Toissa päivän iltana Melanoomakukka henkäisi etovan hajunsa makuuhuoneeseen. Uni ei meinannut tulla. Jouduin turvautumaan lääketieteen apuun.  Olen aikoinani kärsinyt kroonisista unihäiriöistä, ja olen sitä mieltä, että pystyäkseni prosessoimaan kaikki pintaan nousevat tunteet, täytyy minun pitää huoli nukkumisesta. Koukkua kannattaa kuitenkin varoa. Siitäkin on kokemusta.

Eilisaamu alkoi jo paremmin, vaikka Melanoomakukka aloitti heti aamusta hiostamiseni ja painostamiseni. Se ei kuitenkaan haissut, mitä ihmettelin ääneen. Selvisikin yllättävästi, että Melanoomakukka on ihan hyvän hajuinen, mutta se on sittenkin sen epämiellyttävä kaveri Kalmakalle, joka haisee.   No,  oli miten oli, Melanoomakukka esitti kylmän tiukkaan sävyyn, että ravintoni pitäisi muuttaa toistaiseksi kasvisravinnoksi. Ja sokeri pois.  Sen verran neiti antoi  periksi, että se salli minun työpaikallani juhlia  hyvästejä vanhalle ruokavaliolleni rääppijäistäytekakulla (kinuskia, kermavaahtoa, mansikkatäytettä).

Tällä hetkellä olen kasvisruoka-ajatuksen kanssa itse asiassa aika sinut.  Sokeria voin radikaalisti vähentää.  Mutta entä marjat?  Niistäkinkö pitäisi luopua? Olen vuodenvaihteen jälkeen muutenkin pitänyt muutaman kerran viikossa vihanneskeittopaastopäiviä tyyliin 2/7. Minulle se on sopinut erinomaisesti. Olen saanut säännöllisen keittopaaston avulla entistä enemmän lisää hallinnantunnetta syömiseeni. Ajattelin siirtyä jo pitämään sitä normaalina osana omaa  elämäntapanani.

Maanantai-aamu lähti siis mukavasti liikkeelle, ja mieli oli toiveikas ja positiivinen. Sain jo päivällä taas opetuksen siitä, kuinka herkkä ja haavoittuvainen tämä näennäinen tasapainoni on.  Pari päivää on minulla nimittäin ollut etova ja oksettava olo. Selkää ja kylkeä särki. Hetkeksi mieleni valtasi Kalmakalle. Yhdistinhän nämä oireeni täysin perusteettomasti ja  virheellisesti Melanoomakukkaan, mutta kävikin ilmi, että antibioottini täytyi vaihtaa.  Minulla on nimittäin menossa virtsatietulehduslääkitys tässä  kaiken muun kaaoksen keskellä.  Kyseisen antibiootin kirjo ei täsmännytkään pöpööni.

Kuinka helposti sitä mieli lähteekiin maalaamaan mustia kuvia tulevaisuudesta!  Melanoomakukan kaverin Kalmakallen ei tarvitse muuta kuin vähän kurkistaa oven takaa, iljettävä haju leviää koko huoneeseen, ja näennäinen tasapainoni hetkeksi romahtaa.

Olen päättänyt ja lupaan sen,  että yritän ruikuttaa ja surkutella mahdollisimman vähän täällä julkisesti itseäni.  Olkoon edellinen vain muistuksena siitä päivän selvästä asiasta, että kun ihminen sairastuu vakavasti, käy hän yleensä läpi koko elämänsä tunnekirjon.

On muuten tyystin eri asia,  jäädä jonkin tunnetilan valtaan kuin se, että onnistuu jälleen hyväksymään, liittämään ja tasapainottamaan osansa yhteen. Olemme kuin autoja, joiden pyöriä (ajatuksia,uskomuksia, arvoja, tunteita, tuntemuksia) täytyy kokoajan tasapainottaa, jotta kulkumme on pehmeää. Sairaudessa meiltä vaaditaan suuria voimia pyörien tasapainossa pitämiseen.  Kukin voi tehdä tätä työtä omalla tavallaan. Minä tasapainotan itseäni ja osiani kirjoittaen.

Ruikuttamisesta vielä sen verran, että olisihan aika nolo juttu, jos minätilani täällä surkuttelisivat jälleen kerran julkisesti (tein sen jo kerran Mielentilojen Treenikirjassa) kaikki ahdistuksensa ja sitten kävisikin ilmi, että minkäänlaisia hoitoja ei tarvitakaan. Lääkäri päättää yllättäen kylmän viileästi ja asiallisesti, ettei minulta pistetä giljotiiniin varpaan varvasta.  Hän sanoo suureksi järkytyksekseni: ”Rouva hyvä, olette täysin terve!”  Helvetti vieköön, mitä sitten teille lukijoille sanoisin? Senkö, että anteeks, anteeks,  oksensin päällenne vahingossa ja täysin turhaan.

Hupsistakeikkaa ja takaisin asiaan. Tämän blogini päämäärän piti olla Sisun ja Toivon herättäminen.  Sisu-tila minulla on ollut iät ja ajat. Nimesin sen aikoinani Louhiksi. Se on napakkaa naisvoimaa omava tinkimätön tahtotila, joka on on luotsannut minut myrskyisiltä aallokoilta kotirantaan aina naisellisen mutkikkaan järkevästi ja mutta määrätietoisesti.

Entä Toivo?  Toivoni on vetovoima, joka  vetää tilani yhteen.  Se ikään automaattisesti saa tilani katsomaan yhteen suuntaan.  Aito oma itseytemme mielestäni lepä  luonnollisessa tilassaan Toivossa. Toivo on minulle henkinen,  jopa hengellinen naishahmo. Voisin kutsua häntä Enkelikseni, mutta ehkä en sittenkään kutsu, koska tämän hetkisessä enkelikulttuurissa Enkelien arvo on kärsinyt mielestäni inflaation.

Toivo on se eteerinen, vaikeasti sanoiksi puettava hahmo, jonka voin pitää elävänä viimeiseen päivääni saakka, jos en muuten, niin turvautumalla uskonnollisiin symboleihin. Ihmiskunta ei ole turhaan luonut uskontoja. Usko on annettu meille Toivon ja sen läheisen toverin, Rakkauden, ystäväksi.  Minulla on tunne, että jostain kirjasta olen aikaisemminkin lukenut näistä kolmesta ihmisen tärkeimmästä ystävästäni: Uskosta, Toivosta ja Rakkaudesta.

Toivo kuljettaa minut tasapainoon silloinkin, kun  kauhun täyttämä tilani maalaa kovaäänisimmin pimeimpiä ja synkimpiä kuvia tulevaisuudestani. Toivo hoitaa aina yhtä taitavasti ja levollisesti sisäisiä rauhanneuvotteluja.  Toivon kanssa on ollut valitettavasti sellaisia hankaluuksia, että se tykkää piiloleikistä.  Olen monta kertaa elämässäni saanut päiväkausia etsiä häntä, pahimpina aikoina jopa kuukausia.  Nykyään tajuan, että Toivo tulee esiin silloin kuin se haluaa, eikä silloin kun minä haluan. On kuitenkin olemassa joitakin rituaaleja, joitka auttavat Toivon esiin tulemista.

WP_20131019_003[1]

 

Toivoton ihminen kadottaa otteensa sisäisen teatterinsa tiloihin. Hänen mielennäyttämöänsä hallitsevat kauhun täyttämät,  kyyniset ja pessimistiset  tilat. Tällä ei varmasti ole myönteistä lumevaikutusta terveyteen eikä se  paranna elämänlaatua.  Toivon ylläpitäminen on työtä.  Kuten jo mainitsin, tätä työtä voi tehdä erilaisin rituaalein.  Meditaatio, rukoilu, mielikuvaharjoitukset ja mietiskely auttaa meitä harjoittamaan tasapainoa ja ne helpottavat Toivon esille tuloa.

Kirjoittaminen on minulle vain eräs erityinen luova mietiskelytapa, tapa koota itseäni,  sekä hyvän että hädän hetkellä. Jollekin sitä samaa ei-tekemiselle rakentuvaa tekemistä voi olla kuvataiteet tai musiikki. Taion luovuudellani Toivoani esiin ja ylläpidän tätä kautta hetkittäin horjuvaa tasapainoani. En olisi minä, ellen kirjoittaisi ja kävisi päivästä toiseen neuvotteluja itseni kanssa.

Uusi hypnoterapeuttiystäväni Kelley Woods Washingtonista kirjoittaa lääkäreille suunnatussa kirjassaan, että ei ole oikeastaan olemassa ”väärää toivoa”.  Sen sijaan sen voi ajatella olevan pikemminkin toimintaa, jossa ihminen puhuu toivon kieltä, vaikka oikeasti onkin  toivoton. Ihminen valehtelee itselleen.  Tällöin ihminen ei ole sopusoinnussa omien tunnetilojensa kanssa. Hän kieltää ja katkoo yhteytensä tunteisiinsa, jotka ovat eheytymisemme mahdollisuuksia. Tunteemme eivät ole kieltämistä varten, vaan ne ovat Toivon suuntautumista varten.

Sisäiset ristiriitamme, muodottomat, hallitsemattomat tai  vainnetut tunnetilamme  ja niiden ristiriitaiset uskomukset tuottavat toivottomuutemme.  Siksi meidän tulee tehdä ne itsellemme mahdollisimman tutuiksi.  Meidän tulee harjoittaa päivittäin omalle itsellemme sopivia rituaaleja, joilla kykenemme irrottautumaan niistä.  Harjoittelemme olemaan samaistumatta ikäviin tiloihimme. ”Kas… sieltä se herra Kalma taas sapuu. Mitä tällä kertaa tahdot minusta, ystäväiseni?” Tämä on ihannetila,  mutta arkemme sairauden keskellä voi olla hetkittäin kaukana tästä. Sekin hyväksyttäköön.

Kelleyn kirjassa tuodaan esille vielä se mielenkiintoinen seikka, että Toivottomuutta on helppo petkuttaa.  Sille voi sanoa, että sopiiko, että toimimme siten ikään kuin tämä asia olisi totta.  Leikimme siis vaikkapa leikkiä, jossa esimerkiksi muka tiedämme parantuvamme. Eikö ole hassua, että tiedostamatonta mieltämme voi pettää näin helposti. Se kun ottaa mielikuvituksen todesta!

Tämän leikillinen, Annan ja hänen ystäviensä, täysin ja ainoastaan pilailumielessä rakentama komedia, on tästä lähtien nimeltään  ”Siirtolan Emäntä parantuu melanoomastaan”.  Kun sitten jonakin päivänä kuolen, en tiedä koska, tähän tai muuhun iljettävään tai  jopa naurettavaan sairauteen, voin vain hymyillen todeta: ”Ha,haa, Toivottomuus. Tajuatko typerys, tämä kaikki oli vain leikkimistä, yhtä suurta näytelmäharjoitusta. Pilailin kustannuksellasi! Petkutin sinua.  Ja tästä inhottavasta tempusta sain palkinnokseni itselleni hyvän elämän!”

Kulttuurissa, jossa ihmisiltä tapetaan leikillisyys ja  luovuus, tapetaan sielun lisäksi Toivo.

 

Mainokset

5 kommenttia artikkeliin ”Toivosta ja toivottomuudesta

  1. Sinä, Kati, selviät tästä. Toivotan sinulle aurinkoista mieltä, kevyitä ajatuksia, terveyden tuulia, pikaista paranemista. Ja kirjoitushaluja! On niin sykähdyttävää lukea aitoja, ihmismäisiä ja viisaita kirjoituksiasi. Kannustavin tunnelmin Liina

  2. Hei pitkästä aikaa,
    oli todella ikävä kuulla, että tällainenkin sairaus osui kohdallesi. En ensin käsittänyt mistä kirjoitat, joku tarinako..mutta kuten tiedät, syövästä voi parantua ja sinä kyllä paranet. Minulla tulee pian kolmevuotistarkastus ja ainahan se jännittää. Onneksi olen voinut välillä käydä ultrassa YTH:lla kun on tuntunut kyhmyjä kainaloissa. Mitään ei ole löytynyt onneksi toistaiseksi. Enkä ole muuten juuri ehtinyt ajattelemaan sairauttani, sillä olen opiskellut lastentarhanopettajaksi yliopistolla nopeutettuun tahtiin eli juuri tänään vien 1v 8kk opintojen jälken kandini tarkistukseen. Onhan tämä ollut aivan järkkyttävän kiireistä ja vielä yksin ilman minkäänlaisia tukiverkkoja vilkkaan lapsen kanssa. En ole ehtinyt harrastamaan liikuntaakaan pariin vuoteen – toivottavsti ei kostaudu. Stressi on ollut kuitenkin enimmäkseen positiivista stressiä(toivottavsti), sillä tiedän että kohta olen taas työelämässä ja lapsen elättäminen helpottuu.

    Istun nyt yliopistolla ja teen viimeisiä korjauksia kandiini, sillä jättöpäivä on tänään. Viimeiset kolme yotä on mennyt kahteen tai kolmeen yöllä kirjoittaessa.Aiheeni on ”Havaintoja ja kokemuksia terapeuttisen hieronnan käytöstä päiväkodissa sekä menetelmien soveltuvuudesta päiväkotiin”. Olen itse valmistunut hierojaksi jo 30 v sitten ja nyt kiinnostukseni on herännyt lasten terapeuttista – sekä fyysisessä että psyykkisessä mielessä) hierontaa kohtaan, jolla voidaan saada levottomat, ylivilkkat, aggressiiviset ym. lapset rauhoittumaan. Kuten varmaan itedät, ihon taktiilikäsittely saa kortisolitason laskemaan ja oksitosiinitason kohoamaan(ristiriitaista tutkimustietoa, mutta itse uskon täysin tähän), lisäksi tietysti ainutlaatuinen vuorovaikutussuhde, kehonhahmottamiskyvyn paraneminen jne. Hieroin eräässä päiväkodissa kuutta erityislasta kahdeksana päivänä noin 20 minuutin ajan. Vilkaimmatkin laspet olivat täysin rentoutuneita käsittelyjen aikana ja nauttivat suuresti. Hyvän vuorovaikutussuhteen luominen oli helppoa – myös ADHD-lapsiin sekä mutismista kärsivään. Hieronnoilla oli päiväkodin henkilökunnan mukaan vaikutusta lapsiin. Olivat levollisempia ja konflikteja oli vähemmän, he nukahtivat paremmin ja nukkuivat pitkät unet. On ollut todella mielenkiintosta ja jatkan samaa aihetta sitten gradussa tarkoituksena mitata erään professorin kanssa kortisoli- sekä oksitosiinitasoja ennen ja jälkeen hierontoja. Tällaista tutkimusta ei kukaan ole Suomessa vielä tehnyt, eikä paljon maailmallakaan – paitsi Miamissa.

    Olen yrittänyt lukea kirjoituksiasi aina kun olen ehtinyt. Ajattelen kanssasi samoin asioista ja kirjoituksiasi on aina ilo lukea. Nyt uusi tsemppaus päälle ja voimia sinulle hirveästi : )

    Pia

    1. Pia, onpas mielenkiintoinen tutkimus. Voiko kysyä, mikä tutkimusryhmä tai kuka proffa tällaista tutkimusta tekee Suomessa? Löytyykö ehkä aineistoa esim. netistä?

  3. Vau Pia!

    Tuo lasten hierontajuttu on tosi hieno ja upea juttu. Yritä muistaa ottaa vähän kepeämminkin välillä, ettei tuu liikaa stressiä ;).

    Eikö se toisen kosketus ole kaikille ihmisille hyväksi. Ja miksei myös tämä oma kosketus, niin kuin EFT:ssa. Teen rentouttavia mielikuvaharjoituksia ja harjoittelen tätä EFT-taputtelua. Olen mukana myös Kuhmon syöpäkerhon toiminnassa. Eli saan sitäkin kautta vertaistukea. Ajattelin kohta pistää yhden Woodsilta kääntämän syöpämielikuvaharjoituksen You-Tubeen. Se on hieno, ainakin teksti…

    Tosi paljon olen saanut kannustavia yhteydenottoja. Mikäs mulla on tässä ollessa… Minulla on parhaat mahdolliset lähtökohdat jatkoelämälle :). Ihania (virtuaali)ystäviä ja tukijoita sekä hyvät suhteet perheenjäseniin.

    Olen aivan toisenlainen ihminen kuin seitsemän vuotta sitten. Silloin ajattelin, että jos olisin kuollut rintasyöpään, olisin ollut katkera lähtijä. Olen aika hyvin pessyt sisuskaluni vihasta ja muista ikävistä tunteista, vaikka ripauksia niistäkin vielä tunnen sisälläni. On kuitenkin tullut paljon tyhjää tilaa Rakkaudelle.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s