskeleviä tiloja, jossa voimme tarkkailjana tutkia oman tietoisuutemme assosiaatiovirtaa. Tätä prosessia voimme ruokkia ”Pyhällä Lukemisella” eli ”Lectio Divinalla”. 

Pulkin sanoin: Totunnaista reagointi-, ajattelu-, tuntemis- ja asennoitumistavoista muodostuvat ehkä suurimmat esteet omalle onnellisuudellemme vauraissa teollisuusmaissa. Kasvatuksen tärkeimpänä tehtävänä voidaankin pitää antiikin filosofien hengessä hyvän ja onnellisen elämän mahdollistamista.”

Länsimainen käsitys viisaudesta on rakentunut viime vuosisatoina kovin kapealle ihmiskuvalle.  Ihmisen kasvaminen viisaaksi ei ole passiivinen prosessi, jossa informaatiota kuljetetaan oppijaan. Sen sijaan syvällinen oppiminen on kokemuksellinen oppimisprosessi, jossa tietoa hajoitetaan, rakennetaan  ja kootaan yhdessä erilaisten sisäisten tilojen ja ihmisten kanssa. Tällaisessä oppimisprosessissa voimme hyödyntää esimerkiksi minätiloja ja ihmisen muuntuneita tajunnantiloja.

Juurtuessaan todellisuuteen omakohtaisella tavalla kontemplatiivisten harjoitusten kautta yksilö voi kasvaa ”suurisieluiseksi” (Aristoteles, Nikomakhoksen etiikka), joka ei ”tavoittele sitä, minkä perässä kaikki muut juoksevat”. Suurisieluinen ihminen voi suhtautua itseensä sekä omaan konventionaaliseen kunniallisuuteensa keveästi ja huumorilla ja näkee sellaisten kunniallisten elämän kriteerien läpi, jotka ovat ristiriidassa luonnon kantokyvyn kanssa. Kunniallisuuden mittapuita ja hyväksyttäviä ja riittäviä perustarpeita voidaan koko yhteisön voimin määrittää uusiksi (Latouche, Jäähyväiset kasvulle). Jani Pulkki


Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s