Jäähyväiset varpaalle

Tiesittekö muuten, että lääketieteilijät ovat dokumentoineet useita tapauksia, joissa ihmiset ovat kuolleet lähes välittömästi syöpäuutisen kuultuansa. Tämä siitä huolimatta, että kyseessä on ollut syöpä, jolla on ollut hyvä ennuste.

Yksi syövän sairastanut vertaisystävä ilmaisi asian niin, että syöpäuutinen on loppuelämän ensimmäinen päivä! Syöpädiagnoosi on aina shokki, ja tämän trauman jälkeen on hyvin tavallista, että ihmiset ovat  disorientoituneita. (Tulee mieleeni vaan tämä Posti-reissu, josta muutama päivä sitten kirjoitin.)  Hyvin monen ihmisen valtaa kuolemanpelko,  jopa kuoleman kauhu.

Kyllä, olen enimmäkseen henkisesti poissaoleva. Mieheni saa sanoa minulle useamman kertaan asiansa, ennen kuin tajuan mitään. Kolmannen kerran hitaasti ja korottaen ääntään. Onneksi minulla on kärsivällinen mies.  Kirjoittaminen ja työnteko auttavat minua fokusoimaan huomiotani. Ja mielikuvaharjoitukset.

Lisäksi syöpädiagnoosin saanut ihminen on hyvin herkkä tunneailahteluille.  60 % masentuu tai kärsii erilaisista ahdistushäiriöistä. Tämä puolestaan huonontaa entisestään immuunivastetta ja paranemista.  Ajattelin jo, että tämä 2. syöpä diagnoosi on helpompi kuin edellinen. Ehkä onkin.

Maalaamista, kirjoittamista ja mielikuvaharjoituksia voidaan yhdistää. Ne auttavat ihmistä järjestämään ja uudelleen jäsentämään sairauden mukanaan tuomaa, kaookseen mennyttä kokemusmaailmaa. Voimme hoitaa psyykistä ja henkistä puoltamme antamalla tunteillemme luova ilmaisu.  Ja voimaantuneiden päivin lisäksi pääsääntöisesti kaikilla syöpään sairastuneilla on huonoja päiviä.  Tämä päivä ei ole ollut itselleni niitä parhaita päiviä. Eli jos et halua ahdistua, älä lue loppuviestiäni.

Olimme viikonlopun Kuumussa. Eilinen oli hyvä päivä. Kirjoitin voimaantumisesta. Mutta nyt heti aamusta ahdisti. Paha olo. Pyörrytti. Päätä särkeää. Lievää pahoinvointia. Vatsa kipeä. Hypnoosiharjoituksia. Ei pysty keskittymään. Helvetti. Mielikuvitus Kalmakalleineen ja Melanoomakukkineen maalaa kaikenlaisia kuvia.  Tautini on levinnyt sisäelimiin. Päässä painetta. Minulla on syöpä aivoissa.

Juttelen aamuisen panikoinnin jälkeen lääkärisiskoni kanssa puhelimessa, joka epäilee, etteivät oireet johdu melanoomastani. Se, kun oli sen verran pieni. Mutta onhan se kuitenkin voinut levitä aivoihin, kuiskaa Kalmakalle korvaani. Mistä siskoni voi sitä tietää, kun ei ole vielä erikoislääkärin lausuntoa ja hoitosuunnitelmaa.

Keskustellaan siskon kanssa myös siitä, että olen 50 + vuotta, joten olen saanut elää jo suht pitkän ja hyvän elämän. Sairaaloissa kuolee parikymppisiä ihmisiä munasarjasyöpään ja muihin syöpiin, kertoo siskoni. Niin minulla ei ole mitään syytä ruikuttaa. Tiedän.

Hän kertoo myös, että kävi juuri Tukholmassa lääkärisymposiumissa ja jutteli minun tilanteestani vanhojen tuttujen kollegoidensa kanssa. He totesivat yhteen ääneen, että pikkuvarvas olisi se elin tai ruumiinjäsen, josta mieluiten luopuisivat, jos jostain ruumiinosasta olisi pakko.  Siskon puhelu rauhoittaa, vaan oloni on edelleen outo.

WP_20140524_001 (2)Hei,  nämä ahdistuskohtaukset ovat paniikkikohtauksia,  järkevä puoli minua tajuaa puhelun jälkeen. Sinulla oli kakskymppisenä paniikkikohtauksia, nää  tämän päiväiset tunnetilat muistuttavat niitä.  Mutta onhan mulla ihan oikeasti vasta kipeä, pää kivistää ja huimaa,  ei tää voi olla pelkkää psykosomatiikkaa. Minähän olen vahva – monissa keitoksissa rypenyt nainen. Onko nää oireet muka vain mielikuvitukseni tuottamia?

Entäs jos ovatkin paaniikkikohtauksia?  Olenko silloin heikko? Onko ahdistus merkki sairaudesta tai heikkoudesta?  Entä jos nekin ovatkin vain normaalia eksitentiaalista tuskaa, sitä jota ihminen tuntee elämänsä muodonmuutoksellisissa murrosvaiheissa.

Teen voimaannuttavaa Top-10 listaa blogiini. Be Happy. Käyn mieheni ja Renttu-koiramme kanssa päiväkävelyllä kylätiellä. Keskustelemme minun terminaalihoidosta ja perintöjärjestelyistä.

Iltapäivällä hypnoosiharjoitus sujuu joten kuten.  Teen Woodsin sanojen kuljettamana matkaa purjeveneen seurassa, joka meren tyrskyjen ja lintujen äänien saattamana muuttaa muotonsa enkeliksi, suojelemaan minua.

Herään hypnoosista siihen, että itken. Itken valtoimenaan. Suren sitä, että ehkä kehoni haluaa kostaa minulle sen, että vasta viime vuosina olen alkanut joten kuten viihtyä siinä. Nuorempana vihasin sitä. Se oli aina liian paksu tai jotekin kelpaamaton. Ruma. Siksi kai kohtelin sitä huonosti. Kehoni nyt kostaa minulle kaiken sen inhottavuuden,  jonka olen siihen kohdistanut.  Anteeksi. Anna anteeksi.

Iltapäivällä sisko soittaa uudelleen. Erikoislääkäri on antanut tuomionsa. Varvas viedään. Ei muuta tällä erää. Eivät usko sen levinneen mihinkään.  Puolet oireistani poistuu saman tien. Siis onko tämä totta! Varvas vain viedään?  Eikö sytostaatteja uudelleen? Edessä on  lähiviikkoina ihotautilääkärikäynti:  muut luomet kartoitetaan, vatsan tutkimukset työterveysasemalla sekä sen kovan onnen pikkuvarpaan poisto. Palaamme Kuumusta kyläasunnollemme. Matkalla tunnustelen korvaani. Siinä on omituinen patti. Onko minulla sittenkin melanoman metastaasi korvassani?

Leikin ajatuksella, että annan terminaalihoidon vain varpaalleni.  Ja annan sille sen ansaitsemat hautajaiset. Vien sen lepoon  tänne Siirtolaan, minulle pyhään maahan,  ja pyytäisin Annan ja hänen kaikki ystävänsä  mukaan, sekä tietysti  kutsuisin paikalle myös metsän keijut, haltiat ja muun saattoväen. Niitähän täällä Vienan-Karjalan rajamailla korpimetsissä asuu runsain mitoin; varjoissa vilahtelevia satuolentoja. Tekisin pikkuvarpaalleni  pienen arkun ja laulaisin sille jonkun kauniin virren (Sun Haltuus, Rakas Isäni).

Naurettavaa, olenhan  poistanut ihmisiltä tuhansia hampaita. Onko heistä kukaan viettänyt hautajaisia hampaalleen, sanoo järkevä puoli minua. Sitä paitsi ei ne lääketieteen papit anna varvastani minule. He tekevät omat rituaalinsa:  pilkkovat varpaani ja tutkivat mikroskoopillansa.  Kalmakalle se vain leikkii elämälläni. Se syö minua pala palalta. Kyllä, lahjoitan hänelle varpaani.  Ota se, mutta jätä minut muuten rauhaan!

Näyttää siltä, että sain sittenkin tässä pokeripelissä paremmat kortit kuin luulin. Voitin tällä kertaa ehkä vastapelurin. Entä seuraava vaihto, kuinka se mahtaa mennä? Miksi vatsaa kivistää?  Miksi huimaa? Minulla kun on mennyt niin hyvin viime vuodet, ja luulin olevani niin vahva. Ja nyt huomaan, että olen edelleen niin hauras.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s