Pohdintoja henkisyydestä ja toivosta hoitotyössä

Olipa hieno kokemus lukea läpi Ikali Karvisen, Jari Kylmän, Eero Ojasen, Juha Pentikäisen ja Tuula Vaskilammen tuore kirja ”Henki ja toivo hoivatyössä”. Tilasin kirjan eilen Kindle-kirjastooni, ja sain sen ahnehdittua läpi bussi- ja junamatkallani Helsinkiin. Huomaan kulkevani erilaisia tietoperinteitä yhdistävässä ajattelussani samoja polkuja kirjan tutkijoiden kanssa, mikä tietysti tuottaa levollisuutta ja tyytyväisyyttä meikäläiselle, yksinäiselle, mutta vapaalle tietokirjailijalle ja tutkijalle. Seuraavassa pohdinnassa yhdistän kirjan ajatuksia omiin kokemuksiini muuntuneista tajunnantiloista.

Henki ja toivo rikkovat ja kaatavat perinteisen tiedon raja-aitoja

Henki ja toivo kuuluvat sellaiseen kulttuurisen tutkimuksen kenttään, jossa paradigmoja ei ole vielä täysin määritelty, kirjoitetaan tässä kirjassa.  Olen täysin samaa mieltä, esimerkiksi hypnoterapiasuuntaus, minätilojen terapia, edustaa erilaisia viisausperinteitä yhdistävää, integratiivista ajattelua. Jotta hengen ja toivon ilmapiirissä viihtyy, edellyttää se meikäläisiltä omien lääketieteen tieteenfilosofisten rajojen ylittämistä ja laajempaa erilaisten viisausperinteiden ymmärtämystä.

Toivoon ja henkeen liittyvät asiat sijoittuvat Ikali Karvisen mukaan tieteenalojen rajapinnoille ja siksi ne näyttävät kirvoittavan monenlaisia ajatuksia. Olen huomannut, että perinteisille, modernille lääketieteilijöille, yhden turvallisen tieteenfilosofisen kiinnekohdan puuttuminen luo turvattomuutta.

Ihmisen henkisyys ja hengellisyys liittyvät erottamattomasti toivoon. Kuten Karvinen kirjoittaa, toivon, henkisyyden ja terveyden tutkimuksen lähtökohtina voivat olla monet erilaiset tutkimukselliset orientaatiot ja nämä voivat johtaa monien eri menetelmien käyttöön niiden tutkimuksessa.

Hyväksyvä läsnäolo ja hypnoosiperinne tuovat toivon ylläpitämiseen juuri integroivia, erilaisia viisausperinteitä yhdistäviä käytäntöjä; transseja, meditatiivisia ja mielikuvia hyödyntäviä menetelmiä. Ne antavat tilaa juuri tälle Karvisen kaipaamalle yksilön ”kontemplatiiviselle eksistenssille”eli mietiskelevälle ja dynaamiselle olemassaololle. Luovat transsit, hypnoosi ja hyväksyvä läsnäolo antavat tilaa erilaisille länsimaisille ja itämaisille viisausperinteille, myös alkuperäiskulttuurien sellaisille.

Oikeastaan koululääketieteilijöiden mahdollinen turvattomuuden kokemus henkisten ja toivon kysymysten äärellä on ymmärrettävää. Terveydenhuollon alan työntekijät kaipaavat rakennetta työskentelytapoihinsa ja sellaisia voi löytää onneksi silloinkin, kun liikutaan hengen ja toivon kysymyksissä. Työkalut vain löytyvät muualta kuin omasta tieteen perinteestä.

Henki, henkisyys ja hengellisyys hoito- ja hoivatyön alueilla kuuluvat Karvisen mukaan tieteellisesti vaikeasti määriteltävien käsitteiden joukkoon. Hengen, henkisyyden ja hengellisyyden ilmiöt ovat periteiselle moderin, varman tiedon, etsijöille vaikeasti tunnistettavia ja sanoitettavia, vaikkakin ne ovat olleet eri aikakausissa aina enemmän tai vähemmän läsnä.

Toivottomuudesta voi löytyä toivo

Paradoksaalisesti rakenteet, erilaiset tiedon työkalut,  kuljettavat meidät intiuitiiviseen rakennettomaan ja rajattomaan viisauteen. Jotta voimme pästää irti rakenteista täytyy meillä aluksi olla sellaisia. Muiden ihmisten kokemuksien kautta rakentuneet rakenteet ovat ikään kuin tikapuina kaikki näkökulmat ylittävään syvempään,  kokonaisvaltaiseen, intuitiiviseen aistimiseen ja syvempään elämän ymmärrykseen. Hyvä elämä ei ole näyttöön perustuva projekti.

”Henki ja toivo hoitotyössä” -kirjassa on mielenkiintoinen AVAUS-haastattelu (Ikali Karvinen), joka saattaa tuoda monelle terveydenhuollon ammattilaiselle, myös hypnoterapeutille, mukavaa lisärakennetta alkuhaastatteluun. Minätilojen terapia ja muuntuneet tajunnantilat, kuten hyväksyvä läsnäolo ja hypnoosi, tarjoavat ihmiselle välineitä kohdata itsensä ja hoidettava ihminen todellisena kokevana ainutkertaisena ihmisenä, subjektina.

Syvällisessä, parantavassa kohtaamisessa, ihminen ei ole vain objektiivisen tiedon sovelluskohteena, vaan monipuolisena ja -vivahteisena yksilöllisenä ihmisenä. Hän on aina oma tarinansa, jossa on mukana monenlaisia kokemuksia ja tuntoja erilaisine tavoitteineen, merkityksineen ja arvoineen.  Visuaalisesti ajatellen ihminen ei ole vain yksi kuva vaan hän on muotokuvakokoelma.

Kirjan mukaan, kuin myös oman kokemukseni mukaan, toista ihmistä kokonaisvaltaisesti hoitava ihminen hyötyy siitä, että hän oppii kohtaamaan omat tuntonsa ja myös oman toivottomuutensa. Toivottomus ei ole vain kärsimystä, vaan se on kestävämmän toivon mahdollisuus.  Oman toivottomuuteni kohtaaminen on tapahtunut kahden syöpädiagnoosini avustamana.

Toivo ja toivottomuus eivät ole toistensa vastakohtia, vaan toivottomuudesta on mahdollista löytää toivo. Työ ei ole helppo, mutta jota kuinkin aina mahdollinen.

Kun työskennellään terveydenhuollossa asiakkaan kanssa, on hänen toivonsa ylläpitämisessä otettava lähtökohdaksi hänen ainutkertainen maailmankuvansa, eikä hoitavan henkilön sellainen, huomautetaan kirjassa. Näinhän se on.  Hoitava henkilö parhaimmillaan on vain ylimääräinen peili, ”laina minätila”, jota kautta asiakkaan pieni toivon kipinä voi  kasvaa roihuksi.

Mikä parasta, toivon luominen asiakkaassa vahvistaa myös hoitavan henkilön energisyyttä, tähän kiinnittää huomionsa myös Jari Kylmä. Siksi hyväksyvän läsnäolon ja minätilojen terapian kaltaiset menetelmät ovat työkaluja paitsi asiakkaan toivon herättämiseen, myös omaan itsetuntemukseen,  itseohjautuvuuteen ja oman toivon hoitamiseen.

Toivossa on monta puolta

Jari Kylmä tekee suuren määrän toivoon liittyviä asioita näkyväksi. Hän puhuu esimerkiksi suojaavasta ympäristöstä, jossa ihminen saa tilaa oman toivonsa hoitamiseen. Metaforisesti itse kuvailisin, että ihmisen täytyy siirtyä hälystä hiljaisuuteen, jotta hän voi kuulla sisältään kuuluvat kuisakaukset. Henryk Skolimowski taisi olla hän, joka aikoinaan kirjoitti, että oleminen ei huuda vaan se kuiskaa.

Moniammatillinen yhteistyö ristivalaisee Kylmän mukaan toivoa. Sitä ristivalaisee minätilojen terapian näkökulmasta myös se, että valaisemme ristiriitaisia omia sisäisiä osiamme, minätilojamme. Länsimainen lääketiede ei ole riittävästi tiedostanut sitä, että ihmisen terveyskäyttäytymistä ohjaavat paitsi tietoiset myös tiedostamattomat motiivit.

Länsimaisessa psykoterapiaperinteessä on olemassa suuri määrä terapeuttisia työkaluja, joilla voimme ristivalaista omaa tiedostamatonta kokemusmaailmaamme. Tämän jälkeen uusi toivo mahdollistuu: emme ole enää satunnaisesti opittujen ehdollistumiemme ja yksipuolistavien merkitysten vankeja. Tähän emme tarvitse läheskään aina vuosien terapiaa, vaan joskus lyhyessä ajassakin saadaan suuria alueita tiedostamatonta turvallisesti näkyville symbolisen ja vertauskuvallisen luovan terapeuttisen työskentelyn kautta. Uusi oppi on tietysti vielä elettävä todeksi, mikä on oma haasteensa. Tarvitaan toistoa.

Kokonaisvaltaisen terveydenhuollon parissa työskentelevät voivat hyöytä monista erilaisista terapeuttisista työkaluista, esimerkiksi mieli-keho siltauksesta tai minätilojen kartoitusta hyödyntävästä minätilojen terapiasta. Silloin kun ihminen itse hyödyntää minätilojaan luovassa terapeuttisessa taiteellisessa prosessissaan, puhun Sisäisestä teatterista. Ihminen lähtee luovassa tilassa keskustelemaan spontaanisti ja poeettisesti minätilojensa, oman persoonansa osien,  kanssa. Prosessi eteenee samanan tapaan kuin samaanit aikoinaan puhuivat henkiensä kanssa.  Uusi aika vain pukee käsitteitä uudenlaisiin paketteihin.

Toivoa ja henkeä omasta kansanperinteestä

Törmäsin tässä sattumalta muutama päivä sitten yhteen kirjan kirjoittajista, professori Juha Pentikäiseen, suomalaisen Vienan-Karjalan sydämessä, naapurikylässämme,  Kuivajärvellä. Pentikäinen taitaa olla pohjoisen samanismin asiantuntijoita. Uskon, että hänellä olisi samanismin näkökulmasta enemmänkin annettavaa hoitotyölle kuin mitä  tässä kirjassa oli.

Pentikäisen mukaan monikulttuurisessa maailmassa hoitotyötä tekevän on oltava läsnä asiakkaalleen sekä henkisesti että hengellisesti. Näinhän se on. Juurettomien ihmisten maailmassa erilaisia elämäntapoja edustavat ihmiset on syytä auttaa tunnistamaan omat juurensa. Myös hoitotyötä tekevältä edellytetään henkistä ja hengellistä läsnäoloa. Hänen on oltava läsnä paitsi itselleen myös asiakkaalleen kokonaisvaltaisesti.

Siksi kai minäkin olen luonut itselleni tämän suhteellisen uuden minätilani, Itkijänaisen, joka on vahvana minussa erilaissa muodonmuutoksellisesissa tilanteissa, kuten kuolemassa ja syntymässä. 1900-luvun loppupuoli oli minulle hengetöntä, yltiömaterialismin aikaa. Olin ahdistunut ja juureton.  Lukemattomien muidenkin kansalaisten juuret tänä ajanjaksona katkaistiin. Perinteiset yhteisöt hajoitettiin.

Ei ole mielestäni ihme, että nyt me ihmiset olemme etsimässä jälleen juuriamme ja yhteisöjämme. Uusshamanismi, meditatiiviset perinteet ja hypnoosi ovat herämäässä uuteen renesanssiinsa.

Terve ei-autoratiivinen henkisyys ja hengellisyys taitavat olla palaamassa yhä useamman transmodernin ihmisen elämään. Ihmisen eheytyminen ja kokonaisvaltainen paraneminen edellytävät avointa läsnäoloa erilaisille maailmankuville.

Pentikäinen kiinnittää kirjassa huomiomme siihen, että suomalaisessa alkuperäiskulttuurissa kuolema ei ollut tabu. Ihmiset eivät kuolleet yksin sairaalassa, vaan he olivat tuonpuoleiseen siirtyessään perheensä ympäröimiä. Kuolema oli läsnä jo lasten elämässä. Pentikäisen mukaan naisen asema elämän taitekohtien rituaaleissa on ollut Suomessa keskeinen. Merkittävien ihmiselämän tapahtumien taitekohdissa nainen on kantanut päävastuun. Tämän he ovat tehneet kätilöinä, häälaulajina, valvojina ja itkijöinä. Kenties lasten synnyttämisen kautta nainen saavuttaa jonkinlaisen ensikäden oikeuden lähestyä kuoleman valtakuntaa. Se tekee meistä naisista ehkä myös miehiä alttiimpiä tuskan ja menetyksen kokemiselle. Näin väittää Pentikäinen.  Itkijänaisilla on ollut aikoinaan keskeinen rooli yhteisöllisten tunteiden käsittelyssä.

Lopuksi

Hoitohenkilökunnan jäsenten henkisyyden pohdinnat eivät aktiovoidu pelkästään hoiva- ja hoitoympäristöissä, vaan myös omissa haasteellisissa elämäntilanteissa. Sen olen huomannut siten, että monet arvostamistani lääkäreistä ovat kokeneet vaikeita elämänvaiheita, paitsi työssään, myös henkilökohtaisesti itse. Henkisyytemme lisääntyy kohtaamisisamme, mutta myös omien sairauskokemusten kautta. Rintasyöpä ja melanooma ovat olleet omia parhaita opettajiani.

Jos jotakin kritiikkiä ”Henki ja toivo hoitotössä” -kirjasta täytyy sanoa, niin väitän, että se ei tavoittanut ehkä aihettaan vielä riittävän monipuolisesti. Kirjaan olisi ollut hyvä lisätä syvällisempi osio siitä, kuinka nykytietämyksen mukaan muuntuneita tajunnantiloja, esimerkiksi hyväksyvää läsnäolo ja itse(hypnoosia), voidaan hyödyntää toivon luomisessa. Toivo paitsi parantaa elämänlaatua, se saattaa vaikuttaa myös ihmisen immuunivastetta kohentavasti.

Jotkut pitävät toivoa jopa samana kuin lume. Kun ruokimme toivoa, aktivoimme omia ja potilaamme parantavia luontaisia voimia. Hyväksyvä läsnäolo, luovat terapiat ja hypnoosi tarjoavat osittain päällekkäisiä viisausperinteitä, joita voi hyödyntää paitsi hoitotyössä, myös itsehoidollisesti oman toivon luomisessa.

Tietoisuustaidot facebookissa.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s