Läpinäkyvän palatsin toiminnanjohtaja potilaana

Isosiskoni kertoi minulle, että hänelle on vaikeaa hahmottaa, että hänessä olisi monta minuutta.  Tämä ei tietenkään ole mikään rikos tai edes puute. Sen sijaan  luulen tämän kertovan enemmänkin siitä, että kyseinen henkilö on kyennyt integroimaan erilaiset tunnetilansa ja roolinottonsa suhteellisen eheäksi kokonaisuudeksi. Hänen nuoruutensa aivomyrsky on laantunut.  Silloin ei välttämättä tunnu luontevalta erottaa, ja varsinkaan personifioida, omia puoliansa.

Olemme erilaisia ihmisiä, ja  jokainen ihminen saa hahmottaa oman tietoisuutensa aivan kuten hän itse haluaa.  Se, että meissä on monta erilaista tietoisuuden tilaa, ”hermoverkoston osaa”,  jotka aktivoituvat erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa, vastaa kuitenkin nykyistä neurobiologista tietämystä. Samoin myös se, että voimme integroida itse tilojamme tietoisuustaitojemme avulla.

Hovardin yliopiston sosiaalipsykologian professori Ellen Langer kehottaa meitä katsomaan tietoisuuttamme kuin olisimme sisäisten alasiemme toiminnanjohtajia (Cheaf Executive Mangers, CEO).   Tämä sisäisen maailmamme toiminnanjohtaja koordinoi ja ohjaa työntekijöittensä vuorovaikutusta ulkoisen maailman kanssa. (Sisäisessä teatterissa tätä mielemme havainnojaa ja ohjaajaa kutsutaan Sisäisen teatterin ohjaajaksi.)

Jotta alaistemme toiminta sujuu, täytyy yrityksen toimiston ilmapiirin olla miellyttävä, esimerkiksi rakennuksen lämmityksen  täytyy olla sopiva.  Kun harjoitamme kehotietoisuustaitoja, ylläpidämme otollisia olosuhteita, vertauskuvallisest sopivia fyysisiä olosuhteita, vaikkapa ilmastointia ja  huoneen lämpötilaa.

Säätelemällä vaikka hengitystämme ylläpidämme otollisia olosuhteita eri tiloillemme.  Vaalimme erilaisilla tietoisuustaitoharjoituksilla tilojemme ohjattavuutta ja parhaimmillaan saavutamme, virtaavaan, eri tilanteissa muotoaan luonnollisesti muuttavan, dynaamisen, minuuden. Esimerkiksi, kun joku ikävä tilamme yllättäen kaappaa tietoisuutemme, voimme saada toisen alaisen paikalle, säätelemällä hengitystämme.  Aina tämä onnistu, varsinkaan kun meillä ei ole aikuisia turvallisia, itsemme hyväksyviä osia, vaan joskus haavoittuneet tilamme tarvitsevat  kuuntelua, esimerkiksi terapeuttisessa ryhmässä tai terapiassa.  Lapselliset tai muut traumatisoituneet tilat täytyy yhdistää osaksi itseämme.  Hienosti sanottuna on mahdollista terapeuttisissa prosesseissa integroida itseemme myös dissosioituneita tilojamme. Vähitellen meistä tulee kokonaisempia ihmisiä ja itseohjautuvuutemme lisääntyy.

Olemme tietoisesti läsnä, kun kykenemme katsomaan  elämää aina uudella ja tuoreella tavalla, leikitellen erilaisilla näkökulmilla, ilman yksipuolisia etukäteisluokitteluja.   Se, että sijoitamme näkemämme aina samaan vanhaan kategoriseen järjestelmään, silloin olemme yksipuolisia  tai poissaolevia (miksi tämän mindless sanan sitten haluaa kääntääkin).

Juttelin pikkusiskoni kanssa sairaalakokemuksistamme. Molemmilla meillä on kokemusta sairaalahoidosta. Kumpikin olimme vakavasti sairaana tässä menneenä vuotena.  Kerroin hänellä, että itselläni oli oikeastaan melkoisen hauskaa sairaalassa, vaikeasta sairaudestani huolimatta, koska suhtauduin olooni sairaalassa kuin olisin siellä vierailevana toimintatutkimusta tekevänä tutkijana. Tarkkailin uteliaana, välillä kiitollisena ja joskus  huvittuneena, henkilökunnan erilaisia käytäntöjä.

Toisinaan tein meditaatioharjoituksia ja  kävin tekemässä omia kokeellisia energiapsykologisia harjoituksia huoneemme suihkuhuoneessa.  Ja tietysti raportoin kokemukseni blogeissani. Kaiken kaikkiaan hoito oli mielestäni hyvää ja kykenin ylläpitämään suhteellisen myönteistä suhdetta itseeni ja ulkoiseen todellisuuteen. Tämä siitä huolimatta, että minulla oli melanoomadiagnoosi ja antibiootin aiheuttama maksavaurio (arvot onneksi korjaantuivat).

Pikkusiskoni kertoi kokeneensa olevansa sairaalassa keskellä tragikoomista draamaa.  Samassa huoneessa oli kaksi katkeroitunutta, kyynistä,  alkoholistimiestä ja neljänneksi saapui suomenruotsalainen myönteisesti ja kiitollisena kaikkeen asennoituva mies. Pikkusiskon mielestä oli äärimmäisen kiintoisaa seurata hoitohuoneessa tapahtuvaa erilaisten ihmisten elävää draamaa.   Myös hoitohenkilökuntaa pikkusiskoni hauskuutti ottamalla poikkeuksellisia, yllättäviä näkökulmia, annettuihin toimenpiteisiin ja  hoitoon.

Tietoinen läsnäolo merkitsee minulle tätä: Meidän ei tarvitse missään tilanteessa ottaa vastaan perinteisiä oppimiamme, vaikkapa potilaan, yksipuolisia roolimalleja. Meidän ei tarvitse alistua potilaiksi lääketieteen hoitoputkiin, vaan voimme tehdä olemisestamme miellyttävää suhtautumalla aloittelijan mielellä tilanteeseemme.  Valitsemme sisäisen toiminnanjohtajamme avulla, millaisessa roolissa haluamme olla kussakin tilanteessa, esimerkiksi silloin kun meitä hoidetaan.

Omilla roolinotoillamme voimme vaikuttaa jopa vastustuskykymme, näin uskon.  Esimerkiksi uhriutuminen passiiviseksi potilaaksi, muiden toimenpiteiden passiiviseksi kohteeksi, voi paranemisen kannalta olla hyvinkin tuhoisaa.

Sisäisen toiminnanjohtajamme, hänen joka valitsee olemisen tapamme,  täytyy olla läsnä siinä, mitä hän tekee.  Hän tietoisesti valitsee kuhunkin tehtävään sopivan tilan. Hän havainnoi, tarkkailee, että työ tehdään, aina silloin kun on tarpeen, läsnäolevasti. Hän optimoi ongelmanratkaisutaitomme, ilman jäykkiä yksipuolistavia totunnaisia tiloja ja niiden yksipuolistavia uskomusrakenteita. Ulkoinen konteksti aina määrää sen, minkälaisia puolia meistä voi astua esiin.  Voimme valita, valitsemmeko tilanteeseen sopivan tilan, vai määrääkö tilanne satunnaisesti tilamme.

Kutenn Ellen Langerkin huomauttaa, mielen erilaisia tiloja voi käyttää innovatiivisesti:  Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että toiminnanjohtajamme pistää sisäiset erilaiset tilat leikkimään näkökulmillansa, jolloin voi löytyä uutta, vanhat ymmärryksen rajat ylittävää, oivallusta. Tajuamme, että voimme vangita todellisuuden tuhansin erilaisin käsitejärjestelmin ja vertauskuvin.

Olen itse asiassa sitä mieltä, että isosiskollanikin tätä leikillisyyttä riittää, vaikka hän ei välttämättä hahmottakaan todellisuutta tilojensa kautta.  Monia meitä kuitenkin auttaa elämässämme se, että oivallamme kykenevämme ottamaan tuhansia erilaisia tunnelatautuneita rooleja todellisuuteen. Mielentilamme voivat auttaa meitä hahmottamaan sisätodellisuuttamme.

Ja kas, tunnistamalla ja ohjaamalla niitä, kasvamme yhä enemmän kokonaiseksi, virtaavammaksi itseksemme. Sammalla laajennamme ymmärrystä maailmasta ja itsestämme. Tämän päivän ongelma ei ole mielestäni  ihmisen pirstoutunut minuus, vaan se, että ihmiset ottavat oppimansa yksipuoliset tilat todesta. Elämästä on tehty liian vakava projekti.  Esimerkiksi vihan tai alakulon täyttämä tila alkaa ohjata elämää.

Langer kiinnittää huomionsa siihen, että meillä ei ole ollut länsimaisessa kulttuurissa tietoisen  läsnäolon kulttuuria saatikka koulutusta. Sen sijaan kulttuurimme on kyllästetty mielettömillä (mindless) yksipuolisilla näkemyksillä. Meitä kouluissa johdatellaan yksipuolisiin sovinnaisiin ajattelumalleihin ja niitä testaillaan yksipuolistavin testein.

Toki realiteettitajun kehittäminen on tärkeää, vaan niin on myös leikillisyyden. Puhumme paljon innovatiivisuudesta, mutta silti  yhteiskunnalliset rakenteet, kuten koulut arvostavat edelleen yksipuolisia ajattelumalleja. Meidät on uskoteltu siihen, että suuret päätökset tehdään rationaallisesti, vaikka suurimmat päätöksemme joudumme tekemään intuitiivisesti.  Tätä korostaa myös Ellen Langer. Pätevässä, käsitteellisesti monipuolisessa, päätöksen teossa paljastuu seuraava: Mitä enemmän saamme tietoa erilaisista näkökulmista käsin, sitä enemmän ymmärrämme, että suurimmat ihmiskunnan ja yksilön päätökset ovat viime pelissä arvovalintoja.

Paras päätösprosessi tapahtuu kun kuuntelemme paitsi erilaisia näkökulmia, myös mitä sydämemme sanoo. Epäekologisessa länsimaisessa tekemisen kulttuurissa,  ongelmamme on ollut, että kuuntelemme enemmän yksipuolistavaa sovinnaisuuksista kärsivää järkeämme kuin sydäntämme.

Langer korostaa, että meidän täytyy oppia tekemään oikealla tavalla päätöksiä sen sijaan että yritämme tehdä oikeita päätöksiä. Päätöksenteko, jossa olemme läsnä itsellemme ja maailmalle sen moninaisissa uskomusjärjestelmissä ja arvorikkaudessaan, se on tärkeämpää kuin se että mielessämme on vain mahdolliset sovinnaiset ajattelutavat ja päämäärä.

Transmodernissa elämäntavassa ihmisellä on sekä leikillisyyttä että mielikuvitusta, mutta hänellä on myös hyvä realiteettitaju. Jotta tähän pystymme, tarvitsemme kipeästi olemisen – läsnäolon – taitoja. Virtaavassa tilassa oleva ihminen nauttii tästä hetkestä, palkitsevasta leikkivästä prosessista, jossa hän kokee olevansa osa yhteisöänsä.

Kun elämme läsnäolevasti elämäämme, asumme Langerin mukaan kuin läpinäkyvässä talossa. Näemme tutkia lattiankin läpi, minkälaisia ihmeellisiä ideoita ja asioita (ideoita) on kellarissamme.  Toistaiseksi vielä valtavirtana on  ihmiset, jotka näkevät vain olohuoneessansa  aina saman  tylsähkön kalustuksen, pikkuisine ideakaappeineen.   Läpinäkyvässä talossa asuessaan ihmisellä on sen sijaan kaikki mahdolliset ideat käytettävissänsä.

Hyvää joulua kaikille lukijoilleni!

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s