Kehitä draamaälyäsi, sillä elämän perusolemus on draamaa

Elämän perusolemus on draama, väittää professori Sue Jennings. Hän puhuu neurodraamallisesta leikistä  (neuro dramatic play) . Tämä leikki alkaa jo silloin kuin lapsi on vielä äidin vatsassa. Kasvaakseen tasapainoiseksi aikuiseksi, lapsi tarvitsee vanhempiensa läsnäoloa, heidän, vähintäänkin toisen, vastavuoroisen draamallisen tunteiden ja kokemusten huolellisen peilaamisen.

Elämme mielenkiintoisia aikoja: draamaäly, kehitysbiologia ja neurobiologia ovat integroitumassa. Draama ja leikki ovat oikeastaan melkein samoja asioita, ainkain Jenningsin mukaan niitä on vaikea erottaa toisistaan. Se, että lapset leikkivät roolileikkejä ei ole vaan leikkiä, vaan se on valmistautumista elämään.

Jotta meistä kasvaa tasapainoisia aikuisia, täytyy meillä olla joustavuutta (resilience). Joustavuudella tässä yhteydessä tarkoitetaan sitä, että ihmiselle kasvaa myönteinen suhde elämään ja hän löytää sosiaalisesti hyväksyttävän olemisen tavan maailmassa, huolimatta siitä, että hän kohtaa stressaavia elämäntilanteita, erilaisia vastoinkäymisiä.
Vanhemmat, erityisesti äiti , ovat lapsen ensimmäinen luova leikillinen suhde.

Sue Jennings toi esille, kuinka esimerkiksi Romanian orpokodeissa aikoinaan kouluttamaton henkilökunta kasvatti lapsia pärjäämään kovassa maailmassa, siten, etteivät he tieoisesti vastavuoroisesti leikkineet ja peilanneet lapsia. Monet näistä karkasivat ja siirtyivät kovaan katulapsielämään. Kuinka paljon vankilassa istuu rikollisia sen vuoksi, etteivät he ole saaneet tunteittensa ja ajatustensa vastavuoroista peilausta? Kuinka monet poliittiset päättäjät mahtavat leikkiä aggressiivisia ja tuhoisia hiekkakakkuleikkejään ihan korkeimmilla päättäjätasoilla?  Entä kuinka paljon ihmisiä popsii mielialahäiriölääkkeitä, ihan vain sen vuoksi ettei heille oli kehittynyt draamallista älyä? Kuinka moni sairastuu fyysisesti huonosti kehittyneen draamaälynsä vuoksi?  Liian monella kansalaisella ei ole ollut kotona läsnäolevasti ja arvostavasti lapsen  kokemusta peilaavia vanhempia.

Korjaamme hylättyjen lapsien pahoinvoinnin satoa joka päivä.
Vanhemman länsäolo ei  siis tarkoita vain sitä, että ollaan läsnä, paikalla. Sen sijaan se tarkoittaa, että ollaan draamallisesti läsnä, peilaten lapsen kokemusmaailmaa. Myöskään tietoisuustaidot eivät ole pelkästään sitä, että olemme hyväksyvästi läsnä itsellemme. Sen sijaan nämä taidot ovat myös sitä, että osaamme lisäksi olla hyväksyvästi, luovasti ja draamallisesti läsnä itsellemme. Osaamme leikkiä draamallisesti kesken jäänet leikit itsemme kanssa. Kykenemme oivallusmeditaatioon. Tunnistamme ja nimeämme  sisäisiä minätilojamme  ja niiden erilaisia ajattelutapoja. Tulemme tietoiseksi itsestämme, erilaisista neurobiologisista tiloistamme. Vapautamme itsemme luovaan  tunne- ja informaatiomolekyylivirtaan.  Emme anna autopilotin ohjata itseämme, vaan ohjaamme omaa Sisäistä teatteriamme.

Vanhemmat ovat tärkeimpiä lapsen apureita, jotka auttavat pientä ihmistainta kehittämään draamallisia taitojaan. Oppia voidaan täydentää kouluissa. Tämä edellyttää vanhemmilta ja opettajilta, sitä että he itse kykenevät käsittelemään elämänsä stressitilanteita. He ovat itse joustavia, ja heillä on draamaälyä.

Uskon vakaasti, että draamaäly voi periytyy sosiaalisesti. Ja toisaalta mikä parasta, vaikkei meillä ole ollut draamallisesti älykkäitä vanhempia,  meidän tarvitse uhriutua. Voimme hankkia draamaälyä myöhemminkin. Lapsi tai nuori tarvitsee rinnallensa vain draamaälykkyyttä omaavan vanhemman.

Ben Furman aikoinaan kirjoitti kirjansa, koskaan ei ole liian myöhäistä rakentaa onnellista lapsuutta.  Ehkä minun seuraava kirjani voisi olla vaikkapa siitä, ettei koskaan ole liian myöhäistä kehittää itselleen draamallista älyä.  Voimme kasvattaa sitä esimerkiksi psykodraamalla, draamaterapiassa ja harjoittamalla tietoisuustaitoja vaikkapa luovan minätilakirjoittamisen (Sisäinen teatteri) avulla. Alkuun päästäksemme joskus kipeästi  tarvitsemme ohjausta.

Kun vanhempamme eivät ole antaneet meille arvostaa draamallista kosketuspintaa, voimme korjata itse draamallisesti syntyneitä vaurioitamme. Kun löydämme aikuisia uusia kypsiä minätiloja itsestämme, voimme antaa itse itsellemme sen kaiken rakkauden ja hyväksynnän, jo meiltä aikoinaan jäi saamatta. Voimme tutustua esimerkiksi sisäisiin oman henkilöhistoriamme aikana syntyneisiin rooleihimme ja voimme ryhtyä leikkimään naamioillamme.  Löydämme itsestämme aikuiset hyväksyvät vanhemmat. Emme jää läpi elämän traagisten naamioittemme vangeiksi.

Myös Sue Jennings puhuu naamioista.  Epäonnistuneen vanhemmuuden johdosta, saattaa olla että naamioimme itsemme herkästi ahdistuneeseen, kaaottiseen tai hylättyyn tunnetilaan. Kaikki emme reagoi epäonnistuneelle vanhemmuudelle samalla tavoin.  Huonoa vanhemmuuta on monenlaista ja  me kestämme eri lailla huonoa vanhemmuutta. Geeneillämme on merkitystä. Toiset sairastuvat helpommin joustamattomuuteen kuin toiset.

hanging_masks

Toistan, koskaan ei ole liian myöhäistä kehittää läsnäolon ja draamallisia taitojaan. Jue Jennings korostaa, ettei teatterilla ei ole ollut historiallisesti vain viihdytystarkoitusta. Sen sijaan sillä on ollut myös opetustarkoitus.  Teatteri tulee samasta alkujuuresta kuin sana teoria.  Sisäinen teatterikin on leikkimistä erilaisilla teorioilla;  maailmankatsomuksilla ja tunnetiloilla.Voimme tietoisuustaitojamme kehittämällä kehittää myös draamaälyämme.

Luulen, että se mikä mättää modernissa maailmankatsomuksessa on se, että sen auktoriteetit unohtivat mielikuvituksen, draamaan ja leikin voiman. Elämästä tehtiin liian vakava projekti. Tällä hetkellä korjaamme materialistisen maailmankatsomuksen yksipuolistavan, valheellisia roolimalleja myyvän, niin järkevän, mutta vakavamielisen ja ylhäältä alas suuntautuvan katseen vaurioita. Myös Sue Jennigs kritisoi napakasti länsimaista materialistista elämäntapaa. Meitä opetetaan mm.  median luomiin sairaisiin roolimalleihin. Kansalaisille myydään esimerkiksi normaalina reality show- tyyppisiä ohjelmia, jossa ihmisen panettelevat toinen toisiaan.  Itsekkyydestä ja oman edun tavoittelusta on tehty kansanhuvia. Joku ilkeämielinen ihminen, jollainen minä en tietenkään missään tilanteessa ole,  voisi sanoa, että se on osa materialistisen maailmankatsomuksen piilo-opetussuunnitelmaa.

Vankilat olisivat tyhjempiä ja kansalaisit söisivät vähemmän lääkkeitä, kun heidät pistettäisiin takaisin leikkikouluun harjoittelemaan draamaa ja läsnäolon taitoja.  Onneksi yhä useampi tänä päivänä alkaa mieltää sen, ettei teatterin, kuten muidenkaan taidemuotojen, tulisi olla pienen eliitin statusleikkejä. Sen sijaan taiteen – myös draaman – tulisi kuulua perusoikeutena kaikille kansalaisille. Ja käsitys taiteesta on onneksi laajentunut. Arjen estetiikka, hyvä arkinen yksinkertainen elämä on  jo sinänsä suurta taidetta.

Draama ja tietoisuustaidot ovat murtautumassa kouluihin. Se on hienoa kehitystä se! Vielä kun pääsisimme siihen, että lapsiperheisiin panostettaisiin.  Sekä Sue Jennigs  ja neurobiologi ja  psykiatri Dan Siegel näyttävät olevan samoilla linjoilla kanssani:  Mikäli haluamme kansalaisistamme kokonaisvaltaisesti terveempiä ja eheämpiä, tulisi meidän panostaa perheisiin.  Meidän tulisi antaa nuorille eväät hyvään vanhemmuuteen. Sue Jennings kirjassaan (Healthy Attachments and Neuro-Dramatic Play) pakottaa meidät katsomaan länsimaisen elämäntavan epämiellyttävää totuutta, jossa metsää ei nähdä puilta.

Oma intuitioni väittää, että keksimäärin tämän päivän äidit ja isät kärsivät vähemmän statusstressistä kuin me 80-luvun pikkulasten vanhemmat. Silti liian monet vanhemmat ovat henkisesti lapsiltaan poissaolevia, koska painiskelevat työtaakkojensa ja huoliensa keskellä. Lisäksi valitettavan moni joutuu taistelemaan oman draamaälyn puutteen  ja perustoimeentulon tuottaman stressin kanssa.  Se, että lapsilisiä pienennettiin, ei saa minua vakuuttuneeksi siitä, että valtahierakioiden ylärakenteissa oltaisiin tietoisia kansanterveydellisten kulujen todellisista säästökeinoista.

Itse tunnustan, etten oma äitiyteni kärsi aikoinaan huonosti kehittyneen draamaälyni vuoksi. Se oli osatekijä epäonnistuneisiin elämänvalintoihini,  rikkoutuneisiin parisuhteisiini  ja uskon, että se oli osatekijä, joka laukaisi sekä masennukseni että syöpäni. Onko minussa katkeruutta?  Ei, ei pätkääkään.  Pumpulista on paha ponnistaa.  Sen sijaan nautin joka päivä niistä hedelmistä, jotka syntyivät siitä syystä, että tulin tietoiseksi omasta sisäisestä draamastani. En olisi tämä ihminen, ellen olisi kompuroinut elämässäni niin monia kertoja.

 

Sisäinen teatteri facebookissa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s