Tietoisuutesi on kuin metsä – tallaa sinne uusia polkuja!

Joskus minusta tuntuu siltä, että meidät on koulutettu passiiviksi, aivojemme uhreiksi. Liian harva vielä tietää, että voimme muokata tietoisuustaitoharjoituksilla aivojamme läpi elämän. On mahdollisa hyödyntää omalla toiminnalla aivojemme muovautuvia ominaisuuksia. 

Voimme hillitä stressissä yliaktiivisen sympaattisen hermoston toimintaamme ja vahvistaa parasympaattisen hermostomme toimintaa esimerkiksi tietoisen läsnäolon harjoituksin. Itse kun olen tällainen ajattelijatyyppi, joka käy jatkuvaa luovaa sisäistä dialogia sisälläni, pyrin keskittymään työmatkoilla kävellessäni tietoiseen läsnäoloon.  Siitä on tullut tapa. Saatan keskittyä ympäröivään äänimaailmaan tai vaikkapa siihen miltä lumihiutaleet ja tuuli tuntuvat kasvoillani. Aivot täytyy välillä nollata.


Aivomme hermoverkostot ovat kuin metsä, jossa on polkuja.  Olemme erilaisissa tiloissa tottuneet käyttämään tiettyjä samoja polkuja. Metsään on muodostuneet selvät, hyvin tallatut polut, joita olemme tottuneet esteettömästi kulkemaan. Kun lähdemme rakentamaan uutta reittiä, täytyy meidän raivata metsää, ja polun tallaaminen on aluksi hiukan vaikeampaa, mutta pienen raivaustyön ja muutaman kymmenen kävelykerran jälkeen, vähitellen uusi polku syntyy ja tulee helposti kuljettavaksi. Ensimmäinen kerta uudella polulla on kaikkein vaikein.

Kun alkaa tehdä mieli vaikkapa jotain herkkua, aivot käynnistävät automaattisen apina-ajatusten ohjaaman prosessin, jossa tallustamme jääkapille tyydyttämään mielihalujamme. Vanha polku aktivoituu. Sen jälkeen iskee monelle armoton itsensä sättiminen ja panettelu, kun kriittinen tilamme hyökkää armottomasti kimppuumme.  Vaatii hieman harjoitusta lähteä uudelle polulle ja oppia eroon vanhasta tottumuksesta ja taltuttaa motkottava sisäinen puhe.

Kaikki lähtee siitä, että tunnistamme ja annamme nimen tilallemme. Se voi olla tunnesyöjällä vaikkapa juuri tämäSyöppö”.  Mikäli haluamme  eroon ylimääräisistä kiloistamme, meidän ei pidä siis samaistua tähän tilaan.  Sen tunnistaminen ja  nimeäminen on ensimmäinen askel onnistumiseen.

neuro_right_left_brain
kuva: http://www.lefthandersday.com/

Mathew Lieberman kirjoittaa artikkelissaan (Subjective responses to emotional stimuli during labeling, reappraisal, and distraction, Emotion, 2011 (3) ), että dissosioituminen eli irrottautuminen tunteesta on ensimmäinen askel onnistuneeseen tunnetilan ohjaukseen.  Eli se on juuri tätä mitä ESI:ssä ja Sisäisessä teatterissa teemme:  Nimeämme tunteemme tiloiksi, irrottaudumme niistä ja alamme tutkimaan leikillisesti niiden käyttäytymistä. 

Mielenkiintoinen juttu on sekin, ettei tunnetilojen tietoinen ohjaus ole kovinkaan menestyksellistä. Se että sanomme Syöpöllemme ettäHäivy siitä, ilkimys!”, harvoin toimii.  Sen sijaan voimme vaikuttaa kiertotietä, alitajuntamme ohjauksellamme, tilojemme toimintaan  tehokkaammin. Aktivoimme tällöin prosessissamme myös luovaa vasempaa aivojemme puolta.  Mielen fokuksen ohjaus, mielikuvituksemme, suggestiot  ja spontaanit uudet assosiaatiot mielikuvineen ovat tässä työskentelyssä avainasemassa.

Henkilökohtaisesti ajattelen alitajuisen hallinnan olevan vaikkapa seuraavanlaisia suggestiivisia mielikuvaharjoituksia.  Voimme esimerkiksi rakentaa itsellemme myönteisiä affirmaatioita,  joita toistamalla vahvistamme itsessämme olevia tavoitteen suuntaisia tunnetiloja. Astumme ennen Syöppö-tilamme täyteen mittaan pääsyä toiseen, tavoitteemme kannalta, myönteisempään tilaan. Joskus voi auttaa, että nimeämme ja uudelleen määrittelemme Syöpön, hän voikin olla vaikkapa Ihmemaan Liisa, se pikkutyttö sisällämme, jota liian harvoin kukaan aikuinen kuunteli hyväksyvästi ja läsnä olevasti.  Se on se Liisa, joka etsii syömisestä edelleen itselleen lohtua.  Uudelleen määrittelymme kautta voimme löytää armollisuutta itseämme kohtaan.


Tehokas keino etsiä uusia polkuja on myös se viidentoista minuutin sääntö.  Kun tila tulee paikalle, tiedosta tila ja nimeä se, ja sano sille, kello on nyt puoli neljä.  Jos vielä viidentoista minuutin kuluttua haluat syödä, niin okei, sitten syödään. Mutta hei, Liisa, jos tehtäisiinkin yhdessä jotain muuta kivaa.  Mennäänkö vaikka hoitamaan puutarhaa? Tai soittamaan haitaria? Vaihdat hallitsevan tilan.

Yleensä ohjaus, jossa tilaa säädellään jollain tavoin, edespienesti”,  parantaa vähitellen sen ohjattavuutta.  Teet selväksi tilallesi, että sinä ohjaat hienovaraisesti Liisaa , eikä tämä tila sinua.  Saattaa olla, että viidentoista minuutin kuluttua syöminen ei enää kiinnosta, ja olet uppoutunut Liisan kanssa Luovassa tilassasi vaikka puutarhan hoitoon. Vaikka syöminen kiinnostaisikin vielä viidentoista minuutin päästä, huomaat vähitellen kykeneväsi viidentoista minuutin kikalla ja tilojesi uudelleen määrittelyllä, ohjaamaan tietoisuuttasi entistä paremmin. 


Sekä muistimme että oppiminen on tilasidonnaista. Kun kuljemme jollain polullamme, jokainen kerta kun kuljemme sitä, vahvistaa se polkuamme. Kun tila aktivoituu, muistoketju aktivoituu.  Kun alakuloinen tila meissä aktivoituu, kaikki siihen liityvät mustat ajatukset aktivoituvat.  Voimme muuttaa mieltämme.  Joskus tarvitsemme siihen apua, mutta hyvin paljon voimme tehdä itse. Muutoksesta tulee pysyvä, vasta kun riittävän monta kertaa olemme toistaneet uutta käyttäytymismallia. 


Mikä parasta, kun opit ohjaamana tietoisuuttasi, voit mielikuvituksesi avulla rakentaa itsellesi uutta identiteettitarinaa tässä hetkessä.  Jo se, että muutat Syöpön Ihmemaan Liisaksi, voi muuttaa tarinaasi huomattavasti. Syöppö osa sinua ei olekaan enää ongelmasi, vai se voi olla lohdutuksen ja kuuntelevan läsnäolon kohde. Tarinasi muuttuu pehmeämmäksi. Ole lempeä osillesi!


Kun Rouva Otsaryppy, alakuloinen, joskus jopa ahdistunut tila minussa aktivoituu, alan muistamaan kaikenlaisia ikäviä jopa ahdistavia tapahtumia elämästäni.  Ensimmäinen askel parempaan tilaan on tunnistaa tila, ja siirtyä kulkemana tietoisesti jotain muuta polkua pitkin. ”Kas, sieltähän se Rouva Otsaryppy taas tulee, vaan ei kiitosen aio samaistua sinuun.” Valitsen mieluimmin tällä kertaa kirjoittavan tilani. Melanooma diagnoosin jälkeiset paniikkikohtaukset sain kesytettyä EFT:lla ja suggestioilla:  ”Vaikka minulla on tämä ahdistus, hyväksyn itseni syvästi ja täysin…”.  Tilojen torjuminen ei onnistu ja syö energiaamme. Sen sijaan hyväksyvä läsnäolo jollain menetelmällä toimii huomattavan paljon paremmin.


Pystyn nopeammin kuin aikaisemmin ohjamaan itseni myönteisempiin ja rakentavimpiin tiloihin. En takerru vatvonnan ja negatiivisen ajattelun kierteeseen samalla lailla kuin joskus 10-20 vuotta sitten.  En tiedä kiitänkö vain ikääni vai tietoisuustaitojeni karttumista.  Ehkä kiitän molempia.  Vanheneminen on parasta, mitä minun elämässäni on tapahtunut. En ole vieläkään täydellinen, mutta olen paljon onnellisempi ihminen kuin nuoruudessani.

PS.  Avasin ESI-työkalulle (omien tilojen kartan rakennustyökalu)  oman blogisivuston, se löytyy täältä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s