Selviytymisstrategioitani syöpään, nr. 7

Ajatuksia hyväksyvästä läsnäolosta

Vietnamilaissyntyinen buddhalainen opettaja Thich Nhat Hanh on sitä mieltä, että kaikissa suurissa uskonnoissa on tärkeää hyvää elämää koskevaa tietoa. Hän kehottaa meitä maistamaan välillä oman hedelmän lisäksi muita hedelmiä.  Eli jos olet syönyt normaalisti vain banaaneja, kannattaa joskus maistaa hiukan mangoa tai mandariiniakin. Ei ole hyväksi ihmiselle,eikä ihmiskunnan tulevaisuudelle, että  syö  vain banaaneja. Ehkä myötätunto muista ihmisiä kohtaan syntyy siitä, että näemme koko hedelmävadin kirjon, vaikkakin sattuisimme pitämään eniten banaaneista.

Sairastuessani läsnäolon tärkeäys korostuu. Maistelen kristinuskon vertauskuvallisen runouden lisäksi mielusti myös Thich Nhat Hanhin hedelmiä. Läsnäolevan saunomisen, luontokokemusten ja puutarhanhoidon lisäksi harjoittelen kävelemistä ja hengitystä läsnäolevasti.

Thich Nhat Hanh on sitä mieltä, että nämä kaksi yksinkertaista perusasiaa voivat muuttaa meidät.  Hengitys ja kävely. Aina kun koet, että joku tunnetila kaappaa mielesi, kävele tai hengitä läsnäolevasti. Kun ärsyynnyt toisesta ihmisestä, hengitä rauhallisesti syvään, ja keskitä huomiosi hengitykseen. Kun joku ”inhottava tila” (niin kuin minulla tämä minun ahdistunut Kalmakalle), kaappaa mielesi niin mene ulos kävelemään läsnäolevasti. Tulee vielä se päivä, jolloin huomaat sen olevankin ystäväsi.

Image

Thich Nhat Hanh tarjoaa erinomaisen yksinkertaisen työkalun läsnäolevaan elämään. Tee sopimus itsesi kanssa. Tee arjessasi aluksi säännöllisesti jokin yksittäinen yksinkertainen päivän rutiini läsnäolevasti. Tee se joka päivä. Kävele vaikka portaat tai kulje vessaan läsnäolevasti. Pese hampaasi läsnäolevasti. Tiskaa läsnäolevasti. Syö aamupala läsnäolevasti, ilman että istut tietokoneella tai luet lehteä samalla. Huomaat, että vähitellen läsnäolosi lisääntyy muillakin elämäsii osa-alueilla.

Ole päivittäin kumppanillesi edes pieni hetki läsnä. Itse kun kirjoitan tai työstän erilaisia ihania teorioita, olen dissosiatiivisessa luovassa transsissa. Huomaan saman valitettavasti joskus myös hammaslääkärityössäni. En ole aina läsnä kumppanilleni enkä ole sitä ollut aina potilaillenikaan. Olen joskus läsnä vain luovalle ajatusmaailmalleni ja sisäiselle dialogilleni. Tämä luovuuteni ei ole huono asia. Sen sijaan minun pitäisi paremmin vain osata rajata, koska luon ja koska olen läsnä potilailleni sekä ihmissuhteilleni.

Ilman hyväksyvää läsnäoloa, ihminen kadottaa helposti arjen pienten asioiden kauneuden. Sairaana ollessa korostuu tämän hetken tärkeys. Kun opit juurruttamaan itseäsi hyväksyvän läsnäolon harjoituksin ja opit hyväksymään sairaanakin tunnetilasi, voit paremmin. Samalla aktivoit itseäsi olevia parantavia voimia. Ja huomaa, vaikka ihminen kuolisi, hän voi ennen sitä silti parantua tai ”eheytyä”! Me voimme lähteä tältä planeetalta monin erin tavoin, kiroten elämää tai kiittäen sitä! Meillä on aina valinnan mahdollisuus.

Onko ilman hyväksyvää läsnäoloa todellista luovaa ajattelua edes lainkaan? Jotta voin ajatella luovasti, täytyy minun olla rohkeus uteliaisuuteen ja ajattelun leikillisyyteen. Minun täytyy olla läsnä kaikille tunnetiloilleni. Kurinalainen ajattelu on tieteellisessä tutkimuksessa tärkeää, mutta yhtä tärkeää on siitä irti päästäminen.

Itse en voinut hyvin aikoinani koulun ja yliopiston ilmapiirissä. Kai siksi minusta tulikin tällainen vapaa tutkija. Mietin usein, oliko se pelkästään persoonani ongelma. Jospa se oli myös yliopistojen ja koululaitoksen ongelma? Ehkä akateemisuus kavensi ihmiset 1900-luvulla klooni-ihmisiksi, joilta varastettiin rohkeus omaan luovaan ajetteluun.

Itse asiassa 70-luvun ja oikeastaan 2000-luvun alkuun sakka, yliopisto oli ilmapiiriltään anti-läsnäoleva. Monet tutkijat väittävät, että sen kulttuuri oli sairas, jopa narsisitinen (esim. Kristen Neff, myötätuntotukija). Itseä piiskaavaa ihmistä, keskinäistä kilpailua ja itseen kohdistuvaa ankaruuttaa pidettiin perfektionistessa kultuurissa hyveenä. Luultiin, että näin oppimissuoritukset paranisivat. Tällainen tapa suhtautua itseen, aiheuttaa adrenaliini ja kortisolipiikin elimistössä. Tämä ei suinkaan lisää oppimista.  Myötätuntohormonit, oksitosiini ja opiaatit, sen sijaan tämän tekevät. Jos siis haluat oppia jotain sairaudestasi, keskity olemaan itsesi paras ja myötätuntoinen ystävä.  Vierastan vieläkin näitä Pisa-tutkimuksia ym. vertailevia tutkimuksia. Meidän kulttuurissamme ihmisen itsetunto on rakentunut suorittamiselle ja sille, että sinun tarvitsee olla parempi kuin joku toinen ihminen. Miettikääpä hetki tätä. Siis jokaisen pitäisi olla parempi kuin keskiarvoihmisen. Tosi rationaalista.

Olen sitä mieltä, että olemme siirtymässä itseohjautuvien ihmisten kulttuuriin, jossa potilaat ottavat yhä enemmän vastuuta elämästään. Psykoanalyytikko ja lääkäri Jean Shinoda Bolen väittää, että nämä potilaat ovat vallitsevan konservatiivisen lääketieteellisen kulttuurin sisällä usein nk. hankalia potilaita, koska he eivät ota vastaan hoitosuunnitelmia passiivisesti. He haluavat itse valita hoitonsa, ja he äänestävät jaloillansa. Onneksi integratiiviseen lääketieteeseenkin on kovaa vauhtia yhdistymässä alkuperäiskansojen paranemisrituaaleja, hyväksyvä läsnäoloa ja esimerkiksi mielikuvaharjoituksia.  Monet lääkärit ovat tänä päivänä entistä avoimempia erilaille täydentäville hoitomuodoille.

Siskoni on useampaan kertaan moittinut minua liiallisesta ankaruudesta itseä kohtaan. Se on ollut totta: Kohtelin itseäni säälimättömästi. Tein kaikkea elämässä piiskaten itseäni. Minulla oli addiktioita ja haukuin sekä soimasin itseäni jatkuvasti. Minussa oli puoli, joka kapinoi vallitsevaa kulttuuria vastaan ja toinen puoli, joka yritti sopeuta. Oikeastaan olin tyypillinen ”pirstoutunut persoona” ( en kuitenkaan jakaantunut sellainen), joka tänä päivänä alkaa joidenkin psykologien mukaan pikemminkin vallitseva persoonatyyppi kuin poikkeus.

Olen kuitenkin muuttunut kovasti erityisesti viimeisen kymmenen vuoden aikana. Olen yrittänyt kasvaa entistä enemmän siihen, että olen itseni paras ystävä. Ristiiitaiset puolemme ovat eheytemme lähde, kun osamme olla hyväksyvä kaikkia puoliamme kohtaan. Julmuus ja säälimättömyys itseäni kohtaan on vähentynyt. Tiedän, nk. ikävät ja ahdistavat puoletkin minua, ovat tiivistettyä energiaa, jonka voin hyödyntää omassa henkisessä kasvussani. Toki heikkoina hetkinä vieläkin soimaan itseäni, mutta itseni parhaana ystävänä annan tämän jo paremmin itselleni anteeksi. Parhaille ystävillemme annamme anteeksi heidän inhimillisyytensä ja puutteensa, eikö niin?

Mielen rauhoittaminen, hyväksyvä läsnäolo, kaikkien puoliemme hyväksyminen ja tässä hetkessä eläminen, korostuu elämän kriisitilanteissa. Kun sain melanoomadiagnoosini kuukausi sitten, häiriintyi hetkeksi kykyni hyväksyvään läsnäoloon. Joitakin päivä mieleni maalaili kauhukuvia melanoomastani, joka on levinnyt aivoihin ja sisäelimiini. Tunnustan, olen mestari visualisoimaan asioita, myös negatiivisia sellaisia. Kauhukuvat meinasivat imaista pitkästä aikaa sieluni.

Sairaus traumoineen  ”dissosioi” helposti meitä. Suuntaudumme sisäiseen kokemuukseemme niin voimakkaasti, että unohdamme elämästämme läsnäolon. Järjestämme parhaillaan Kuhmon syöpäkerholle Toivon päivän tapahtumaa. Arpajaisjärjestelytissä auttaa eräs vertaisperhe, joiden luona olemme nyt kokontuneet pari kertaa tapahtuman suunnittelun tiimoilta. Keskellä sisäistä myrskyäni vein heidän takapihalleen arpajaisvoitot, koska talon väki ei ollut kotona. Tai luulin vieväni. Olen ollut ilmeisesti niin omissa ajatuksissani, että vein voitot väärän talon takapihalle. En itse asiassa tunnistanut heidän taloaan, koska en ole ollut läsnä oleva astuessani heidän taloonsa. En muistanut miltä heidän talonsa näyttää.

Mietinkin hetken aikaa, että turhaanko olen pirulainen opiskellut vuosikymmeniä näitä erilaisia tietoisuustaitoja, kun tällaisen pikku melanoomavastoinkäymiseni jälkeen heti hieno korttilinnani kaatuu (”Jumalani, Jumalani, miksi minut taas hylkäsit!”, huutaa syvällä minussa hengellinen puoleni.)

Tarkemmin pohdittuani kokemustani väitän,että ei – en ole opiskellut turhaan. Kimmoisuuteni on lisääntynyt. Palaudun nopeammin levolliseen tilaan kuin aikaisemmin. Ei tietoisuustaidot vapauta meitä kärsimyksestä ja tuskasta, ne kun ovat osa elämän perusolemusta. Ehei, olet väärässä, jos näin luulet!

Kärsimys on se asia, joka voi yhdistää sen sijaan meitä toinen toisiimme. Budhalaisuudessa puhutaan siitä, kuinka lootuskukka nousee mudasta, niin syntyy uusi tietoisuus. Tai kotoisemmalla kristinuskon vertauskuvalla, vanha minuutemme käy läpi kärsimysnäytelmän. Vanhan minuutemme rstiinnaulitsemisen kautta voimme käydä läpi tietoisuutemme muodonmuutoksen.

Inhimillisen kärsimyksen hyväksyminen osaksi todellisuutta on hyvän elämän elinehto. Haluat tai et, elämä on saattohoitoprojekti, se meidän on hyväksyttävä.  Nuorena sitä harvoin tajuaa. Tietoisuustaitomme auttavat meitä nopeammin palauttamaan mielemme vakaaseen, keskittyneeseen tilaan ja tähän hetkeen. Opimme hyväksymään joka päivä paremmin ja paremmin kärsimyksen osana ihmiselämää.

Tietoisuustaitomme ja halutessamme, myös henkisyytemme, ovat sitä varten, että kykenemme ohjaamaan tietoisuuttamme ja palaudumme nopeammin levolliseen olotilaan.

 Tietoisuustaidot facebookissa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s