Pieni purppuranvärinen tyttö

Älä koskaan suostu siihen,

että pyydät anteeksi tunteitasi.

Jos sen teet,

pyydät anteeksi sitä,

että puhut totta.

Benjamin Disraeli

Amerikkalainen holistinen syöpälääkäri Bernie Siegel uskoo piirtämiseen, uniin ja intuitioon. Hän hakee tautimäärityksiä paitsi potilaan kehosta, myös heidän maalauksistaan.   Antautumalla tiedostamattoman mielemme viesteille, on meille mahdollista nähdä lisäksi itse itsemme yhä tunnerehellisemmin – myös kuvallisen ilmaisun keinoin.

Mietin, mitä Siegel sanoisi tästä muutaman kuukauden vanhasta maalauksestani. Näkisikö hän sen, mitä Melanoomakukkani minusta kertoo?

Sisäisen Heleneni taidettaKertooko nämä kymmenen valkoista ja viisi sinistä kukkaa jotakin minusta ja sairaudestani…  Onko numeroilla jokin merkitys?  Entä värit? Sinistä pidetään depression värinä, samanaikaisesti se on myös monen muun asian, kuten mielenrauhan väri. Entä valkoinen? Sitä pidetään kokonaisuuden ja uudestisyntymän värinä. Entä tausta värit?  Ruskea maanläheisyyttä? Synkkä mustanruskea väri varjossa. Onko kenties kuolemaa tai sen pelkoa?  Entä  keltainen ja lime, ne värit, jota opettajani Urho ehdotti? Ehkä hän tahtoi lahjoittaa minulle elämän energiaa ja uutta, tuntemattomasta mullasta versoavaa, hempeän vihreetä minuutta?

Vastaa,  pieni Melanomakukkaseni, mitä haluat minulle sanoa?

 

Bernie Siegel kertoo kirjassaan (The Art of Healing) tarinan pikkutytöstä.  Eräs perhe tuli Siegelin vastaanotolle. Koska heidän pikkutyttönsä oli sairastunut vakavasti, perhe oli rikki ja onneton. Siegel pyysi syöpään sairastunutta lasta piirtämään kuvan perheestään.  Hän tekikin sen. Tyttönen piirsi sohvan, jossa istui rakastava isä ja äiti. Lapset olivat vanhempiensa syleilyssä. Paitsi yksi. Juuri hän, syöpään sairastunut,  istui erillisellä tuolilla purppuranväriseinä.

Tyttö koki itsensä äärimmäisen eristetyksi ja yksinäiseksi, koska perheessä ei jaettu  tunteita. Siegel keskusteli ongelmasta kyseisen perheen kanssa, ja opasti sen jäseniä keskustelemaan avoimesti tunteistaan.  Purppuranvärinen tyttö kuoli  sittemmin  syöpäänsä. Siegel sanoi jo tienneen sen piirrustustavasta ja väreistä.  Mutta perhe voi kuoleman jälkeen surussaan hyvin, se eheytyi, koska he olivat kyenneet ilmaisemaan tunteensa. Myös ne kaikkein kipeimmät.

Kaikista tunteista täytyy voida puhua: hyvistä, pahoista, kielletyistä, &”/#/#-maisista tunteista. Meillä on keskuudessamme liian paljon purppuranvärisiä yksinäisiksi hylättyjä syöpäpotilaita. Ihmisille, kun ei ole opetettu tunnetaitoja, toinen toisiinsa liittymistä tunteiden avulla. Moni purppuranpunainen hoitaa kuihtuvaa tai virkoavaa kukkaansa yksin kotona tai sairaalassa.

Tunteet ovata  liima, jolla kannattelemme ja liitämme itsemme toinen toisiimme.  Ihminen, jolla ei ole luontaisesti tai jolle ei ole opetettu tunneilmaisutaitoja, voi kokea energisen tunneilmaisun ahdistavana tai sopimattomana. Silti kannattaa pitää mielessä, että saamme kokemuksiemme ilmaisulla tunne- ja energiamolekyylit virtamaan vapaammin eri luontokappaleiden välillä.

Kulttuuri, jossa ihminen ei saa kokea ja  ilmaista koko tunnekirjoaan, on yksinäisten purppuranväristen pikkutyttöjen ja poikien valtakuntaa. Kaikkien ei tarvitse ilmaista tunteitaan tietenkään samalla tavoin, näin blogeja kirjoitellen. Joku voi vaikka tutkia tunteitaan maalauksin, toinen lauluin, kolmas keskustellen puolisonsa,  lintujen ja metsän puiden kanssa.

Häveliäisyys eli tapetut ja kielletyt tunteemme  lisäävät sairausalttiuttamme. Terveessä kulttuurissa informaatio- ja molekyylivirrat virtaavat vapaasti. Jokainen ihminen hyötyy siitä, että oppii ilmaisemaan kokemusmaailmaansa haluamallansa, turvallisella, tavalla ja samalla tietysti myös toista kunnioittavalla tavalla. Sekä yksilöt että yhteisöt eheytyvät (healing) kun tunne- ja energiamolekyyivirtamme kulkevat vapaammin.

Itselläni raja tässä bloggauksessa ja tunneilmaisussani kulkee siinä, että yritän olla sekoittamatta ketään muuta todellista henkilöä tähän itseilmaisuuni, muuta kuin heidän luvallaan. Muuten voi käydä niin kuin Nikolai Gogolille (synt. 1809). Tämä venäläinen mestarikirjailija kuoli pikkusen yli kolmekymmpisenä. Hän alkoi tarinan mukaan potemaan sietämättömän huonoa omatuntoa siitä, että oli haukkunut lähimmäisiään kirjoissaan. Hän huolestui taivaspaikastaan ja riutui nopeasti kuoliaaksi.

Toisaalta draamalla, tarinoin, runoin, musiikin keinoin ja piirroksin voi kipeitäkin asioita ilmaista riittävän symbolisesti ja fiktiivisesti, toista henkilökohtaisesti loukkaamatta.Voimme  puhua taiteen ja uskontojen lahjoittamin keinoin asioista, joista emme normaalisti kykene puhumaan.

Kun nykyisellä terapeuttisella tiedolla tietoisuustaitoja, draamaa,  ym. luovaa itsensä ilmaisua aletaan opettamaan kouluissamme entistä enemmän, siirrymme huomattavan paljon terveempään kulttuuriin. Monet meistä kantavat lukittuina kehossaan paitsi  omia myös menneiden sukupolvien kärsimyksiä. Niistä emme vapaudu vaikenemalla. Meistä tulee terveempiä sekä yksilöinä, että kansakuntina, kun opettelemme kuuntelemaan ja ilmaisemaan tunneviisauttamme.

Häveliäisyys on sitäpaitsi se voima, jolla ylläpidetään sairaita yhteiskunnallisia rakenteita.  Hymyillen tehdään asioita samalla tavalla kuin ennenkin, ihan sen vuoksi vain, että muutkin tekevät. Itse suosittelen kyllä kaikille terveille ja erityisesti sairaille oman tunneilmaisun harjoittelua. Vapauta itsesi ruumiisi tunnetaakoista. Vertaisryhmät ovat paikkoja, joissa tätä  hommaa voi aloitella, jos ei omaa kanavaa vielä itseilmaisuun ole.

Eilinen oli minulle hyvä päivä.  Olette olleet  kaikki ihania! Miksi muuten haukkuisin verkostoni, joka näyttää kannattelevan minua paljon, paljon, enemmän kuin edellisellä kerralla sairastuessani syöpään.  En usko, että tämä johtuu siitä, että ihmiset ovat muuttuneet paremmiksi. Sen sijaan se johtuu siitä, että olen itse muuttunut.

Tuskinpa tekstini miellyttävät kaikkia. En jaksa välittää tästä. Sen olen nimittäin  jo tässä iässä oppinut, että kaikkia ei voi koskaan miellyttää.  Kirjoittaminen on hengitystäni. Kirjoitan, hengitän… siis olen!

Ei, minä en ole Purppuranvärinen tyttö.  Sen sijaan olen Siirtolan Emäntä, joka opettelee tulemaan toimeen Melanomakukkansa kanssa. Tiedättehän, olen se emäntä, joka paranee sairaudestaan.

 

 

 

Mainokset

2 kommenttia artikkeliin ”Pieni purppuranvärinen tyttö

  1. Hei Kati, olen ajatellut sinua paljon viime päivinä. Olen saanut sinun kirjoituksistasi paljon voimaa ja hyvää energiaa tämän kevään aikana, ja toivon tuon sinun kauttasi saamani hyvän palautuvan nyt voimaa antavana takaisin sinuun päin. Tietenkin olet se emäntä, joka paranee sairaudestaan! Kaikkea hyvää ja rakkaudellista sinulle toivottaen, Minna

    1. Kiitos Minna. Itku pääsi kun luin viestisi. Ja Isännältä nauru. Hän kysyi, että tuliko sieltä sellainen Johannan määräämä itkuresepti. Tuli. Kiitos. Voimia ja rakkautta sinulle omaan elämääsi!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s