Viime torstaina menin Pikku-Ässään ja sen postiin hakemaan minulle osoitettua Kuhmon Mielenterveysseuran postipakettia. Tiskille tultuani siellä minua palveleva naishenkilö sanoi, etten saa pakettiani ilman ajokorttia. Ei se haittaa. Päätin, että haetaan se paketti sitten seuravalla kerralla, sitten, kun kukkaro henkareineen on mukana.
No, perjantaina menin sitten tiskille kukkaroni kanssa. Tiskillä huomasin, että kukkarossani ei ollutkaan ajokorttiani. Se oli juhlakäsilaukussani. Samapa tuo, tokaisin postin rouvalle, haen paketini sitten seuravalla kerralla kaupassa käydessäni.
Löysin ajokorttini juhlalaukustani, ja siirsin sen arkikäsilaukkuuni. Menin postin tiskille ja huomasin, että minulla oli vain kukkaro mukana, mutta ei sitä käsilaukkua, jossa ajokortti oli. Se ei kuitenkaan enää haitannut, sillä postissa palveleva rouva katsoi minua säälivästi ja antoi pakettini ilman henkareita.
Kuhmolaiset ovat myötätuntoista porukkaa. Oloni on toiveikas ja TÄYSIN normaali.
Miten tuo episodi tuntuukin niin tutulta? Olen joutunut samantapaisiin tilanteisiin sairaana ollessani silloin kun kehon ja mielen energia on ollut valjastettu sairauden käsittelyyn. Minusta se kertoo fokusointikyvystä, mikä on välttämätöntä elämässä aika ajoin. Halauksia täältä.
Kiitos…Joo, toi on mielenkiintoinen ja uskottava teoria :). Vastahalaus täältä!