Ennen juhannuksen alkua, teen vielä pienen koosteen narratiivisesta lääketieteestä. Ehkä juhannusaiheena voisi olla vaikkapa kesäiset taiat tai villivihannekset, mutta tämä tyttö se ei helposti luovu valitsemastaan linjasta. Eli jos haluat kevyttä kesälukemista, älä lue tätä.

Jos joku ei ole sitä vielä huomannut, olen addiktiivinen kirjoittaja. Kirjoittaminen on ollut jo kymmenkunta vuotta minulle tie oivallukseen. Kirkastan ajatuksiani  kirjoittaen. Peilaan eli reflektoin ajatuksiani omiin tunnetiloihini ja muihin tutkijoihin. Katson minkälaisia uusia mielleyhtymiä lukemani ja omat aikaisemmat kokemukseni minussa synnyttävät. Luotan yhä enemmän itseeni ja kehoni viisauteen. Kehoni tietää paljon enemmän asioita kuin se tietää tietävänsä.

Nykytutkimuksen mukaan kehomieli-terapiat, joihin luetaan esimerkiksi hyväksyvä läsnäolo, hypnoosi, itsehypnoosi, ohjatut mielikuvaharjoitukset, yoga, Qigong, Taichi jne. vähentävät sairauksien, esimerkiksi syövän, tuottamaa stressiä ja ne parantavat immuunivastetta. Itse luen kehomielimenetelmiin myös erilaiset luovat menetelmät, kuten terapeuttisen kirjoittamisen, musiikkin, kuvataiteen ja tanssin.

Tämän tieteellisen artikkelin mukaan kehomielikirjallisuus osoittaa kehomielimenetelmistä vakuuttavia positiivisia tuloksia, mutta metodologiset puutteet estävät menetelmien näyttöön-perustuvan käytön rutiinisti esimerkiksi syöpäpotilaiden palliatiivisessa hoidossa. Eli kyseessä ei ole niinkään kehomielimenetelmien ongelmat, vaan lääketieteen tieteenfilosofiset ja metodologiset ongelmat.

Terapeuttinen peilaava kirjoittaminen (Sisäinen teatteri) on ollut erityisesti lähellä sydäntäni. Tässä onkin mielenkiintoinen juttu siitä, kuinka nykyään reflektiivistä kirjoittamista opetetaan lääketieteilijöille.  Artikkelissa painotetaan, että narratiivinen lääketiede on korvaamaton työkalu esimerkiksi lääketieteen opiskelijoille. Se tarjoaa erinomaisen mahdollisuuden tunkeutua omaan tajuntaan, ja sen havaitsemiseen, kuinka oma tietoisuus on vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa. Narratiiviset menetelmät, joissa harjoitellaan kuuntelemaan kehon viisautta, ovat hyödyksi sekä lääketietelijöille että heidän potilailleen.

Narratiiviseen lääketieteteeseen mahtuu paitsi lääkärin narratiivinen asennoituminen myös erilaisia kehomielimenetelmiä. Kun kuuntelemme hyväksyvästi läsnäollen tai vaikkapa kirjoittaen omia tai potilaan tunteita, kuuntelemme myös omaa tai potilaamme kehoa. Tunteemme kun ovat silta kehoomme.

Narratiivisen lääketieteen lähtökohtana on, että kukaan ihminen ei ole keskiarvoihminen, vaan jokainen on ainutkertainen tarina. Jos joku kehomielimenetelmä sopii yhdelle, se ei välttämättä sovi toiselle. Arkijärkikin jo sanoo, ettei välttämättä terapeuttinen kirjoittaminen tai tanssi ole jokaisen syöpäpotilaan juttu. Kokemuksellisissa menetelemissä joudumme itse kokeilemaan!

 ❤

Joudumme kehittämään kehollisen kokemukseemme luottamisen taitoja. Tämä on juuri näyttöön perustuvalle lääketieteelle ongelma: Me ihmiset emme ole samanlaisia toistemme klooneja, vaan olemme erilaisia ja edustamme erilaisia  asenteita, uskomuksia ja elämäntapoja.  Kehomme kertovat paitsi erilaisia patologisista  ongelmista myös esimerkiksi lukkiutuneista tunteistamme.

Kirjallisuudesta olen saanut sen käsityksen, että rapakon tuolla puolen ollaan huomattavan paljon avoimepia kehomielimenetelmille kuin Suomessa.  Meillä on vielä paljon erityisesti hallinnollisissa rakenteissa vanhakantaisia lääkäreitä, jotka leimaavat kaikki viisausperinteet, joita he eivät itse ymmärrä, ”huuhaaksi”.  Joskus pilanpäiten esittelen nykyään itseni ”huuhatieteiden dosentiksi”. Tämän minussa olevan dosentin erikoiskiinnostuksen kohteena on ollut mm. Lauri Rauhalan eksistentiaalifenomenologia ja Ken Wilberin Integraaliteoria.

Tässä on muuten amerikkalaisen erään syöpäklinikan täydentäviä kehomielimenetelmiä. He hoitavat syöpää perinteisin lääketieteellisin menetelmin. Lisäksi klinikalla on tarjolla erilaisia kehomieli-menetelmiä. Viikko-ohjelmassa on jos jonkinlaista harjoitemuotoa jokaiseen makuun. On tiibettiläistä Bon Meditaatiota, rentouttavaa hierontaa, joogaa, parantavia rumpuja, nauruterapiaa jne.

Tätä integratiivisuutta juuri kaipaisin Suomeenkin. Vakavan sairauden kohdatessa, emme tarvitse vain fyysistä hoitoa. Sen sijaan tarvitsemme kehomielen hyvinvointia edistäviä erilaisia täydentäviä menetelmiä. Niillä emme korvaa lääketieteellisiä hoitoja, vaan niiden avulla ylläpidämme ja parannamme mielialaamme ja immuunivastettamme.

Itse ajattelen, että yleisesti kehomieliterapiamuodot kuin myös narratiivinen lääketiede rakentuvat ajatukselle, jossa erilaisia terveyttä edistäviä viisausperinteitä yhdistetään potilaan maailmankuvan mukaan eikä vain lääkärin maailmankuvan mukaisesti. Lääkärin velvollisuus on tietysti tarjota parasta mahdollista näyttöön perustuvaa lääketiedettä (sitähän potilas on tullut lääkäriltä hakemaan), mutta narratiivisuus mahdollistaa erilaisten täydentävien hoitomuotojen valitsemisen. Niillä pyritään vähentämään stressiä ja parantamaan immuunivastetta.

Lähtökohta narratiivisessa hoitamisessa ei siis ole se, että potilas ahdetaan lääkärin maailmankuvaan, vaan lääkäri tarjoaa omat näyttöön perustuvat menetelmänsä siten, että ne luontevasti yhdistyvät asiakkaan maailmankuvaan. Lääkäri voi kysäistä vaikkapa, että ”Oisiko jooga sun juuttusi tai ehkä terapeuttinen kirjoittaminen? Entä jos kokeilisit mielikuvaharjoituksia?”  Jollakin keinolla olisi hyvä luoda ja  pitää yllä myönteistä mielialaa. Jos mietimme näiden luovien ja meditatiivisten menetelmien turvallisuutta, on niillä mielestäni huomattavan paljon vähemmän sivuvaikutuksia kuin esimerkiksi lääkkeillä.

 ❤

Meillä on jo pitkään puhuttu potilaslähtöisestä hoitamisesta. Mitä se sellainen potilaslähtöinen hoitaminen on, jossa potilas vain ahdetaan lääkärin maailmankuvaan? Todellinen potilaslähtöinen hoitaminen lähtee liikkeelle yllätys, yllätys, potilaan  maailmankuvasta.  On aika ylimielistä kuvitella, että lääkärillä olisi jotain yleispätevää kaikille sopivaa viisautta, joka korvaa asiakkaan oman asiantuntijuuden.

Toisaalta on myös utopistista kuvitella, että potilaan maailmankuva olisi hoitoon tullessa valmis.  Potilaalla voi olla esimerkiksi epäonnistuneiden kiintymyssuhteiden kautta kovinkin primitiivinen maailmankuva.  Erilaisin terapeuttisin ja kehomielimenetelmin hän voi laajentaa omia näkökulmiaan todellisuuteen. Jotkut ihmiset eivät ole halukkaita edes laajentamaan omia näkemyksiään. Ehkä he saavat turvallisuutta siitä, että takertuvat johonkin yksittäiseen autoritaariseen maailmankuvaan.

 ❤

Narratiivisessa lääketieteessä on eduksi, että sen harjoittaja käyttää paitsi näyttöön perustuvia menetelmiä, hän käyttää myös toivon kieltä. Jos esimerkiksi potilas kärsii syövästä, jossa vain 10% ihmisiä elää kolmen vuoden kuluttua, lääkärin tulee valita tarkkaan mitää sanoo. Hän ei välttämättä enimmäiseksi sano, että ennuste on huono: yhdeksän kymmenestä on kuollut kolmen vuoden kuluttua. Sen sijaan hän voi vaikkapa sanoa, että jostain syystä on pieni joukko ihmisiä,  jotka elävät vielä kolmenkin vuoden kuluttua. Lääkärin tehtävä on yrittää paitsi kehittyneellä, näyttöön perustuvalla lääketieteellä, myös myönteisillä mielikuvilla suurentaa tätä selviämisprosenttia. Onhan tosiasia, että nämä prosentit eivät kerro mitään juuri tämän ihmisen tarinasta.

Toivo on realismia, koska toivolla parannamme imuunivastettamme. Olennaista on mielestäni kannustaa esimerkiksi syöpään sairastunutta hakemaan vertaistukea, tekemään mielikuvaharjoituksia, meditaatiota, joogaa jne. sekä paneutumaan myös ravintoon. Hänen kannattaa käyttää koko immuunivastetta vahvistavien menetelmien kirjo. Lääkäri ei paranna potilastaan vaan parantuessan hän tekee sen kyllä ihan itse.  Narratiivisessa lääketieteessä ajatellaan, että paranemista edesauttaa se, että potilas kuuntelee kehonsa viisautta ja tekee oman tarinansa näkyväksi.

Kehomieli-lääketieteen kokemuksellissa menetelmissä joudut ihan itse potilaana ja miksei myös lääkärinä testaamaan, onko juuri tämä menetelmä sopiva sinulle.  Joudut itse ottamaan vastuuta omasta terveydestäsi ja valinnoistasi. Valitettavasti tänä päivänä moni tarvitsisi terapeutin avuksensa päästäkseen alkuun tietoisuutensa ja sen mielikuvien ohjauksessa.

Jos terveydenhuolto haluttaisiin rakentaa narratiivisuudelle, edellyttäisi tämä potilaan parantavien voimien aktivointia hänen tarinaansa huolellisesti kuunnellen.  Sillä, että potilas saa kertoa tarinansa ilman keskeytyksiä on yleensä jo hänen kokonaisvaltaista terveyttänsä edistäviä vaikutuksia. Tällä hetkellä tämä ei terveyden tehokkuustehtaissa toteudu. Lääkäri kuuntelee potilastaan keskimäärin keskeyttämättä 30 sekunttia.  Narratiivinen lääkäri Sonia Rapaport kertoo parhaimmillaan kuuntelevansa potilastaan 40 minuuttia ilman keskeytystä. Kallistako tällainen hoito?  Itse epäilen, että kalliimmaksi pitemmällä tähtäimellä käy se, että jätämme potilaamme tarinan kuuntelematta.

Jos vastaanotoilla ei ole aikaa kuunnella potilaan tarinaa, kannattaa pitää huoli siitä, että se tulee jossain esim. vertaisryhmässä tai kirjoittaen kerrotuksi. Se että onnistumme rakentamaan elämästämme hyvin itseämme kannattelevan tarinan, auttaa meitä elämään kokonaisvaltaisesti hyvää elämää. Tähän tarvitsemme eri parantavien viisausperinteiden yhteistyötä.

Tässä erinomainen vimeo (MD Sonia Rapaport) narratiivisesta lääketieteestä.  Ei muuten ole ihme, että mikrolääkäriasemat ovat lisääntyneet Amerikoissa.  Siellä ihmiset saavat kodinomaisissa olosuhteista narratiivisempaa hoitoa.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s